Matkaan taas!
Melkoista vuoristorataa tässä on eletty säiden suhteen!
Mutta en uhallanikaan kaivanut esiin toppavaatteita, ”pakkaskausina”! Nyt on
kesä ja sillä siisti! Olemmekin taas saaneet henkeä haukkoen seurata luonnon
puhkeamista kukoistukseen. Menneen hellejakson alussa mieleen painui
erityisesti elämys Säämingin opiston rannalla Savonlinnassa Kaartisten
Sukuseuran kokouksessa.
En ole kirjoitellut blogia Suomessa ollessa. - Ei ole ollut
asiaa !?! Elämä on vilissyt ALLAKKA
vakituisena seuralaisena kaupungin ja seurakuntayhtymän luottamustoimissa,
erilaisissa muissa kokouksissa, harrastusten parissa. Toisenlaista
Afganistania, sitä rauhallista, eteenpäin pyrkivää, missä tavalliset ihmiset
elävät tavallista arkeaan, olen pyrkinyt esittelemään kuvin ja sanoin
erilaisissa kokouksissa. Niin, luottamustoimiin on kyllä annettu päivämäärät,
mutta niitten lisäksi tuppaa tulemaan ylimääräisiä kokouksia usein
harrastusluonteisten alun perin tyhjiin rakoihin kirjattujen menojen päälle, ja
jatkuvasti joudun valitsemaan, mihin menen ja minkä jätän. Ihan kauhulla avaan
virallisen näköisiä kirjekuoria miettien, minkä päälle SE KOKOUS on tällätty.
Tänä keväänä en kuitenkaan ole unohtanut yhtään kokousta.
Mutta on elämä paljolti muutakin tietysti. Aamun rauhalliset
hiljentymiset Sanan äärellä ruokkivat ja antavat voimaa sekä järjestystä elämän
kaaokseen., samoin hölkkä- ja kävelylenkit kotimetsän poluilla. Kaiken hässäkän keskellä kesään puhkeava
luonto on saanut ravita ja antaa voimaa. Sydämen pohjasta yhdyin virren 194
säkeisiin ( 194:4-6 ). Kuinka kauniisti, kiitollisesti ja nöyrästi
virsirunoilija ( Gerhard Teerstegen 1729 ) siinä kuvaa tuntojaan pyhän mutta
armahtavan Jumalan edessä, ja kuinka todesti luonto meidät hiljentää Hänen
eteensä.
Armon meri aava, / kehto elämämme, / ilma,
jota hengitämme, / ihme olet itse, / armahtava
Luoja, / kaiken pelastus ja suoja. / Sinusta, Jumala, / turvakätköstäni, / löydän elämäni.
Kaiken läpi loistat. /
Herra, valollasi / kosketa nyt kasvojani, / Kukka seisoo hiljaa, / lehdet liikahtavat, /
auringossa aukeavat. / Hoida näin sinuun päin, /
Sydämeni avaa, / ota
majaksesi, / temppeliksi Hengellesi, / että Isän kasvot, / Kristus, kirkastaisit, / minussakin muodon
saisit. / Kaikessa katsella / anna hyvyyttäsi,
/ elää edessäsi.
Nyt olen sitten taas lähdössä toiseen kotimaahani, ihan
kohta, itse asiassa huomenna 30. 6. Helsingistä Istanbulin kautta, Kabuliin saavun
ylihuomenna. Ja jatkolento on jo seuraavana päivänä Hasaramaahan! Ja sillekin
lennolle minulla on hyppysissäni lentolippu! Hupsista tätä nykytekniikkaa!
Lähtölupa ei ollut itsestään selvää. 24. 4. Curen sairaalan
edessä Kabulissa vartija tappoi kolme amerikkalaista, yksi heistä pidetty
lastenlääkäri, taitava opettaja tuossa korkeatasoisessa opetussairaalassa. Sitä
ennen järjestömme tontille tehtiin aseellinen hyökkäys, joka tosin suuntautui
vahingossa naapuriin. Äidit ja lapset on toistaiseksi evakuoitu ja Kabulin
henkilökuntaa harvennettu. Vierailijoita ei oteta vastaan kuin aikaisintaan
elokuussa. Mutta minä olen siis saanut luvan lähteä Riitta Purasen tiimin
vahvistukseksi Hasaramaahan heinäkuuksi.
Hasaramaan vuoret ovatnekin Himalajan jatkeita kuten Pamir,
minkä liepeillä olen kuljeksinut kolmeen otteeseen kesäkeikoillani, eivät ole
niin korkeita eikä jyrkkiä, mutta mahtavia nekin.
Tuli tässä mieleen, kuinka Pamirin työpaikassa savitiilisen
ulkohuussin nurkkaan hellettä paennut vuohi opetti minua märehtimään Sanaa. Ja
jännästi tutut raamatunkohdat aukeavatkin yhä uudelleen erilaisissa elämän tilanteissamme.
Niin nytkin, tällä kertaa Psalmi 23., tuo tuttuakin tutumpi. Kiinnitin taas
kerran huomiota jakeisiin 4 – 5.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun
kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Sinä katat
minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.
Totta kai minua vähän pelottaa lähteä Afganistaniin. Minun
on vain luotettava, että Herra lupauksensa mukaan on kanssani, niin kuin on
tähänkin asti kulkenut vierelläni, ohjannut kulkuani. Erityisesti tuo
lihavoimani Sanan pätkä on puhutellut. Vihollinen? Kaikki se, mikä pelottaa,
ahdistaa ja lamaa ? Mitä siis pelkäämme?
Ulkonaisesti toimeentulo, sairaudet, terveyden menetys,
kuolema, rakkaitten menettäminen, ynnä
muut erot ja luopumiset ahdistavat? Sisäisesti kasvojen menetys, häpeä, loukkaantumiset,
itsetunnon kolaukset, epäonnistumiset, pakottavat minut teeskentelemään
itsellenikin, että kaikki on
hyvin, vaikkei ole.
Vihreillä niityillä saan riisua naamarit ja roolit. Saan
olla oma itseni, voin virvoittua, levätä kaikessa rauhassa, tarpeen mukaan,
saan voimistua, rohkenen katsoa elämäni mörköjä ( pelkojanikin ) silmästä
silmään, ottaa etäisyyttä viholliseen. Vapaudun olemaan oma itseni, vapaudun
heittäytymään uimasilleni Jumalan armon varaan.
Näissä mietteissä lähden matkaan taas. Tervetuloa mukaan! –
Katsotaan, miten tämä ”bloggailu” taas onnistuu pitkän tauon jälkeen.
