Loppu hyvin, kaikki hyvin

Päiväkirja kertokoon. 12. 8. 2013 maanantaina. Alunperin minun piti lähteä tänään, mutta lentäjät halusivat siirtää tulon huomiseksi. Olen jakanut isäntäväelle tavaraa, mitä en enää tarvitse: saippuan, pyyhkeen, vaatetta, appelsiinihillon jämät, sandaalit. Autokuski kävi tunnustelemassa tietä. Oli kyllä selvinnyt joten kuten lentokenttäkylään kyläläisten avustuksella, mutta suosittelee kuitenkin aasikyytiä huomiseksi. Lahon sillan yli kyllä selvisi, samoin joten kuten vuorilta syöksyvien vesien läpi, mutta yhdessä hyvin jyrkässä kohdassa ennen lentokenttäkylää pitäisi tietä korjata. 13. 8. 2013 tiistaiaamuna kello 8.45. Nonniin, tässäpä istun tusakilla ( lattiapatjalla ) harmaa taivas yllä. KONE EI TULLUT! Aasikin oli lastattu, olin lähtövalmiina, kun Kabulista ilmoitettiin, että lentokeli on liian huono. Kone joutuu lentämään korkeitten vuorten välissä, eikä näkyvyys riitä. Olimme kuulleetkin, että Kabulissakin oli satanut rankasti, lähikylässä oli 28 ihmistä kuollutkin tulvavesiin. Maa on niin kuiva, ettei jaksa imeä äkillisiä ankaria vesiryöppyjä. Lupaavat yrittää ylihuomenna torstaina. Ensin uhkasivat, että vasta ensi viikolla! Viisumi menee vanhaksi 16. 8. ja silloin on myös lento Eurooppaan varattu. No, arki jatkuu, iltapäivällä klinikkaan. OLISIPA SE KONE TULLUT KUITENKIN EILEN! 14. 8. 2013 keskiviikkoaamuna SATAA! Viljapelto ei enää lainehdi, on mennyt lakoon. Tuuli on tyyntynyt, eikä siis aja pilviä pois. Tässä sitä istutaan itku kurkussa. Päässä raksuttaa kaikki, mitä seuraavaksi pitää tehdä, jollei kone tule huomenna: matkan peruutus eli siirtäminen, onnistuu Suomen toimiston kautta, VIISUMI????, yhteys Suomeen taidenäyttelystä, minkä pitäisi alkaa 19. 8. Erilaisia kokouksiakin olisi, niitten peruminen. Muistissa ovat vaiheeet, jolloin tällaista sadekautta kesti kaksi viikkoa. Kollega kyllä lohdutteli, että onneksi sateet nykyään loppuvat parissa päivässä. Ja sitten pitäisi myös tarkistaa lentokentän kunto sateen jäljiltä. Sinne kestää kävellä pari tuntia yhteen suuntaan. Arvelemme kyllä, ettei kenttä sateesta kärsi, on tiivistä savimaata. Kollegan rauhallinen, positiivinen asenne rauhoittaa kyllä ainakin vähän. VAIKKA NYT KYLLÄ SATAA IHAN KUNNOLLA! 16. 8. 2013 perjantaiaamuna Kabulissa. Ajatella, täällä minä tosiaan istun aamukahvilla kelo puoli kuusi. Eilen aamuna heräsin kolmelta.SATOI!Päässä alkoi pyöriä varasuunnitelma. Pitäisi lainata pyyhettä, saippuaa, täydentää ruokavaroja aseman varastosta, pitäisi pestä pyykkiä. Kabulin toimisto oli luvannut hoitaa viisumiongelman ja tietsikassa oli sen verran virtaa, että saisin Suomeen yhteyttä matkan siirtämisen suhteen. Viideltä kävin tarkkailemassa tihruista taivasta. Mutten kuitenkaan purkanut matkatavaroita. Kuudelta minulle kerrottiin, että kone ehkä tulee. Odotettiin varmistusta. Seitsemältä meille ilmoitettiin, että kone on lähtenyt Kabulista! Tuli kiire: aasi pakattiin, toinen aasi varsan kanssa otettiin mukaan, koska kone toisi tavaraa. Kylän iloisia poikia aasin kuljettajina, amerikkalaiset kollegani saattajina, sekä Laikkuorva. Satoi tihkua. Tulvavirran ylitys onnistui aasilla, koiralla oli ongelmia, mutta niinpä se vain onnistui kuin onnistuikin loikkimaan virran läpi. Ja sitten näimem AUTON matkalla menosuuntaamme, toivat meidät siihen kohtaan, missä oma ajopelimme oli jäänyt jumiin, lähes pystysuoraan pehmeään seinämään matkansa tyssäsi. Läksimme kävelemään. Lentokone pörräsi jo yllämme. Saimme radiopuhelinyhteyden kertoaksemme, että tulossa ollaan. Lentäjä teki pari koekierrosta kentän tuntumassa ajaakseen karjan ja ihmiset pois tieltä ja laskeutui sitten mallikkaasti ilman ennekkotarkastustamme. Olipa tässä taas kerran jonkinmoinen uskon koetus minulla. Kiitollisena ja vähän nolonakin totean, ettei Taivaallinen elämäni ohjaaja taaskaan torkkunut. Mukana eli kaikessa äksyilyssäni, kiukuttelussani, jossittelussani, epätoivon (?) hetkissäni. - Eikä tuntunut enää miltään sitten, kun kotona totesin, ettei matkalaukku kerinnyt mukaan. Jossain se seilasi, ainakin Frankfurtissa oli käynyt, kun muutaman päivän päästä saapui kotiin kuljetettuna, lähinnä likapyykkiä täynnä, Wakhanilta haisi ja tuuletusta tarvitsi. Kiitollisena ajattelen tuota jaksoa eräässä maailman syrjäisimmistä kolkista, Wakhanin ystävällisiä ihmisiä ja kaunista luontoa.

