KOTINI O LINNANI
2. 7. 2014 Kodiak pienkone sukelsi Kabulin saastesumun läpi yläilmoihin.
Se heittelehti ilmavirtojen pyörteissä kuin hallitsematon auto talven ensi
lumilla kuoppaisella tiellä tai liukkaalla jäällä. Mutta yläilmoissa ei
tarvinnut pelätä, että törmäisimme vastaantulevaan ajopeliin tai tien penkkaan. Tasaisen beigen väriset vuoretkin olivat
turvallisen kaukana. Suuntasimme Kabulista kohti länttä seuraten Hindukush
vuoristoa ja sen jatketta Kuh-e-Babaa (
suomeksi ”Papan vuori ”). Seurasin silmä tarkkana alla häämöttävää
tuttua maisemaa, tienauhaa, joka
kiemurteli laaksojen pohjaa vuorten yli kohti Hasaramaata ( Hazarajat ). Kolmen
ja puolen sadan kilometrin taival määränpäähän veisi maastoautolla ainakin 17
tuntia, ja matkalla Kabuliin yö pitäisi viettää maantien varren basaarin
majatalossa, sillä illan pimetessä ei ollut turvallista pyrkiä Kabuliin saakka
ryöstö- ja kidnappausvaaran takia. Siksipä me ulkomaalaiset kuljemme nykyään
syrjäseuduille lentäen.
Vuorten panoraama oikealla puolellamme muuttui tutuksi,
ihanaksi värien paletiksi: umbraa, siennaa, okraa, terrakottaa, välissä vaalean
sinisiä, harmaita tai violettiin vivahtavia läiskiä, sekä vihreitä viljelyksiä
ja maanvärisiä savitalorykelmiä . Etsin silmilläni tuttua, rakasta maamerkkiä,
”toisen kotimaani” Hasaramaan” rajapyykkiä Morsiamen Kruunua, ja siinä se
kohosikin ylväänä nelikulmaisena sikermäisenä ulokkeena edessämme. Nyt allani
vilistivät tutut kyläpolut, joita olen saanut patikoida työmatkoilla Panjaossa,
näkyi solia, joitten ylittämisestä on mieleen painuvia muistoja, näkyi Kirmanin
leveä, vihreä laakso lukuisine sivujuhaaroineen ja lopulta Lalin tasakattojen
meri, aurinkopaneeleita katoilla ja joitain satelliitti tv -antenneitakin.
Basaari kiemurteli nelihaaraisena kujana kattomeren keskellä. Kuin huomaamatta tömähdimme
mallikkaasti jokitörmän savitasangolle. Lento Kabulista oli kestänyt tunnin.
Kotini sijaitsee savitalokentän etelälaidalla muurien
ympäröimässä kahden pihan yksikössä, molemmissa sininen rautaovi. Pihoja yhdistää
käytävä. Toisessa pihassa on kaksio, jossa on vierashuone, siinä oma
sisäänkäynti. Minun pihassani on kaksi kaksiota, toisessa asuu tällä hetkellä
suomalainen Riitta, kätilö-sairaanhoitaja. Hän iloitsee mahdollisuudesta puhua
suomea muillekin kuin punaruskealle koiralleen Nallelle, joka on minun
edesmenneen Jekkuni sisar, katuojasta pelastettuja löytökoiria. Toinen asunto
on vieraita varten. Siihen olen siis asettunut taloksi.
Elämme olosuhteisiin nähden varsin mukavasti. On
aurinkopaneelit syöttämässä sähköä 24 t/vrk. Sähkö riittää antamaan voimaa vempaintemme
kuten tietokoneen, kameran, radion ja kännykän akkujen lataamiselle, sekä
televisiolle. Internet-yhteyttä ei ole, mutta ei hätää! Löytyy kolmekin
työpistettä projektien toimistoissa, missä voi päästä nettiin. Kolmen operaattorin
kännykkälinkitkin seudulla löytyvät. Ja soittaminen on niin halpaa, etten
oikein edes ymmärtänyt sitä. Ostin maksuaikaa 18 euron verran ( 1000 Afgaania
), mitä Riitta suuresti ihmetteli. No,
puhelu Suomeen maksoi vähän yli 100 Afs, eli pari euroa! ) Joka taloudessa
täällä onkin ainakin yksi puhelin, monilla kahdenkin operaattorin sim-kortit.
Basaarista saa halpoja kännyköitä, Nokiaa kyllä vielä ehkä enemmän kuin uutta suosikkia Samsungia.
Aurinkopaneelejakin saa paikallisesti, hintahaarukka 7000 – 14000 Afs ( 140 –
280 Euroa ). Lisäksi löytyy pieniä halpoja televisioita. Joten ainakin joissain
– monissakin perheissä elintaso on noussut huimasti. Tosin MEIDÄN ystävissämme
löytyy koko joukko köyhiä, joilla ei ole varaa ylellisyyksiin.
