Matkaan taas

Matkaan taas!

Melkoista vuoristorataa tässä on eletty säiden suhteen! Mutta en uhallanikaan kaivanut esiin toppavaatteita, ”pakkaskausina”! Nyt on kesä ja sillä siisti! Olemmekin taas saaneet henkeä haukkoen seurata luonnon puhkeamista kukoistukseen. Menneen hellejakson alussa mieleen painui erityisesti elämys Säämingin opiston rannalla Savonlinnassa Kaartisten Sukuseuran kokouksessa.

En ole kirjoitellut blogia Suomessa ollessa. - Ei ole ollut asiaa !?! Elämä on vilissyt  ALLAKKA vakituisena seuralaisena kaupungin ja seurakuntayhtymän luottamustoimissa, erilaisissa muissa kokouksissa, harrastusten parissa. Toisenlaista Afganistania, sitä rauhallista, eteenpäin pyrkivää, missä tavalliset ihmiset elävät tavallista arkeaan, olen pyrkinyt esittelemään kuvin ja sanoin erilaisissa kokouksissa. Niin, luottamustoimiin on kyllä annettu päivämäärät, mutta niitten lisäksi tuppaa tulemaan ylimääräisiä kokouksia usein harrastusluonteisten alun perin tyhjiin rakoihin kirjattujen menojen päälle, ja jatkuvasti joudun valitsemaan, mihin menen ja minkä jätän. Ihan kauhulla avaan virallisen näköisiä kirjekuoria miettien, minkä päälle SE KOKOUS on tällätty. Tänä keväänä en kuitenkaan ole unohtanut yhtään kokousta.

Mutta on elämä paljolti muutakin tietysti. Aamun rauhalliset hiljentymiset Sanan äärellä ruokkivat ja antavat voimaa sekä järjestystä elämän kaaokseen., samoin hölkkä- ja kävelylenkit kotimetsän poluilla.  Kaiken hässäkän keskellä kesään puhkeava luonto on saanut ravita ja antaa voimaa. Sydämen pohjasta yhdyin virren 194 säkeisiin ( 194:4-6 ). Kuinka kauniisti, kiitollisesti ja nöyrästi virsirunoilija ( Gerhard Teerstegen 1729 ) siinä kuvaa tuntojaan pyhän mutta armahtavan Jumalan edessä, ja kuinka todesti luonto meidät hiljentää Hänen eteensä.

                      Armon meri aava, / kehto elämämme, / ilma, jota hengitämme, / ihme olet itse, /                  armahtava Luoja, / kaiken pelastus ja suoja. / Sinusta, Jumala, / turvakätköstäni, /     löydän elämäni.

                      Kaiken läpi loistat. / Herra, valollasi / kosketa nyt kasvojani, / Kukka seisoo hiljaa,                / lehdet liikahtavat, / auringossa aukeavat. / Hoida näin sinuun päin, /

                      Sydämeni avaa, / ota majaksesi, / temppeliksi Hengellesi, / että Isän kasvot, / Kristus, kirkastaisit, / minussakin muodon saisit. / Kaikessa katsella / anna   hyvyyttäsi, / elää edessäsi.

Nyt olen sitten taas lähdössä toiseen kotimaahani, ihan kohta, itse asiassa huomenna 30. 6. Helsingistä Istanbulin kautta, Kabuliin saavun ylihuomenna. Ja jatkolento on jo seuraavana päivänä Hasaramaahan! Ja sillekin lennolle minulla on hyppysissäni lentolippu! Hupsista tätä nykytekniikkaa!

Lähtölupa ei ollut itsestään selvää. 24. 4. Curen sairaalan edessä Kabulissa vartija tappoi kolme amerikkalaista, yksi heistä pidetty lastenlääkäri, taitava opettaja tuossa korkeatasoisessa opetussairaalassa. Sitä ennen järjestömme tontille tehtiin aseellinen hyökkäys, joka tosin suuntautui vahingossa naapuriin. Äidit ja lapset on toistaiseksi evakuoitu ja Kabulin henkilökuntaa harvennettu. Vierailijoita ei oteta vastaan kuin aikaisintaan elokuussa. Mutta minä olen siis saanut luvan lähteä Riitta Purasen tiimin vahvistukseksi Hasaramaahan heinäkuuksi.

Hasaramaan vuoret ovatnekin Himalajan jatkeita kuten Pamir, minkä liepeillä olen kuljeksinut kolmeen otteeseen kesäkeikoillani, eivät ole niin korkeita eikä jyrkkiä, mutta mahtavia nekin.

 Tuli tässä mieleen,  kuinka Pamirin työpaikassa savitiilisen ulkohuussin nurkkaan hellettä paennut vuohi opetti minua märehtimään Sanaa. Ja jännästi tutut raamatunkohdat aukeavatkin yhä uudelleen erilaisissa elämän tilanteissamme. Niin nytkin, tällä kertaa Psalmi 23., tuo tuttuakin tutumpi. Kiinnitin taas kerran huomiota jakeisiin 4 – 5.

                      Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet                   minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Sinä  katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.

Totta kai minua vähän pelottaa lähteä Afganistaniin. Minun on vain luotettava, että Herra lupauksensa mukaan on kanssani, niin kuin on tähänkin asti kulkenut vierelläni, ohjannut kulkuani. Erityisesti tuo lihavoimani Sanan pätkä on puhutellut. Vihollinen? Kaikki se, mikä pelottaa, ahdistaa ja lamaa ? Mitä siis pelkäämme?

Ulkonaisesti toimeentulo, sairaudet, terveyden menetys, kuolema, rakkaitten menettäminen,  ynnä muut erot ja luopumiset ahdistavat? Sisäisesti kasvojen menetys, häpeä, loukkaantumiset, itsetunnon kolaukset, epäonnistumiset, pakottavat minut teeskentelemään itsellenikin, että kaikki                       on hyvin, vaikkei ole.

Vihreillä niityillä saan riisua naamarit ja roolit. Saan olla oma itseni, voin virvoittua, levätä kaikessa rauhassa, tarpeen mukaan, saan voimistua, rohkenen katsoa elämäni mörköjä ( pelkojanikin ) silmästä silmään, ottaa etäisyyttä viholliseen. Vapaudun olemaan oma itseni, vapaudun heittäytymään uimasilleni Jumalan armon varaan.

Näissä mietteissä lähden matkaan taas. Tervetuloa mukaan! – Katsotaan, miten tämä ”bloggailu” taas onnistuu pitkän tauon jälkeen.