Eräs päivä Wakhanissa

11. 8. 2013 sunnuntaina heräsin aamulla viiden pintaan, kuten yleensäkin. Aamupuuro: kuumaa vettä kauraryynien ja maitopulverin päälle, pähkinävoita sekaan, Aamukahvi: Suomesta tuotua, särpimeksi palanen eilisiltaista noonia, Happy Cow sulatejuustoa päälle. Aamuhartaus, mietiskelyä Raamatun äärellä, rukousta ystävien puolesta. Hampaat puhtaaksi, reppuun 1 ½ litran vesipullo, vähän pähkinävoilla ja hunajalla maustettua noonia, kamera. Matkaan klo 5.45 kohti Sarqasin solaa, mikä on ensimmäinen näköalapaikka Pamiriin mentäessä. Sieltä näkyisivät Pakistanin vuoret. Olen päättänyt kiivetä niin pitkälle kuin aamupäivällä kerkiän, n. 3 ½ tunnin verran. Kävelysauvat mukaan. Lenkkiseuralaistani Laikkukorvaa ei näkynyt, joten läksin yksin tallustamaan maantietä, sitten ketterästi sauvojen avulla kiveltä kivelle loikkien vuorilta syöksyvien purojen yli . Varttitunnin loikkavaiheen jälkeen aloin kiivetä vuorta ylös RAUHALLISESTI, välillä leväten ja vettä siemaillen. Polku kiemurteli ohi kivenmurikoitten, paikoin kuin hyllyllä vuoren rinteellä. Ei tehnyt mieli katsoa alas sellaisessa kohtaa. Laakso pieneni pienenemistään, aikaisempi kiipeämiskohde joen vastarannalla, 3600 metrin korkeudessa merenpinnasta, kylän lähin kesälaidun, jäi alle, Baba Tangi näytti olevan niin lähellä, kuitenkin kaukana! Kolmen ja puolen tunnin ”määränpäässä” minua odotti ihana tasanne, kuivunutta ruohikkoa, pari isoa kiveä tuoliksi ja pöydäksi, olisi hyvä picnic paikka. Oli HILJAISTA. Joku kuukkelin näköinen??? lintu kirskutteli kimeästi. Ei kuulunut joen kohina, mikä soi taustalla kaiken aikaa laaksossa. Korva oli siihen niin tottunut, että hiljaisuus täällä ylhäällä tuntui järisyttävältä. Kurkistin vielä seuraavan kulman taakse ja läksin vastahakoisesti kipittämään vuorta alas.. Olisin jaksanut solan huipulle, minne olisi ollut vielä 2 ½ tunnin kiipeäminen. Mutta ei auttanut, työ kutsui. Tiimillä ( yksi englantilainen ja yksi amerikkalainen pariskunta minun lisäkseni ) oli yhteislounas. Näytin akvarelliluonnoksiani, joita olen aamupäivän tunteina maalannut aseman ympäristössä ja vaelluksillani vuorilla. Lahjoitin kummallekin pariskunnalle kaksi. Iltapäivällä oli minun vuoroni klinikassa. Pistävän kuumassa helteessä taas loikkimaan , nyt kasteluojien yli sen mukaan, kenen peltoa tällä kertaa kasteltiin. Kuiva polku ei siis välttämättä kulkenut siinä kohtaa, missä se viimeksi kävellessä oli. Miehiä ja nuoria poikia oli korjaamassa hernesatoa – eläimille! No, kyllä palkoja ihmisetkin saavat syödä ja syövätkin tuoreena, mutta vähän täällä kyllä siltä näyttää, että eläimistä huolehditaan paremmin kuin ihmisistä. Onneksi ei tänä virallisesti toiseksi viimeisenä klinikkapäivänäni ollut vakavasti sairaita: kurkkukipuisia sekä lähinnä raskaan työn aiheuttamia lihas – ja nivelsärkyjä, yksi kuivakielinen nuori poika tuli hernepellolta valittamaan huonoa oloa ja päänsärkyä. Oli ilmeisesti nauttinut liian vähän nesteitä, ja ehkä työkin oli liian raskasta hontelolle, kasvavalle nuorelle. Lähti lepäämään parasetamolin ja ripulijuomapussien kera. ( ORS on erinomaista juomaa helteellä suolatasapainon säätäjänä ). Yllättävän vähän on vastaanotolle tullut ripulitautisia. Kesälaitumille Pamiriin on väki mennyt, ja he saavat mukaan paketin ORS:ia, sekä parasetamolia kuume- ja kipulääkkeeksi lapsille ja aikuisille. Vaikeasti sairaat kiidätetään vuorilta laaksoon. Klinikka suljetaan klo 4 iltapäivällä. Sen jälkeen poikkesin BLISS-työntekijän Qurbon Bibin luo. Hänen tyttärensä odottaa vauvaa, joka on ”uhkaillut” tulla maailmaan ennen aikojaan, 30 viikkoisena. Kaksi edellistäkin syntyivät keskosina, kuolivat. Toista heistä hoitelin kaksi vuotta sitten. Nyt äiti on päättänyt pitää tyttären luonaan levossa, vaikka tämän mies patistelee vaimoa kotiin. Pariskunta asuu tunnin kävelymatkan päässä toisessa kylässä. - Töihin tyttö siellä joutuisi! Ystäväni tuhahti. – Ja arvattavasti samoin seurauksin kuin aiemmin. Nuori kätilömme on ehdottanut, että odottava äiti kuljetettaisiin terveyskeskukseen odottamaan synnytystä, mutta mitä mahtaisi tapahtua kolmen tunnin kuoppaisen rynkytyksen jälkeen, ja sitä paitsi tie voi mennä poikki minä hetkellä tahansa jossain vuorelta syöksyvien lumen sulamisvesien takia. Nyt tilanne oli joka tapauksessa rauhallinen. Ja läksin tyytyväisenä loikkimaan kasteluojien poikki kotiin. Illalla menin tietokoneineni asemalle. Kello seitsemän illalla olisi mahdollisuus käydä internetissä. Sitä ennen sain puolikkaan noonia aamupalaksi sekä täytin puolentoista litran vesipullon suodatettua juomavettä. Puhelin kollegan kanssa Qurban Bibin tyttärestä sekä sydänvikaisesta vauvasta. Olimme lähettäneet hänet kotiin nesteenpoistolääkkein. Niin oli parasta perheen kokonaistilannetta ajatellen. ( Kerroin hänestä edellisessä blogissani ). Tunnin aikana sain tutkittua tärkeimmät sähköpostiviestit. Loput täytyy jättää aikaan parempaan, kunnon sähkön ja nopeampien yhteyksien tullessa mahdolliseksi. Hm – kotimaan viralliset viestit eivät edes kiinnostaneet nykytilanteessa. Kotiin otsalampun valossa. Iltapisut ja pesut. Iltauutiset radiosta. Aamupäivän kuusituntinen lenkki painoi petiin yhdeksältä illalla.

Terveydenhoitoa Pamirissa

Meitä on täällä tällä hetkellä kaksi eläkeläislääkäriä pitämässä puljua pystyssä. Kollega on englantilainen naislääkäri, ollut Wakhanissa vuoden, miehensä on tällä hetkellä varavarajohtajamme. Vakituinen on Saksassa, vaimonsa on vakituinen lääkäri täällä. Varajohtaja, ainoa wakhin taitoinen kielitieteilijä huitelee Pamirissa tutkimusmatkalla. Minun osani on ollut jakaa klinikan pyörittämisen taakka kollegan kanssa. Lisäksi toimin tulkkina erilaisissa tilanteissa. Paikallinen mieshoitaja lähti lomalle paastoajan päättymisen kunniaksi. – Niin, wakhit eivät paastoa, mutta juhlivat kuitenkin paaston päättymistä! - Hänen pitäisi tulla maanantaina, kun minä lähden tiistaina 13. 8. Mutta käytännössä hänen paluunsa riippuu kuljetuksesta. Hän asuu Ishkesimissä, seitsemän tunnin automatkan takana. Ei ole vuorobusseja täällä! Khandudista, kahden ja puolen tunnin ajomatkan päästä hänen on ehkä tultava jalan. Eikä näytä olevan innokas kävelemään. Joten kollega voi joutua toimimaan muutaman päivän yksin heikkoine kielitaitoineen, mikä häntä jonkin verran huolestuttaa. Lisäksi klinikalla on tadjekistanilainen kätilö, nyt lomalla, sekä vasta valmistunut nuori kätilö, kotoisin itse eräästä lähikylästä, äitinsä, nyt eläkkeelle jäänyt, parhaita kyläterveydenhoitajiamme. Miehet ja naiset istuvat sulassa sovussa klinikkahuoneessa. JOS vastaanotolle tulee intiimiä naisten vaivaa poteva tai raskaana oleva tutkimukseen, miehet ajetaan yksinkertaisesti ulos huoneesta tutkimuksen ajaksi. Eilen meille tuotiin puolivuotias poikavauva neljän tunnin kävelymatkan takaa pahasti turvonneena, hengitysvaikeuksissa. Vaiva oli alkanut kuumeella kolme viikkoa sitten. Sydän on pettänyt. Nesteenpoistolääkkeellä lapsen olo on parantunut. Nyt kollega haluaa lähettää lapsen tutkittavaksi Kabuliin, missä onkin erinomainen Ranskalainen Lastensairaala myös sydämen tutkimismahdollisuuksineen. ”Medi - Helinä” toimisi lentokone, millä minä matkustan pääkaupunkiin. Lapsi on nuorten vanhempiensa esikoinen. Äiti osaa vain wakhia, isä hyvin daria. Isäkään ei ole koskaan käynyt Kabulissa. Köyhiäkin ovat. Sairaala kyllä huolehtii kustannuksista ainakin osin, jonkinlainen potilashotellikin on. Mutta entä paluumatka tutkimusten jälkeen? Maitse erilaisten sota-alueitten läpi??? Ja ketä matka loppujen lopuksi hyödyttää? Lääkäriä, joka haluaa saada selville syyn ongelmaan? Hoito olisi mahdollisesti leikkaus, missä? Pakistanissako? Tai sitten sydänlääkitys, mikä auttaisi lasta elämään vähän pitempään? Ja jos vauva kuolee kuitenkin? Eikö olisi parempi, että hän saisi kuolla rauhassa kotona rakastavien vanhempien ja myötäelävän yhteisön tukemana kuin matkalla, vieraissa oloissa. Tällaisia vakavia ongelmia tulee sentään vastaan harvoin. On meillä yksi Toyota Landcruiser aina valmiina kuljettamaan vaikeat tapaukset, kuten synnytysongelmaiset lähimpään terveyskeskukseen Khandudiin. Mutta kiireettömät, tutkimuksia tarvitsevat asiakkaat saavat hakeutua sinne omin neuvoin, satunnaisissa kyydeissä tai jalan. Ja esimerkiksi ultraäänitutkimusta tarvitsevat on ilmoitettava etukäteen, sillä ”ultraäänitiimi” tulee paikalle vain, kun tutkimusta tarvitsevia on useampi koossa. Tällä hetkellä Khandudissa ei ole lääkäriä, joten sieltäkin, oman alueemme ulkopuolelta voi tulla potilaita meille autolasteittain! Ishkesim on Tadjekistanin rajakaupunki. Siellä on 14 - paikkainen sairaala, missä voidaan tehdä leikkauksiakin. Sinne on Khandudista neljän viiden tunnin automatka. Ulkomaalaistiimimme on vaikuttanut Wakhanissa ja Pamirissa vuodesta 2002. Toimimme yhteistyössä AKF:n ( Aga Khan Foundation) kanssa, mikä vastaa varsinaisesti Wakhanin ja Pamirin kirkiizien terveydenhoidosta. Myös UNICEF antaa täälläkin apuaan rokotus- ja kouluohjelmissa. Työalueemme käsittää 15 kylää, nauhana Wakhan-joen varrella, noin 10000 asukasta, sekä rokotusohjelman myös Pamirin vuoristossa elävien kirkiizien alueella. Sielläkin on muuten nykyään lentokenttä, ihan Kiinan – Pakistanin - Tadjekistanin rajan tuntumassa! On myös AKF:n ylläpitämä hoitajavoimin toimiva terveysasema, missä ei täällä hetkellä ole henkilökuntaa. Käytännössä terveydenhoidon ohjelman runkona on ollut liikkuva klinikka. Lääkäri, hoitaja, kätilö ja rokottaja kiertävät niin säännöllisesti kuin mahdollista kerran kuussa nuo viisitoista kylää. Vesi- ja lumiesteet tuovat haasteita säännöllisyyteen. Nytkin joen yläjuoksulle ei ole menemistä rikkoutuneitten siltojen ja tulvivan joen takia. Joten minäkin jään tällä kertaa paitsi noista mielenkiintoisista kylävierailuista, jotka antoivat väriä kahteen aikaisempaan ”kesäkeikkaani”. Mutta opinpa silloin tuntemaan seudun melko hyvin. Rokostusohjelma ulottuu Pamirin vuoriston kirkiizsiyhteisöihin. Kaksi tiimiä kiertää siellä noin kolmen viikon ajan kuukaudessa hevosineen tai jakkihärkineen. Kätilö seuraa mukana joillakin matkoilla antaen apua naisten vaivoihin ja raskaana oleville. Alkuun väki vierasti rokotuksia, ja niin nyt vieläkin kirkiiziyhteisöissä naiset pakenevat lapsineen paikalta, kun rokotustiimi saapuu. Suun kautta annettava poliorokotus hyväksytään, mutta kaikenlaiset injektiot ovat ”pakanoiden, uskottomien työtä” ja siis kauhistus. ( Kirkiizit ovat sunnimuslimeja, wakhit ismaeliitteja ). Näin oli alkuun 2002 laaksossakin! Mutta vuoriston väkikin kuulemma alkaa hyväksyä rokotukset vähitellen, kun tiimit käyvät säännöllisillä vierailuilla. Kyläterveydenhoitajat vastaavat vaihtelevalla taidolla kyliensä perusterveydenhoidosta. Tällaisten kyläläisten valitsemien nais – miesparien ”kurssittaminen” sekä työnsä monitoroiminen ja kannustaminen on tärkeä osa liikkuvalla klinikalla. He saavat määräajoin lääkevaraston täydennystä ja periaatteessa pystyvät hoitamaan tavallisimmat taudit ja normaalisynnytykset kylissään. Ongelmatapaukset he lähettävät klinikkaan. BLISS ohjelma ( Basic Life Saving Skills ) eräs WHO:n ”viimeistä huutoa” oleva ohjelma keskittyy raskauden-synnytyksen-vastasyntyneen lapsen hoitoon. On meilläkin. Mies-naisryhmänä kierretään niissä 15 kylässä, omana ohjelmanaan, erillään liikkuvasta klinikasta. Saksalainen sairaanhoitaja vetää sitä. Mutta pääasiallinen työ tapahtuu paikallisten tiimiläisten kautta. Myös miehiä siis valistetaan synnytysasioissa! ( Tällaista toimintaa meillä on ollut iät ja ajat opetusohjelmissa muun terveyskasvatuksen mukana muuallakin maassa, mutta emme tienneet, että sillä on niin hieno nimi, BLISS ). Kylässämme on upouusi terveysasema, mutta sitä ei ole voitu ottaa käyttöön byrokratian kiemuroitten takia. Lupaa odotetaan Faizabadista, Badakhshanin maakunnan pääkaupungista. Toiminta tapahtuu siis vielä läheisessä vuokratussa tasakattoisessa yhden huoneen savitalossa. Edistystä kahden vuoden takaiseen vierailuuni: Silloin tutkin potilaita aseman toimistossa, kätilö tutki raskaana olevat uudessa vierashuoneessa, mikä nyt on sairaanhoitajan asuntona. Ja sitä ennen saksalainen gynekologi tutki potilaat kotinsa edessä nurmikolla, ehkä ei sentään raskaana olevia tai gynekologisia. Tavoitteena on siirtää tämä ainoa ulkomaalaisten vetämä terveysprojekti AKF:n hoitoon ensi vuoden loppuun mennessä. Mutta kukapa tänne takapajulaan tulisi töihin? Olisiko tällainen liikkuvan klinikan idea sovellutettavissa Suomen oloihin taloudellisen ahdingon edetessä? Jossain määrin sitä on jo toteutettukin, esimerkiksi Lappeenrannassa ja osin Päijäthämeessäkin.