Täällä lähes aina paistavaa aurinkoa hyödynnämme muutenkin:
Ruoka hautuu aurinkouunissa eli mustassa, heijastuspintaisessa peltilaatikossa
lasikannen alla ja vesi kuumenee samoin peltisessä astiassa aurinkoenergialla.
Pihassa on käsin pumpattava kaivo. Naapurissa kasvimaan kasteluvesi nousee sekin
aurinkoenergialla! Toistaiseksi kaivo vielä nostaa vettä. Syksyä kohti kaivot
täällä tuppaavat kuivumaan. Niin, on meilläkin lautasantenni ja televisio lukuisine
kanavineen, josta katsomme lähinnä uutiset.
Jalkapallon MM-kisoja emme ole onnistuneet ”telkusta” seuraamaan.
Taitavat lähetykset olla useimmiten netissä, emmekä NIIN innokkaasti kisoja
katso, että tallustaisimme keskellä yötä toimistoon netin ääreen.
Kylppäri on pikkuinen huone sementtilattioineen ja
ulosmenoputkineen. Kylpeminen on pesuvati-ämpäritasoa. Ulkohuussi on niin ikään
sementtipömpeli pihan perällä, ihan oikea istumapytty ja pesuallas
kantovesisysteemeineen löytyy. Oman ohjelmanumeron muodostavat öiset huussimatkat tähtikirkkaan taivaan alla.
On rauhallista ja hiljaista! Keittiössä on kaasuhella.
Riitta on onnistunut luomaan naapurimme, kanadalaisen
agrologin avulla kovaan savimaahan pikkuisen, tosin kituliaan kasvimaan
keskelle pihaa. Sitä hän hellästi hoitelee, samoin muutamia kukkapenkkejä.
Tosin Nalle pitää myös erityisesti
kurkuista ja auringonkukan taimista. Riitta luovutti kurkun viljelyn neljännen
tuhon jälkeen, eikä ole myöskään auringonkukkaa enää viljellyt. Muuten Nalle on
ihan mainio ja kiltti pakkaus.
Kanadalais-amerikkalaisen pariskunnan isännöimässä
naapuritalossa kasvimaa kukoistaa ihan toisella tavalla tuottaen muun muassa
kurpitsaa, porkkanaa, kukkakaalia ja MANSIKKAA! Pikkuisessa kasvihuoneessa
menestyy myös tomaatti ja paprika. Mansikkakautta riittää elokuun lopulle
saakka. Kasvinviljely kuuluu Kylien Kehittämisohjelmaan ( CDP, Community
Development Program ). Mutta siitä ja työstä ynnä muusta elämästä kerron
myöhemmin.
Mainittakoon vielä, että huusholliimme kuuluu myös molempien
pihojen yhteinen, iloinen ja avulias päivävahti, jonka huone on heti portin
vieressä. Hän pitää huolta turvallisuudestamme sekä toimittaa kaikenlaisia
askareita pihoissamme ja täyttää vesisäiliöt kodeissa, käy basaarissa
ostoksilla tarvittaessa ynnä muuta. Yövahtia meillä ei ole. Seutu on hyvin
rauhallista ja työmme arvostettua. Ylipäänsä tämä rauha, kiireettömyys ja
hiljaisuus on hoitanut minua näinä ensimmäisinä päivinä täällä 2800 metrin
korkeudessa vuorten keskellä aivan erityisellä tavalla.
Toista viikkoa olen siis ollut perillä. Aika on mennyt leppoisasti
ystäviä tavatessa omassa olohuoneessa tai polkuja kulkien lähikyliin.
Pihaportti on kolissut tiheään, kun naapurit ovat pyrkineet juttusille. Olen kuunnellut heidän murheitaan ja vaivojaan
epävirallisella ”yksityisvastaanotolla”. Kolme lasta olen joutunut lähettämään
Kabuliin tutkimuksiin ja myös yhden rintasyöpää sairastavan naisen.
Paikallinen, meidän perustamamme, nykyään EU:n sponsoroima kansallisen
järjestön ylläpitämä ”sairaala” ei oikein toimi.
Vapaa-aikana kuljeksin mieluusti yksin tai tiimin kanssa
lähivuorilla. Ulkomaalaisryhmässä ei tällä hetkellä ole muita kuin Riitta ja
naapuripihan pariskunta. Taitavat olla ainoat vierasmaalaiset seudulla. Elämän
rytmi on kaiken kaikkiaan leppoisaa, kiireetöntä, säännöllistä.. Kyllä tämä lomastakin käy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti