Iloa ja surua vuoripolulla

Annanpa päiväkirjan kertoa Lalin vierailuni viimeisestä viikosta.

21. 7. 2014 maanantai-iltana

Eilen aamuna läksin tallustamaan maantien laitaa kohti Khushnaun kylää.  ”Sisko” minua siellä jo kuulemma odotti. Hänellä on samanlainen kippura nenä kuin minulla, ja niinpä väki kutsuu häntä siskokseni. On hän kyllä muutenkin ystäväni vuosien takaa, ja kotinsa sopivan lenkkimatkan, noin kahdeksan kilometrin päässä. Sinne olen milloin hiihtänyt, milloin kävellyt, pyöräillytkin  joskus ja autolla ajanut.

Alkutaival on pölyistä, sateen sattuessa kuraista maantietä, jonka vierustaa tepsuttelin reipasta vauhtia. Ja mitä ihmettä! Tulin tietyömaalle! Kaivinkone siellä jyrsi kuivaa savista pintaa. Nelisen kymmentä vuotta on suunniteltu läntisen Heratin ja Kabulin yhdistävää suoraa valtatietä. Tässäkö sitä nyt kaivettiin? – Kyllä vain, ja tie päällystetäänkin, minulle vakuutettiin. Ken elää, sen näkee.

Sitten minut tavoitti  hymyilevä nuori mies, joka esittäytyi Hamidiksi,  ystävämme – sanotaan vaikka - Ahmedin pojaksi. Hänen toverinsa huristeli alempana niityn reunassa. He tarjosivat minulle kyytiä, mutta sanoin, että mielelläni nyt tällä kertaa kuljen jalan. Olin Laliin tullessani  muutenkin päättänyt, että jos suinkin mahdollista, moottoripyörän selkään en mene. Kypärää täällä ei tunneta, ja varovaisestikin ajaen tiellä voi kohdata kohtalokkaita yllätyksiä. 

Tienhaara ystäväni kotiin tulikin yllättävän nopeasti vastaan, ja läksin talsimaan  niityn piennarta, kohti  ystäväperheen jyhkeää savilinnaa.  ( Minulla ystäviä riittää kaikissa yhteiskuntaluokissa ).  Olin suunnitellut, että palaan illaksi kotiin, mutta eihän se käynyt. Yöksi oli jäätävä.  Asian ilmoittaminen kotijoukoille oli oma operaationsa. Lähivuorella on kyllä linkkiasema, mutta siihen saa yhteyden vain seisomalla tietyssä paikassa pihalla penkillä.

No, kuulumiset vaihdettiin ja lapset laskettiin, kahdessa vuodessa sukuun oli syntynyt kolme uutta vauvaa,  osa nuorista lentänyt ulos pesästä, kaikki neljä tyttöä naimisissa, yksi poika Kabulissa, kaksi kotona, ja miniät ahkeroimassa kotihommissa, anoppi päälle katsojana. On tietysti aurinkopaneelit katolla, satelliittiantenni, useita kännyköitä. MUTTA toimivaa ulkohuussia ei edelleenkään ole. Ainakaan minua ei kehdattu sinen viedä, pömpeliin, mikä oli rakennettu edellisellä kerralla käydessäni kaksi vuotta sitten. Pellon pientareella piti kykkiä, kuten ennen.

Illan suussa minut istutettiin talon asuinkerroksen ulokkeelle, mistä sain seurata  iltatouhuja. Lammas oli teurastettu, ja sitä nyljettiin pihalla. Sitten kohta 180 päätä karjaa eli rasvahäntälampaat ja vuohet, lisäksi kahdeksan lehmää törmäsivät  laitumelta umpinaiseen sisäpihaan. Lehmät ajettiin ensimmäisen kerroksen navettaan. Karitsat jäivät pihaan, täysikasvuiset elikot ajettiin ulos omiin karsinoihinsa, missä ne kai lypsettiin. ”Eläinlääkäri”, rättipäinen mies kiersi karitsojen kesken ja kellisti aina joitain selälleen ja alkoi nyppiä jotain vatsanahasta. - matoja eli kärpäsen toukkia kuulemma. Miniät auttoivat ja joka puolella pitkin pihaa vilisi isompia ja pienempiä lapsia seuraten uteliaina ja touhukkaina tapahtumia. He auttoivatkin karjan erottelussa. Vauvat keikkuivat äitien käsivarsilla, isompien sisarusten tai milloin kenenkin, erityisesti mamman sylissä, mutta myös pappa  noita suvun nuorimpia  suukotteli ja helli.

 Nytkin talon isäntä istui samanlaisella patiolla kuin minä lastenlastensa ympäröimänä. Oli tosi ihanaa seurata isovanhempia, joilla syliä riitti kaikille lapsille. Tappelun nujakassa saatu paha mieli haihtui mummon sylissä. Äidit eivät työkiireiltään aina ehtineetkään nujakoita selvittämään.

Auringon laskiessa siirryimme sisätiloihin  ja söimme sen vasta teurastetun lampaan, minä ja ystäväni omassa tilassamme erillään miehistä. Miniät ahkeroivat keittiössä. Juttelimme elämän ja kuoleman kysymyksistä. Perhe menetti 17 vuotiaan pojan kymmenen vuotta sitten maksatulehdukseen, ja muisto tekee vieläkin kipeää äidin mielessä.  Molemmat olemme ikääntymässä, ja ymmärrämme, että emme ehkä enää näe toisiamme.