Elämää Pamirin helmassa

Kolme vuotta sitten tullessani tänne ensi kerran kesätöihin, olin suorastaan hämmentynyt, sillä miehet tervehtivät kädestä, hymyilivät ja katsoivat silmiin, vaikka olin uusi tulokas, vielä tuntematon. Muutenkin ilmapiiri on täällä vapaa ja rento. Täällä asuu Wakhi-heimo, kielensä wakhi on kuulemma persian murre, mutta minä en kyllä saa siitä tolkkua kuin sanan sieltä, toisen täältä. Uskonnoltaan he ovat ismaeliitteja, haarautunut shiialaisuudesta, eivätkä sunnit heitä oikein muslimeina pidä. Muhammadin tyttären poika Ali on ismaeliiteille tärkeä palvonnan kohde, niin kuin shialaisillekin. Mutta tärkeä on myös elossa oleva, Pariisissa asuva 49. Ismaeliitti-imaami Aga Khan, joka hallitsee ainakin henkisesti 15 miljoonaa seuraajaansa yli 25 maassa ympäri maailmaa. Imaamin tehtävä on tulkita uskoa seuraajilleen ja kohentaa heidän yhteisöidensä elämää. Hän mm. puolustaa naisten oikeuksia, edistää yhteiskunnassa moniarvoisuutta, vaalii positiivisia suhteita eri yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien välillä. Täällä paikan päällä häntä edustaa Aga Khan Foundation ( AKF ), jonka edustajia tässä on minunkin aikanani pyörinyt tutkimassa rikkoutuneitten siltojen tilaa ( Toisen sillan tulva pyyhkäisi pois hiljattain lentokentän lähellä, ”tälpuolel jokkee”, joten autolla ei olisi tätäkään kautta kulkeminen lentokentälle, VAIKKA tulvan huuhtomalla tiellä vesi laskisikin viikon kuluessa, jolloin lähtöni koittaa ). Terveydenhuolto rokotusohjelmineen on AKF:n hallussa Wakhanissa, koululaitos samoin. Täällä kolkassa ei koskaan ole ollut sotaa, mikä osaltaan selittää vapaan ilmapiirin, kuten toisaalta – ainakin ensi tutustumalta – moniin muihin alueisiin verrattuna vapaamielisempi uskonnon tulkinta. Venäläiset olivat täällä aikanaan rauhanomaisissa merkeissä. TOSIN he ja silloinen hallitus täältäkin pakotti miehiä sotaan sissejä vastaan Faizabadin tienoolle. Talebanit eivät ole tänne tulleet, ”koska Aga Khan on kieltänyt meitä tarttumasta aseisiin, emme ole uhka talebaneille”, minulle selitettiin. Itsepuolustukseksi aseisiin saa tarttua. No, eilen vastaani tuli lauma aseistettuja miehiä, yksi heistä vastaanotollekin, ovat kuulemma paikallisia poliiseja, on tapahtunut varkauksia ym. koiruutta, ja poliisia sentään tarvitaan. Wakhit eivät pidä paastokuukautta. ” Koska Jumala haluaa, että pyrimme hänen edessään aina puhtauteen, eikä vain kuukauden verran vuodessa”. Toisena syynä minulle selvisi nyt KÖYHYYS. Wakhit ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa paastoajan mässäilyyn. Mutta virallista Ramazanin ( Ramadanin ) lopun vapaata täälläkin vietetään! Alkaa ylihuomenna keskiviikkona. Ja lauantaina alkaa koulukin, lapset ovat olleet vapaalla paastokuukauden ajan. Tavallisen ihmisen arjessa juhla tuskin näkyy, sillä pellot ja karja on hoidettava kuten aina. Suuri osa väestä on tosin kesälaitumilla muutenkin karjoineen, kahden päivän matkan päässä Pamirin vuoristossa, yli neljän kilometrin korkeudessa. Erityisesti paksuturkkiset jakkihärät on vietävä sinne kesän kuumuutta pakoon. Wakhit ovat hämmentävän ystävällisiä, vieraanvaraisia, iloisia ja huumorintajuisia. Naiset sanovat mielipiteensä, heitä kuunnellaan, yhdessä kylässä on jopa naispäällikkö! Mutta yhteisössä vallitsee kuitenkin selkeä työnjako miesten ja naisten välillä: miehet hoitavat pellot, naiset kodin ja karjan. Naiset ja miehet kokoontuvat yhdessä, kouluissa on sekaluokat, myös ylemmillä asteilla, ei siis erotettuina miehitä, kuten muualla. Karjanhoito näyttää tärkeämmältä kuin ihmisten. Vehnää viljellään kyllä joka päivä paistettavaksi noon-leiväksi, mutta nyt osa vehnäpelloista on otettu rehukauralle, samoin herne, jota viljellään runsaasti, on etupäässä eläinten ruokintaan. Tuoreena sitä sentään ainakin lapset nyhtävät pellosta. Vehnää ostetaan sitten satunnaisilta kulkukauppiailta, jotka tulevat parin viikon välein, kesällä useamminkin, rasva-, riisi-, vehnälasteineen . Pelkäänpä, että pian täälläkin syödään ravitsevan kokoviljaleivän sijaan valkoista leipää. Yhdessä kylässä minulle tarjottiinkin jo sellaista, missä oli valkoista jauhoa seassa. Ruokajuomana on suolainen maitotee. Muuten syödään rasvaista riisiä. Esimerkiksi perunaa ja sipulia ei juurikaan viljellä. Kananmunia ei saa, koska kanat joutuvat kettujen ruoaksi, niitä ei juuri näy. Minun taloni isännän pihassa kanat kotkottavat. Mutta hänkin kertoi, että kettu söi kuusi laumasta viime talvena. Suku huolehtii vanhuksista. ”Aina löytyy joku sukulainen jostakin hoitamaan häntä”, minulle kerrottiin, kun pohdin yksinäisen osaa. Vieraanvaraisuus on velvollisuus, mikä on nyt tullut köyhille ylenmääräiseksi taakaksi, kun seudulla on klinikka, ja potilaita tulee kaukaakin, ja heidät on pakko majoittaa, syöttää ja juottaa – maksutta. Lupsakkaa ja rauhallista elämää täällä vietetään. Aikakäsite menee uusiksi. Mutta tulee kyllä myös vaikutelma, että näillä ihmisillä ei ole juuri tarvetta kohentaa elämäänsä omasta aloitteestaan, että he ovat Aga Khanin suojeluksessa tottuneet saamaan kaiken valmiina, kuten aurinkopaneelin katolle, tien, koulun, klinikan. Vastuu on lähinnä omasta perheestä ja suvusta, yhteiset asiat saisi äiti valtio hoitaa – kuten sen sillan korjaamisenkin. No joo, kuulostaa tutulta? Täällä vain äiti maa ei pysty jakamaan hyvyyksiä sillä lailla kuin pilalle hemmotellussa (?) lännessä.

