Kaikki on suhteellista

Vilkkaan kesäloman päälle, kiemurreltuani yön lentokoneen epämukavalla istuimella tömähdin eräänä aamuna yhtäkkiä pölyiseen, kuumaan ja saasteiseen Kabuliin! Uskomatonta! Mutta niin vaan taas kerran hetken ympärilleni vilkuiltuani koin olevani kuin kotonani. Kaupungin ilme näytti rauhalliselta ja jotenkin siistiytyneeltäkin. Rakennustoiminta on vilkasta. Uusia kerrostaloja nousee lähes joka kortteliin, ei enää sellaisia hääkakun näköisiä marmolirakennelmia kuin takavuosina, vaan ihan tavallisia asuinkerrostaloja. Ihmiset elävät ihan tavallisen näköisesti tavallista arkeaan, mitä tosin hidastaa meneillään oleva paastokuukausi ja helle, täällä plus 35 astetta. Joten älkääpä valittako kuumuutta! Minun on muutaman päivän päästä lentää pohjoiseen Mazar-e-Sharifiin, missä lämpötila keikkuu 42 aasteen tuntumassa. Joten EN valita hellettä minäkään! Ensimmäinen päivä kyllä meni sitä päivitellessä. Lisäksi huonosti nukuttu yö, kahden ja puolen tunnin "jetlak" ja 1800 metrin korkeuteen nousu tyrmäsivät minut tulopäivänä päänsärkyiseen horrokseen, joka nyt on, kolmannen päivän vaipuessa kohti iltaa, voitettu.

Tähän mennessä olen saanut tavata paikallisia ystäviä, muiden muassa kaksi lääkäriopiskelijaa, meidän vuoristossa kouluttamiamme sairaanhoitajia, molemmat perheellisiä, toinen jopa pyöräytti neljännen lapsen maailmaan sopivasti tenttikauden päätteeksi! Hän oli sitkeästi istunut luennoilla ison vatsansa kanssa hyvällä menestyksellä vielä. Perheen pää on ihan oikea koti-isä, mikä on vallan tavatonta tässä kulttuurissa. Vaipan vaihto, ruoan laitto, siivous ja pyykkäys onnistuu luontevasti. Tokaluokkaisen poikansa hän saattelee kouluun nuorimmaiset, puolitoista vuotiaan ja puolen vuoden ikäiset tyttärensä sylissään. Hän kertoi tarinansa minua majapaikkaan saatatessaan.

- Vaimo oli hoitajana syrjäklinikalla Hasaramaassa ( Keskiafganistan vuoristoseutua ). Vastaanotolle tuli synnyttäjä, jonka istukka ei irronnut. Hoitaja odotti kymmenen tuntia autoa kuljettamaan nainen sairaalaan, yritti tietysti itse mitä voi siinä odottaessaan. Lopulta auto tuli, ja samalla istukka pullahti ulos. Silloin hän päätti lähteä lukemaan lääkäriksi voidakseen auttaa paremmin kanssasisariaan syrjäisellä kotiseudullan. Ja minä haluan tukea häntä kaikin tavoin, vaikka ihmiset kyllä naureskelevat minulle vaippoja kuivumaan ripustaessani ja muutenkin. En välitä heidän puheistaan.

Hänen vaimonsa vuorostaan päivitteli valtion terveydenhoidon jäykkyyttä ja byrokratiaa.
- Jos kotikylälläni joku sairastuu vakavasti, häntä ei voida lähettää suoraan pääkaupunkiin, vaikka hoitomahdollisuudet syrjäseudulla ovat hyvin rajalliset. Hänen on mentävä omaan terveyskeskukseen, josta lähetetään maakunnan keskussairaalaan, jossa ei esimerkiksi ole synnyttäjien osastolla yhtään gynekologia, kätilöitä vain. Sieltä ehkä lähetetään pääkaupunkiin tai muuhun isompaan keskukseen. Jos joku sairastuu siinä kylässä, missä tuo istukkaongelma oli, hänet on ensin kuljetettava 70 kilometrin päähän terveyskeskukseen ja sieltä sitten lähetetään tarvittaessa keskussairaalaan, mikä on vain 50 kilometrin päässä hänen kotikylästään. Hän ei siis saa mennä lähimpään hoitopaikkaan. Ja kuljetushan on huonoilla teillä mitä on, ei ole ambulansseja, vaan etsitään basaarista joutilas ja halukas väline, kuorma-auto, perälavallinen tai umpinainen maastoauto.

Jotenkin melkein kuulostaa tutulta, kun ajattelen, kinka Suomessa pomputellaan potilaita paikasta toiseen, tosin huomattavasti paremmissa oloissa kuin köyhissä maissa. Onko meidän ihan mahdotonta oppia käyttämään tervettä järkeä inhimmillisesti terveydenhuoltoa kehittäessämme? Toivon niin.