Perillä Pamirin helmassa

                      Lauantaiaamuna 27. 7. pikkuinen kuusipaikkainen lentokone pyrähti käyntiin Kabulin kentältä. Meitä oli neljä matkustajaa sekä runsaasti tavaraa. Lensimme harmaan ruskeitten vuorien välissä kohti pohjoista. Vihreä matto peitti asutut laaksot kiiveten suikaleina  valojen ja varjojen rytmittämiä  rinteitä, vuoripuroja ja viljelyksiä seuraten. Vuoret oikealla idässä muuttuivat vähitellen sahalaitaisiksi, korkeiksi, synkiksi harjanteiksi, ensimmäiset lumihuiputkin näkyivät idässä. Nuo Nurestanin huiput tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja vihamielisiltä, varmaan siksikin, kun mieleen tuli väistämättä vuonna 2010 tapahtunut 10-henkisen terveystiimin murha, mikä tapahtui erään jokivarren metsikössä, kun ryhmä oli jo palaamassa pois kahden viikon retkeltään tuonne hyvin syrjäiselle seudulle. Ohitimme murhapaikan 25 kilometrin etäisyydellä.

                      Sitten kone kääntyi kohti itää, seuraten Tadjekistanin ja Afganistanin rajajokea, molemmilla puolilla samanlaista seepian, umbran ja siennan väristä vuoristoa, laaksoissa kyliä tasakattoisine savitaloineen, mutta rajan takana ne näyttivät olevan jonkinlaisessa järjestyksessä, tie siellä oli parempi. Käännyimme seuraamaan pääjokeen laskevaa  Pamir-jokea ja lopulta tunnin ja kolmen vartin lennon jälkeen kone töyssähti 700 metrin pituiselle kiitoradalle, eli jokivarren niitylle – kaartaen ensin tarkistuslenkin kentän tuntumassa,  mikä pelotti ajoradalla vielä mahdollisesti maleksivan karjan, lapset ja koirat pois. Koska silta toiselle puolen jokea oli rikki, ei auto ollut päässyt meitä noutamaan, ja niin läksimme tallustamaan jalan kohti kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa asemaa. Tavarat, 199 kiloa, kuormattiin viiden aasin selkään. Polku oli kivinen, ja matkalla oli ylitettävä vuorilta kohisevia puroja, mutta oli pahimmassa paikassa sentään kolmen riu´un varaan kivilaatoista rakennettu  kävelysilta. Se rikkinäisen autosillan ylitimme varovasti, jalan sentään onnistui.  Silta lepäsi tukevasti metallirungon varassa, mutta puiset palkit olivat osin lahonneet, isoja rakoja välissä, yritetty korjata litteillä kiviliuskeilla, mitkä vain syövyttivät lankkuja pahemmin. Kahden tunnin tarpomisen jälkeen olimme perillä!

                      Minä en asu muun tiimin kanssa varsinaisella asemalla, vaan noin kahden sadan metrin päässä, tavallisessa paikallisessa perheessä. Heillä on vierashuone omalla sisäänkäynnillä, minkä tiimi on vuokrannut, kuukausivuokra on 1500 Afs, eli noin30 euroa, mikä tuo mukavan rahalisän köyhään perheeseen.

                      Huoneeni  edustaa tyypillistä wakhien arkkitehtuuria: elämistä ja oleilua varten huonetta kiertävää mattojen peittämä koroke. On lattiapatja, jolla nytkin istun tätä kirjoittamassa, yhdessä nurkassa on tosin puusänkykin, mutta se on täynnä vuodevaatteita. Kasasta poimin yhden patjan petiksi. Ainoa ikkuna antaa vehnäpellolle, jonka keskellä kulkee maantie, pellon takana kohisee joki, ja vastarannalla nousee vuoren seinämä. Ikkunasyvennys näyttää, että seinä on noin kahden ja puolen vaaksan paksuinen. Siinä seisoo pieni akku antamassa virtaa energialamppuun, mikä on siis valolähteeni. Yhdessä nurkassa korokkeella on pieni hyllykkö, mihin olen levitellyt pikkutavaroitani. Suuri osa tavaroista on matkalaukussa, mitä pengon sitten mitä milloinkin etsien. Vaatteet roikkuvat seinään isketyissä nauloissa. Heti oven pielessä korokkeen syvennyksessä on iso puupöytä, sillä kaksilevyinen kaasuliesi, joista toinen levy toimii, mutta tarvitsee pihdit avaamiseen ja sulkemiseen. Astiasto käsittää kaksi matalaa ja yhden syvän lautasen, veitsen ja lusikan, vesipannun, millä keitän kahvi- ja teeveden sekä aamupuuron. ( Ryynit ja maitopulveri lautaselle, kuuma vesi päälle ). On pari kannellista isoa sankoa, pesuvati,  kannellinen astia ruokatarvikkeille kuten juustolle ja leivälle, jonka saamme aseman maanomistajan keittiöstä iltaisin, maukasta, kokojyväistä vehnäleipää, tanduuriuunissa paistettua. ( Tanduuri on kuoppa savilattiassa, kuumenee risuilla ja lehmänlantakakkaroilla. Litteät leivät lätkitään kuuman kuopan seinämille paistumaan ).

                      Juomaveden haen pulloissa asemalta, talon isäntä toi lisäksi pesu- ym. käyttövettä ison muovikanisterillisen, jonka hän täyttää tarvittaessa. Koko  kuudenkymmenen talon kylässä ei ole asemamme huussin lisäksi muita ulkohuoneita kuin koululla. Mutta kun kyselin, minne voin mennä tarpeille, kas, onhan tässäkin talossa poppelipuitten keskellä irtokivistä ladottu pömpeli, reikä betonilattiassa, ei kattoa. Tänä aamuna, kun menin tarpeilleni, oli isännän vuoro kastella puitaan, joten maa oli märkä ja vessan reiän pohjalla loiski vesi. – Niin, vesi virtaa kylään vuoripuroista, ja se ohjataan jonkinlaisia kasteluojia pitkin kunkin viljelyksille vuorollaan. Myös joesta on ohjattu vettä viljelyksille betonisia kastelukanavia pitkin.

                      Ruokailun oli kai tarkoitus tapahtua muitten tiimiläisten luona vuorotellen aamupaloja lukuun ottamatta, mutta meitä ei ole paikalla minun lisäkseni kuin kaksi pariskuntaa, joten nyt minulla on vesipannun lisäksi kattila, missä keittelen itselleni runsaasta varastosta löytyneitä pikaruokia varmaan. Yksipuolista siis. Meillä on oma kasvihuone, mistä voi saada vihreää lisuketta. Seudulla ei ole basaaria, joskus käy lulkukauppias, jolta voi saada esimerkiksi melonia ja sipulia, perunaakin. Enköhän pärjää.

                      Tiimin kaksi vakituista työntekijää, naispuolista sinkkua, sekä yksi samanlainen lyhytaikainen kuin minä, lähtivät kolmen viikon tutkimusretkelle Pamirin vuoristoon.  Tiimin johtaja on perheineen Saksassa, varajohtaja Pamirissa. Paikalla on siis lisäkseni amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta, puolen vuoden pestillä, toinen, eläkeläispariskunta Englannista, ollut täällä vuoden. Heidän kanssaan tulin, olivat olleet poikansa häissä ja poissa paikalta muutaman viikon, ja kärsivät ilmastoon sopeutumisongelmista, kuten minäkin jonkin verran. Elämme täällä kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Kabul on noin 1800 metriä meren pinnasta, joten viikon oleilu siellä auttaa ilmeisesti minua täällä, sillä en ole sillä lailla väsynyt kuin aikaisemmilla kerroilla. Tämä on kolmas ”keikkani” kesälomatuuraajaksi Wakhaniin, mikä on maan koillisosassa Kiinaan ulottuvassa kielekkeessä..  Minä olen kai kielitaitoisin, enkä minäkään hallitse paikallista kieltä wakhia.

                      Internetyhteyttä ei majapaikassani tietenkään ole. Asemalla on iltaisin tunnin verran  ja tarvittaessa muulloinkin mahdollista käyttää sitä, jos aurinkosähköä riittää. Myös tuulivoimaa meillä hyödynnetään. Tietokoneen ja kamerankin lataan asemalla. Tämä on mielenkiintoinen rakennuskompleksi, alkuperäisen pitkän suorakaiteen muotoisen rakennuksen lisukkeeksi tarpeen mukaan rakennettu lisäsiipiä sekä erillinen toimisto. Kännykkäyhteyttä ei ole, ei televisiota, ei sanomalehtiä, mitä nyt viitsin tai ehdin tunnin aikana tärkeämpien asioitten lisäksi netistä lukea. En käy internetissä päivittäin. Radiosta kuuntelen BBC:n uutisia, mutta venäläiset asemat pakkaavat tulemaan paremmin esiin.

                      Pesumahdollisuudet? On se vati huoneessa. MUTTA on täällä myös kylpylä! Ja ihan ilmainen! Kuumine lähteineen. Niitä on itse asiassa kaksi. Minä tykkään käydä runsaan puolen tunnin kävelymatkan päässä , ylhäällä vuoren rinteellä sijaitsevassa. Melkoinen kiipeäminen  on vaivan väärtti. Ihan siistin näköinen valkeaksi rapattu rakennus, jossa kaakelein vuorattu lattia ja pieni kaakeliallas, johon mahtuu neljä  kerralla loikoilemaan hyvän lämpimässä rikkivedessä, mikä juoksee vuoren uumenista putkea pitkin sisään ja toista putkea ulos. Huone suljetaan panemalla kivi oven eteen, sisäpuolelta siis. Poistuttaessa ovi jätetään auki. Kylpylässä on täkäläisen rakennustyylin mukainen iso kattoikkuna, mistä voi ihailla taivasta, on kyllä myös sivuikkuna, mistä tänään, kun olin kylvyssä itsekseni, joku mies kurkisti sisään.. Olin ilkosillani vedessä pesemässä pyykkiä. Hämmästyneenä ulkomaalaisen naisen näkemisestä hän vetäytyi kiireesti pois.

Tällaista leirielämää vietän siis runsaat kaksi viikkoa. Jatkoa seuraa….

Kylässä

Eilen pääsin kyläilemään ystäväni luo, tuttu 41 vuoden takaa. Hänen vaimonsa ja tyttärensä tulivat hakemaan minut majapaikastani, joka on, kuten mainitsin riskialueella turvallisen liikkumisen suhteen. ( Joku vuosi sitten ulkomaalainen kehitysyhteistyötekijä, nainen, surmattiin täällä kotimatkalla työstä ). He eivät päässeet kadullemme piikkilankaesteitten takia taksilla. Kävelin talon vahdin kanssa heitä vastaan. Oli riemullinen jälleen näkeminen! Taksilla ajoimme sitten joen turvalliselle puolelle ja loppumatkan, muutaman sataa metriä kävelimme kujia pitkin. Täällä avoviemäri keskellä katua oli sentään betoninen. Kuja päättyi vihreään puuoveen, jas kun pujahdin sisään, eteen aukeni pikkuinen piha pölyisine luumupuinenn ja viiniköynnöksineen, tomaattiviljelmineen ja kukkaistutuksineen. Kanat kotkottivat yhdessä nurkassa, kaksi virkaintoista vahtikoiraa, emo ja pentu, turvallisesti ketjuissa kiinni, mutta räksytystä riitti! Savitiilitalo kiersi L-muotoisena pihamuurin kuvetta, mutta tällä kertaa minut vietiin pieneen piharakennukseen, missä oli paikallisen lattiapatjaistuinryhmän lisäksi keinonahkainen sohvakalusto pöytineen, tehdaskutoinen itämainen matto lattialla. Istuin mieluummin tusakilla ( lattiapatjalla ). Harmaaaprtainen isäntä, ystäväni, onnahteli huoneeseen, ja tippa silmässä halasimme, edellisestä tapaamisesta oli kulunut kolme vuotta. Kaksi pientä lastenlasta, noin nelivuotias tyttö ja kolmisen vuotta vanha veljensä kävivät myös ihmettelemässä ukomaalaista, äitinsä, viidettä vuotta opiskeleva lääketieteen opiskelija istui viereeni ja juttelimme vähän "ammattiasioista". Olin iloinen hänen opintoalinnastaan, sillä hänellä tuntui todella riittävän intoa ja halua auttaa omiaan, varsinkin naisia, terveysasioissa. Sellaisia tulisieluja tämä maa tarvitsee!

Kolme lasta, kaksi tyttöä ja poika, ahkeroivat vielä koulussa, kaksi lasta on ulkomailla. Ihmettelin ja ihailin tämän köyhän perheen halua kannustaa lapsiaan opiskelemaan. Ja vielä enemmän ihmettelin, kun kuulin, että talosta maksavat vuokraa 300 USD kuussa. Ystäväni on eläkkeellä, mutta täällä eläke maksetaan könttäsummana kerran, ja siitä on vuosia vierähtänyt. Hän liikkuu vaivalloisesti, halvaus kävi joku vuosi sitten ja oikea puoli on edelleen heikko. Hän on siis työkyvytön. Hänen vaimonsa leipoi noonia ( täkäläistä rieskan tapaista vehnäleipää ), mutta joutui jättämään työn hengitysvaikeuksien takia. Leipä nimittäin valmistuu tanduurissa, lattiaan kaivetussa kuopassa, mikä lämpenee risuilla, puilla tai maaseudulla lehmän lantakakkaroilla. Savuahan siinä nousee. Ystäväni alkoi yskiä, ja yskökset olivat mustia. Lääkäri oli tivannut, polttaako hän, kun yskös näytti siltä. Myöhemmin hän teki osapäivätyötä eräässä kodissa, mutta se loppui juuri. Ei ole sosiaaliluukkua, mistä anoa avustusta tässä maassa! Eikä muita tukiasia. Eikä tämä perhe ole suinkaan ainoa, minkä kohdalla joutuu kysymään: Mistä he oikein elävät. Sillan kupeessa istuskelee lauma miehiä varhaisesta aamusta odottamassa, että joku palkkaisi heidät edes yhdeksi päiväksi töihin. Ystäväni kertoi, kun olimme kahden, että erään juhlapäivän edellä, kun kotona ei ollut minkään verran rahaa, hän istui moskeijan edessä kerjäämässä. Hän sai satasen yhdeltä hyväsydämiseltä naiselta ( 100 afgaania, noin kaksi euroa ) . Häntä hävetti niin, ettei ole kehdannut kotona kertoa kerjänneensä.

Juttu kulki tietysti 40 vuoden takaisiin muistoihin, olemme molemmat tulleet muisteloikään. Hän kertoi käyneensä kotikonnuillaan Hasaramaassa. Siellä olivat eräät kyläläiset pyytäneet anteeksi, kun he silloin muinoin varastivat naisille ja lapsille tarkoitettuja ruokavaroja, joita tiimini, hän mukaan lukien jakoi nälän hädän keskellä kamppailevalle väelle. - Ajattelimme, etä sehän on ulkomaalaisten tavaraa, heillä riittää, he olivat puolustelleet. - Mutta eihän se ruoka ulkomaalaisille ollut, omalta väeltä se oli pois! Ystäväni oli tuhahtanut. - Niin, emme sitä silloin ajatelleet. Vuorten yli veimme ja siellä myimme.
- Siksipä jaoimmekin jäljellä olevan ruoan niin nopeasti kuin suinkin, pois. muistelin. - Ja kun se ruljanssi oli ohi, tuli pilkkukuume-epidemia, ja paarustimme lumessa vuorten yli juuri niille seuduille, mihin varastettu ruoka oli viety, hoitamaan sitä, minä suksin ja muu tiimi jalan lumessa kahlaten.

Ystäväni toisti haikeana monern kertaan, että haluaisi takaisin kotikonnuilleen. Kaupungin olot ovat alkaneet ahdistaa. Kuumuus ja pöly tähän aikaan erityisesti. Hän tietysti toivoisi, että voisimme matkustaa yhdessä, mutta sinnepä en ole tällä kertaa menossa.

Maukas kana-riisiateria salaattihöystöineen juoksutti minua muutraman kerran ulkohuussiin, mikä on pihan perällä muurin kupeessa, savinen koroke kyykkyistyttavine reikineen.  Mutta oli siellä ihan oikea posliininen istumapyttykin, johon huuhteluvesi kaadetaan ämpärillä. Joka kerran koirat päästivät ärhäkän äläkän, kun ohi kuljin. - Niin, ei ruoassa vikaa eikä pöpöjä ole, mutta aina kun tänne tulen - tai täältä Suomeen menen, elimistö vaatii jonkin sortin totuttautiúmista myös ruokiin!

Läksin kotiin kävellen vaimon saattamana. Kuljimme joen turvallista reunaa, mutta sielläkin oli joku viikko sitten kauko-ohjattu pommi räjähtänyt Tärkeän Herran talon edessä, ja sirpalejäljet näkyivät. Hyvästelin ystäväni ja jatkoin matkaa basaarin kautta. Piti tehdä viime hetken ostoksia huomista varten: vessapaperia, kauraryynejä ja varmuuden vuoksi ripulioireisiin Immodiumia, mitä en yleensä harrasta ollenkaan.

Kuljin kaikessa rauhassa joen varren katua, nyrpistin nenääni kyllä puroksi kuivuneelle joelle, joka oli täynnä muovipusseija ynnä muuta jätettä, ihmettelin taas kerran "kermakakkutaloja", ylitin joen, poikkesin viimeiseen "turvalliseen" kohteeseen Ranskalaiseen Leipomoon ja ostin Spritea illan herkutteluun. Ja sitten kävelin kohti kotia ensin isoa päällystettyä katua ja lopuksi sivukujaa ilman mitään ongelmia. Päättelin itsekseni, että rosvot ja murhamiehet makaavat martonaan kodeissaan, kun on paastoaika. Tietysti joku voi uskoa saavansa ylimääräistä ansiota jumalan edessä, jos appaa vääräuskoisen ulkomaalaisen ramazanina ( ramadanina ), mutta varmaan se on kuitenkin epätodennäköistä. Niinkuin olikin.

Matkantekoa Kabulissa

Asun eri paikassa kuin yleensä, ihan mukavassa vierstalossa savisen, päällystämättömän kujan varrella muutaman kilometrin päässä keskustasta. Talo on tyypillinen tasakattoinen kaksikerroksinen valkeaksi rapattu omakotitalo, on pieni pihaläntti kadulle päin ( 80 askelparia ympäriinsä ), omenapuita, kukkaistutuksia. Tällä hetkellä minun lisäkseni talossa on uusseelantilainen miesvieras. Meillä on omat huoneet alakerrassa, yhteinen WC suihkuineen, ilmastolaitteella varustettu olohuone, ruokasali, keittiö, pyykinpesu- ja silitystilat, jääkaappi ja televisio. Mieskokki laittaa ruokaa, naissiivooja pesee pyykitkin tarvittaessa, on yö- ja päivävahti ja koira pihaa vartioimassa. Kyllä kelpaa!

MUTTA talon takana muurissa kiinni on naisten sairaala, oikealla sivulla muurissa kiinni nelikerroksinen, vuosi sitten valmistunut punertava kerrostalo, vasemmmalla nousee samoin nelikerroksinen, sinapinkeltainen kerrostalo. Siihen väliin siis litistyy vierastalomme. Hienoa, että asuintaloja nousee, mutta millaisella suunnitelmalla???

 Talo on aika syrjässä kaupoista ja riskialueella turvallisuuden suhteen. Ensimmäisenä iltana halusin vähän tutkia ympäristöä ja tallustin kauempana näkyvää isompaa katua katsomaan orientoitumismielessä. Kun palasin, talon vahti huudahti, etten missään nimessä saa lähteä kävelemään ulos itsekseni enkä varsinkaan ilman isoa huivia ja säädyllistä paikallista housu-mekkoasua. ( Minulla oli ylläni väljät housut ja yli polven ulottuva tunika, huivi päässä ). Olen minä päässyt kuitenkin vierailemaan ystäviin ja minunkin luona ovat monet käyneet. Käytännössä se tapahtui siten, että ystäväni mies tuli hakemaan taksilla läheiselle isommalle kadulle ja porttivahtimme vei minut hänen luokseen. Yhdessä sitten kuljimme ensin taksilla ja pikkubussilla, lopuksi kävellen peniä kujia keskellä kiemurtelevan avo-ojan vesiä väistellen. Kotimatkalla hän saattoi minut ovelle saakka. Tai jos joku haluaa tulla minua tapaamaan, juoksutan käyttööni annetun matkapuhelimen vahdille, joka osaakin sitten neuvoa tien kujallemme, ehkä parin ylimääräisen kyselyn jälkeen vieraani löytää perille. No, kerran, kun etsin vahtia puhelinimeni, hän ei ollut paikalla, ja portti oli lukossa! Niin kovasti hän kauhistui irtiottoani, että lukitsi minut pihaan. No, löytyi hän sitten portin ulkopuolelta. Ja ystävänkin löysi tiensä luokseni.

Kaupunginosamme läpi kiemurtelee haiseva, kuivunut jokipahanen, jonka toisella puolen, siellä missä yleensä asun pääkaupunkimatkoillani, on naisihmisen ihan turvallista kulkea yksin päiväsaikaan. Tänään pääsin nauttimaan sellaisesta kävelystä, kun sain kyydin  joen toiselle puolen. Kyllä oli ihanaa löntystää ihmisvilinässä tuttuja katuja. Tuttuja kauppiaita löytyi, tai vuosikymmenten takaisten ystävien poikia tiskin takaa. Siististä länsimaisesta supermarketista löysin eväät työpaikalle, jonne lennän lauantaina. Kännykkäkaupassa ei löytynyt enää ykköshittinä Nokiaa vaan Samsungin Galaksia siellä esiteltiin. Päätin matkani tervehdyskäynnille toimistoomme ja kotia sain sieltä kyydin.

Jos haluan kauemmas kaupunkiin, on parasta ottaa "turvataksi", eli tietty ja luotettu kuljettaja, josta voi mennä takuuseen, että hän vie sinut sinne, minne meinaat. Ehkä tällainen kontrahtikyyditys on hänellekin eduksi, ei tarvitse pelätä joutuvansa kuristetuksi eikä ryöstetyksi. Pitihän minun tällistakin kokeilla. Halusin supermarketiin Kutesangin lähiöön ostamaan lisää täkäläisiä hellevaatteita. Mainittu alue on ollut eteläisen kaupungin vilkkainta basaarialuetta, mutta myös sisällissodan taistelutannerta. ( Neuvostoliiton miehitysjoukkojen poituttua helmikuussa 1989 eri sissipuolueet taistelivat kaupungin herruudesta, kunnes talebanit tulivat "rauhoittamaan" tilanteen). Mielessäni on kuva maan tasalle hävitetystä ennen vilkkaasta basaarista. Kyllä tuntui hyvältä nähdä Kutesangiin taas kukoistavan! Ja vaatettakin löytyi. Kaupassa tietysti kyselivät, mistä olen kotoisin, ja eräs paikallinen rouva alkoi puhu minulle ruotsia!

Ajatella, joskus muinoin olen kulkenut Kabulissa polkupyörälläkin, eikä ole ollut tarpeen laatia minkäänlaisia turvallisuusmääräyksiä! Toisaalta YK:n ja diplomaattien elämä on vieläkin rajoitetumpaa, siitäpä joskus saamme kuulla median kautta: luotiliivit, panssaroidut autot, turvamiehet. Joten olen ihan tyytyväinen näihinkin oloihin ja näihinkin liikkumismahdollisuuksiin - varsinkin, kun kohta pääsen vuoriston vapauteen!

Kaikki on suhteellista

Vilkkaan kesäloman päälle, kiemurreltuani yön lentokoneen epämukavalla istuimella tömähdin eräänä aamuna yhtäkkiä pölyiseen, kuumaan ja saasteiseen Kabuliin! Uskomatonta! Mutta niin vaan taas kerran hetken ympärilleni vilkuiltuani koin olevani kuin kotonani. Kaupungin ilme näytti rauhalliselta ja jotenkin siistiytyneeltäkin. Rakennustoiminta on vilkasta. Uusia kerrostaloja nousee lähes joka kortteliin, ei enää sellaisia hääkakun näköisiä marmolirakennelmia kuin takavuosina, vaan ihan tavallisia asuinkerrostaloja. Ihmiset elävät ihan tavallisen näköisesti tavallista arkeaan, mitä tosin hidastaa meneillään oleva paastokuukausi ja helle, täällä plus 35 astetta. Joten älkääpä valittako kuumuutta! Minun on muutaman päivän päästä lentää pohjoiseen Mazar-e-Sharifiin, missä lämpötila keikkuu 42 aasteen tuntumassa. Joten EN valita hellettä minäkään! Ensimmäinen päivä kyllä meni sitä päivitellessä. Lisäksi huonosti nukuttu yö, kahden ja puolen tunnin "jetlak" ja 1800 metrin korkeuteen nousu tyrmäsivät minut tulopäivänä päänsärkyiseen horrokseen, joka nyt on, kolmannen päivän vaipuessa kohti iltaa, voitettu.

Tähän mennessä olen saanut tavata paikallisia ystäviä, muiden muassa kaksi lääkäriopiskelijaa, meidän vuoristossa kouluttamiamme sairaanhoitajia, molemmat perheellisiä, toinen jopa pyöräytti neljännen lapsen maailmaan sopivasti tenttikauden päätteeksi! Hän oli sitkeästi istunut luennoilla ison vatsansa kanssa hyvällä menestyksellä vielä. Perheen pää on ihan oikea koti-isä, mikä on vallan tavatonta tässä kulttuurissa. Vaipan vaihto, ruoan laitto, siivous ja pyykkäys onnistuu luontevasti. Tokaluokkaisen poikansa hän saattelee kouluun nuorimmaiset, puolitoista vuotiaan ja puolen vuoden ikäiset tyttärensä sylissään. Hän kertoi tarinansa minua majapaikkaan saatatessaan.

- Vaimo oli hoitajana syrjäklinikalla Hasaramaassa ( Keskiafganistan vuoristoseutua ). Vastaanotolle tuli synnyttäjä, jonka istukka ei irronnut. Hoitaja odotti kymmenen tuntia autoa kuljettamaan nainen sairaalaan, yritti tietysti itse mitä voi siinä odottaessaan. Lopulta auto tuli, ja samalla istukka pullahti ulos. Silloin hän päätti lähteä lukemaan lääkäriksi voidakseen auttaa paremmin kanssasisariaan syrjäisellä kotiseudullan. Ja minä haluan tukea häntä kaikin tavoin, vaikka ihmiset kyllä naureskelevat minulle vaippoja kuivumaan ripustaessani ja muutenkin. En välitä heidän puheistaan.

Hänen vaimonsa vuorostaan päivitteli valtion terveydenhoidon jäykkyyttä ja byrokratiaa.
- Jos kotikylälläni joku sairastuu vakavasti, häntä ei voida lähettää suoraan pääkaupunkiin, vaikka hoitomahdollisuudet syrjäseudulla ovat hyvin rajalliset. Hänen on mentävä omaan terveyskeskukseen, josta lähetetään maakunnan keskussairaalaan, jossa ei esimerkiksi ole synnyttäjien osastolla yhtään gynekologia, kätilöitä vain. Sieltä ehkä lähetetään pääkaupunkiin tai muuhun isompaan keskukseen. Jos joku sairastuu siinä kylässä, missä tuo istukkaongelma oli, hänet on ensin kuljetettava 70 kilometrin päähän terveyskeskukseen ja sieltä sitten lähetetään tarvittaessa keskussairaalaan, mikä on vain 50 kilometrin päässä hänen kotikylästään. Hän ei siis saa mennä lähimpään hoitopaikkaan. Ja kuljetushan on huonoilla teillä mitä on, ei ole ambulansseja, vaan etsitään basaarista joutilas ja halukas väline, kuorma-auto, perälavallinen tai umpinainen maastoauto.

Jotenkin melkein kuulostaa tutulta, kun ajattelen, kinka Suomessa pomputellaan potilaita paikasta toiseen, tosin huomattavasti paremmissa oloissa kuin köyhissä maissa. Onko meidän ihan mahdotonta oppia käyttämään tervettä järkeä inhimmillisesti terveydenhuoltoa kehittäessämme? Toivon niin.

Kunniakansalaisemme

Kesäkuun alussa sain käydä rajantakaisessa Karjalassa neljän päivän retkellä. Tulipa nyt nähtyä Ruskealan palanut kirkko, minkä kellarikerros on kunnostettu talkoovoimin kokous- ja majoitustiloiksi, kävimme Sortavalassa, Valamossa, Konevitsassa, Äyräpäässä, Ihantalassa ja Viipurissa, jota lukuun ottamatta muut seudut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Retken vaikuttavin tuttavuus minulle oli Ihantala. Vanhin matkalaisemme, 89 vuotias sotaveteraani kuvasi meille paikan päällä Ihantalan taisteluita, joissa hän oli ollut mukana. Hänen äänensä sortui kesken selostuksen, ja minulle meni pala kurkkuun.  Sotiemme todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla siinä itse paikan päällä. Ymmärrän nyt paremmin taistelujen läpi käyneitä veteraanejamme, jotka joutuvat elämään raskaitten sotamuistojensa kanssa läpi elämänsä, kokematta ehkä juurikaan ymmärrystä nuoremmilta sukupolvilta. Hyvä tavaton, hänkin oli parikymppinen nuori sodan aikana! Nykyajan koltiaisille käsittämätöntä ja meille vanhemmillekin sotahistoria on jäänyt vieraaksi, järjen ja tiedon tasolle, koska eiväthän isämme sodasta meille puhuneet. Syvä kiitollisuus valtaa mielen vapaasta isänmaasta.

Minua hävettää pinnallinen asenteemme sotahistoriaamme ja sotaveteraaneihin, mutta myös vanhusten kohteluun yleensä. Hävettää, että nyt on pitänyt laatia vanhuspalveluun LAKI ikääntyneittemme hoidon turvaksi. Heidän hyvinvointinsa pitäisi olla meille luonnollista, itsestään selvää, ilman lain piiskaa. Ajattelen ystäviäni kehitysmaissa. Siellä vanhuksia kunnioitetaan, arvostetaan ja kuunnellaan. Heillä on tärkeä osa yhteisössä arjen eteen päin viemisessä. Suvun lapsia kaitsiessaan ja muuta pientä puuhatessaan he myös kokevat olevansa hyödyksi yhteisössä, kokevat elämänsä vanhuudessakin mielekkääksi. Eräs Suomeen juurtunut maahanmuuttajaystäväni sanoi minulle, kun palasin kotimaahan työvuosien jälkeen: "Olet kuin äitini. Ja kun et enää pysty elämään yksin, tulet meille asumaan. Sinun ei tarvitse lähteä mihinkään laitokseen".  No, tietysti meidän olosuhteemme poikkeavat kehitysmaista, meille ei ole mahdollista hoitaa ikääntyneitä vanhempiamme omissa kodeissamme.

Tästä lähtien siis kunnat velvoitetaan
- kartoittamaan vanhusväestön kunto ja palvelutarpeet kokonaisvaltaisesti yhdessä asianomaisen vanhuksen ja hänen omaistensa kanssa,(  jos heitä on ). Hänen on anottava selvitys itse ( jos pystyy ) ja arvion perusteella kunta laatii toimintasuunnitelman.
- Pitkäaikainen hoito tapahtuu mahdollisuuksien mukaan kodissa. Laitoshoitoon turvataan vain, jos siihen on lääketietellistä perustetta ja jos se on arvokkaan elämän ja  turvallisuuden takia tarpeen. Tässä meillä Suomessa on paljon kirimistä. Missään muualla ei vanhuksia makuuteta sairaalaassa ym. laitoksessa siinä määrin kuin Suomessa! Sairausjaksojen jälkeen muualla pyritään tehokkaaseen kuntoutukseen, niin että vanhus pystyy asumaan kotona mielekästä elämää.

Toivon, että hoitoa ja hoivaa tarvitsevat vanhukset kuitenkin saavat yksilöllistä kohtelua, elikkä lain pykälien noudattaminen ei ole etusijalla, vaan ikäihminen itse, hänen toiveensa ja tarpeensa. "Jokainen haluaa asua niin pitkään kuin mahdollista omassa kodissaan" on varmaan totta. Mutta ehkä joku ei haluakaan -  turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteen takia, vaikka kuntonsa puolesta voisikin. Suotakoon hänelle mahdollisuuksien mukaan koti palvelutalossa!

Ikäihmiset ovat taistelleet isänmaamme puolesta sodassa tai kotirintamalla ja heidän uurastuksnsa tuloksena Suomi alkoi nousta ja kehittyä sodan jälkeen siksi, mitä se nyt on. He ovat kunniakansalaisiamme ja ansaitsevat arvokkaan, hyvän vanhuuden. Vanhuslaki ei taida siihen riittää? Tarvitaan vapaaehtoisia käsiä, jalkoja, kuuntelevia korvia, yhteisöjä. Mutta yhteisöt tarvitsevat myös heitä: varamummoja ja pappoja, heidän elämänviisauttaan, tarinoitaan.

Sairaanhoitoa Hölmölässä

Ystäväni pikkuiselle, ikä neljä viikkoa, tehtiin leikkaus, mikä onnistuikin hienosti Helsingin Lastenklinikassa. MUTTA äitinsä sai pahan rintatulehduksen. Sanottiin, että hän tarvitsee suonensisäistä lääkitystä ja lähetettiin kotiseudun terveyskeskukseen - JOSTA lähetettiin aluesairaalaan - JOSTA lähetettiin Naistenklinikkaan, mikä sijaitsee vauvan hoitopaikan Lastenklinikan vieressä! Aikanaan  äitikin parani. Mutta kyllä minä vanhan ajan käytännön lääkärinä kovasti ihmettelen asiain monimutkaista kulkua.

Kyseessä oli tavallinen, mutta kiireellistä hoitoa tarvitseva tauti.
- Miksei sitä hoidettu heti oireitten ilmetessä, jollei Lastenklinikassa, niin ainakin siinä naapurissa, minne hän lopulta ajautui mutkien kautta?
- Onko terveen järjen käyttö ja INHIMMILLISYYS kiellettyä lakien ja asetusten viidakossa.
- Vai puuttuuko ammattitaitoa ja rohkeutta hoitaa terveysongelmat nk asiakaislähtöisesti?
- Vai puuttuuko vastuuntuntoa? Tuollaisenkin suhteellisen tavallisen kiireistä hoitoa vaativan potilaan hoidossa. Miten sitten vaativampien ongelmien suhteen.

Nyt sitten odotetaan kuin kuuta nousevaksi uutta SOTE-lakia, tumput suorina, jähmettyneinä. Ja kaiken aikaa sitä odoteltaessa kuitenkin sairaat tarvitsevat apua. Puhutaan SOTE suosta. Kauan siinä on nyt rämmitty. Toivotaan, että loppu häämöttää potilaitten ja heitä hoitavan henkilöstön hyväksi. Toivotaan, että systeemi yksinkertaistuu ja järjen käyttö sekä inhimmillisyys sallitaan.

Luokkamatka

20. 6. 2013 Viime aikoina muistot veturinkuljettaja-isästäni ja asemanseudun lapsuudesta Imatran Virasojalla, Härmänmäen seisakeella ja sittemmin Kontiomäellä ovat ryöpsähtäneet pintaa ensin Lahdessa, kun sain matkata pätkän höyryveturin vetämässä junassa tuttuine pien ja noen hajuineen ja nyt vastikään ollessani akvarellimaalauskurssilla Hyrynsalmen asemalla. Tällä kertaa en poikennut Kontiomäen Puutteenperälle, josta läksimme etelään, Riihimäelle, kun olin 14 vuotias, mutta kävin Härmänmäen pysäkin paikalla, kahdeksan kilometriä pohjoiseen Kontiomäestä sekä yhtenä päivänä maalaamassa Ristijärven Saukkovaaralla, minne Härmänmäen kotini siirrettiin kahvilamajaksi.

Tuntui kotoiselta maalata Hyrynsalmen asemalla, kun tavarajunat joskus jyristivät ohi. Isäni oli ajanut siitä ohi "lättähattua" Taivalkoskelle. Lapsuudesta muistan sen onnen ja ylpeyden tunteen, kun joskus sain matkustaa isän kanssa veturissa, sain vetää pillinarusta ja katsella, kuinka hän lykki koksia tai puita veturin ammottavaan tulipätsiin. Silloin hän toimi vielä veturinlämmittäjänä. Opiskelin Saksassa lääkräriksi, ja sielläkin kerroin ylpeänä lapsuuden muistojani suomalaisille opiskelijatovereilleni. Ihmettelin, kun eräs toverini sanoi, että hän kunnioittaa minua, kun en peittele perhetaustaani. No, useimamt toverini olivatkin tuomarien, lääkärien, opettajien lapsia, mutten ollut miettinyt välillämme vallitsevia luokkaeroja, koska lapsuudessani me kaikki kylän kersat leikimme keskenämme sulassa sovussa. No, olimmekin tosin enimmäkseen rautatieläisten lapsia.

Kerran sitten eräällä kansanterveystieteen kurssilla läksimme "luokkamatkalle", eli mietimme menneisyyttämme mielessä yhteiskunnan luokkarajat. Elikkä usein lääkärin lapsista tulee lääkäreitä, tuomarin tuomareita, opettajan opettajia. Mutta jotkut rikkovat luokkarajoja. Minusta, keskiluokan rautatieläisen lapsesta tuli yläluokan? edustaja, lääkäri, jota varsinkin vanhempi väki kunnioittaa ja katsoo ylöspäin, hyvä kun eivät niiaa tai kumarra edessäni! ( Nuorempi polvihan ei ketään kumartele ).
Olen oivaltanut, että osittain usen tiedottamattomatkin alemmuuden tunteeni, joita vastaan olen elämäni aikana joutunut taistelemaan,  johtuvat tuosta luokkamatkasta, eli olen ikään kuin joutunut ylittämään rajan. On ollut vapauttavaa oivaltaa tämä(kin) mörkö sisimmässäni. Itse asiassa olen edelleen ylpeä ja kiitollinen siiä, että sain kasvaa "tavalisessa" perheessä, sillä näin minun on helppo olla vain tavallinen ihminen tavallisten seurassa. Uskon, että juuri siksi olen työssäni kehitysmaissakin päässyt niin sanotusti "lähelle kansaa", viihtynyt ruohonjuuritasolla.

Hiljaista kansaa

19. 6. 2013
Olen istunut parina päivänä Lahden Kansainvälisessä Kirjailijakokouksessa Messilässä. Eilisiä  alustajia keskustelussa oli Heikki Aittokoski, joka terävästi ja raskaasti suomi joitain kehitystyössä esiintyviä ongelmia: Auttajat istuvat korkeitten muurien sisällä, muurien huipulla piikkilankaa ja lasin sirpaleita, turvamiehet ympärillä ulkona liikuttaessa, huikeat palkat ja muut etuudet. Autettavien ylin kerros kuorii kerman avustusrahojen päältä, tallettaa sen ulkomaille. Korruptio kukoistaa. Näin kaikkialla kolmansissa maissa. Mainitsi hän lopuksi nähneensä toisenlaistakin, pyyteetöntä avustustyötä.

Mieleen tuli väistämättä hätkähdyttävä "Hiljaista kansaa" tilateos Suomussalmella viitostien varrella, maan hiljaiset ympäri maapalloa, jotka eivät pidä ääntä vaikeuksistaan, jotka haluavat vain rauhassa elää arkeaan, joitten arki on usein kamppailua jokapäiväisestä leivästä, joitten savihökkelit kyyhöttävät ökyrikkaitten marmoripalatsien vieressä pahaa omatuntoa herättämässä? tai sitten ei. Tai ajattelen niitä toisenlaisia auttajajärjestöjä, jotka vuosikymmenien ajan uskollisesti ja kärsivällisesti puurtavat ruohonjuuritasolla - tai ainakin lähempänä tavallisia ihmisiä kuin nuo - tosin olosuhteiden pakostakin -muurien eristämät. Pohdin auttamisen mielekkyyttä korruption keskellä. "Anna, anna! - Anna lisää, anna!"

Oli miten oli, elämä ja auttaminen ruohonjuuritasolla on hyvin mielekästä ja rikasta, toinen toisiltaan oppimista, rohkaisemista käyttämään olemassa olevat voimavarat parhaalla mahdollisella tavalla, YHDESSÄ oloja kohentaen, yhteisön ehdoilla.

On se muuten kummallista, ettei mediaa kiinnosta tavallisten ihmisten tavallinen elämä, vaan etupäässä tuodaan kehitysmaistakin esiin negatiivisia asioita ja ongelmia. Hyvä tietysti, että niitä paljastetaan, mutta voivotellessamme ja päivitellessämme epäkohtia ja kauheuksia unohdamme, että ne ovat vain osa todellisuutta.