Kymmenen maissa kuukahdin patjalleni vällyjen alle, kun väki meni kylämoskeijaan 23.paastopäivän yöseremoniaan. Yksi miniöistä jäi seurakseni, ja aamuyöstä ystävä kömpi myös huoneeseen, osa jäi moskeijaan yöksi. Herättyäni hiivin ulos  raikkaaseen, kuulaaseen aamuun. Pikkuinen, musta tipu piipitti hädissään pientareella emoaan etsien. Kanoja  tuli ulos pihalta maata nokkimaan, mutta ne eivät huolineet orpoa piipittäjää siipiensä suojaan. Löysin sen emon pihalta ruoantähteitä noukkimasta. Kannoin eksyneen  luokseen. Päivän hyvä työ….

Talon vanhin poika vei minut aamulla kotiin autolla. Pysähdyimme tietyömaalle. Hän oli töitten johtaja, kertoi, että tätä valtatie 22:ta todella nyt rakennettiin, mutta ei se todennäköisesti ainakaan alkuun olisi päällystetty.

24. 7. torstaina

Leenan päivänä 22. 7. minut kutsuttiin sairaalaan. Oli tapahtunut moottoripyöräonnettomuus: kolme loukkaantunutta, kaksi heistä ystävämme Ahmadin poikia, ja toinen heistä oli Hamid, joka oli tarjonnut minulle kyytiä matkalla Khushnauhun! Huh! Hänellä on ilmeisesti kallon murtuma, isoveljellä rannemurtuma ja kaularanka tärähtänyt sen verran, että kuvata se pitäisi. Mutta lähin toimiva röntgenlaite löytyy kuulemma Bamianista, 150 kilometrin päästä 100 ensimmäistä kilometriä kuoppaista ja mutkaista savitietä.. Hiljaisin, osin tajuton oli kuitenkin kolarin toinen osapuoli, naama turvoksissa, hampaita irronnut, oli  kaatunut kasvoilleen.

Sairaalasta ei löytynyt kaulatukea, joten improvisoimme pahvista, samoin jonkinlaisen pahvilastan murtuneeseen käteen. Tilasimme lentokonekuljetuksen uhreille. Saattajana piti olla lääkäri. Sairaalan lääkärit olivat lähteneet paastonajan loppujuhlan viettoon!!! Eikä hoitajia kelpuutettu, eivätkä  olisi saaneet lupaakaan lähteä. Niinpä minä sitten varustauduin matkaan sitä silmällä pitäen, että olisin joutunut jäämäänkin Kabuliin, mikä ajatus kyllä hirvitti, sillä ulkona liikkuminen on varsin rajoitettu turvallisuussyistä, ja lämpötila nousee 33 tienoolle päivällä. Alussa sanottiin, että koneeseen mahtuu vain yksi potilas kerrallaan, eli kolme keikkaa olisi tiedossa.

ONNEKSI koneeseen mahdutettiin kaksi potilasta ja toiselle lennolle pilotti hyväksyi hoitajan saattajaksi kaulavammaiselle , jonka olin jättänyt viimeiseksi. Toimistomme hoitaja, joka on oikeastaan sairaanhoitaja, ja jonka vaimo opiskelee lääkäriksi, pääsi siten etukäteen Idin, eli  paastoajan loppumisen viettoon perheensä luo Kabuliin.

Meillä olisi eilen ollut Timin ja Rowenan kihlajaisjuhla. Kihlapari on ollut vieraana Timin vanhempien luona, jotka ovat täällä työssä. Juhla siirrettiin moottoripyöräonnettomuuden aiheuttaman hössäkän takia täksi päiväksi. Tim on kasvanut tässä maassa, sillä hänen vanhempansa ovat työskennelleet eri puolilla maata, nyt siis viimeksi Lalissa. Hänen isoveljensä kihlajaisia juhlittiin kaksi vuotta sitten - myös  Lalissa. Paikalliset työntekijät halusivat välttämättä järjestää myös Timin kihlajaiset. He ovat olleet innolla valmisteluissa mukana. Morsian saa asianmukaisen meikkauksen, hänelle teetettiin puku paikallisella räätälillä ja ostettiin asuun sopivat kengät basaarista. Ruokaa on varattu kuudelle kymmenelle hengelle. Juhla tapahtuu Timin vanhempien pihalla.

Kello 16

KAKSI SUOMALAISTA JÄRJESTÖMME JÄSENTÄ ON SAANUT SURMANSA HERATISSA  TAKSISSA. Tiesimmekin, että siellä lännessä  päin on ollut levottomuuksia, mutta itse Heratin kaupungin piti olla turvallinen!!!! Ja tytöt ovat taatusti huolehtineet turvallisuusmääräysten toteutumisesta, ovat käyttäneet tuttua taksia ja ostoskatunsa olikin pääkatuja, vilkas. Moottoripyörällä ajaneilla surmaajilla oli vaimennettu ase. Ammattilaisia.

Uutinen on kiirinyt nopeasti maailmalle, Suomeenkin. Emmekä tulleet ajatelleesi omaisia ennen kuin Riitan sisko soitti kauhuissaan, käski hänen palata heti kotiin.  Sieltä käsin on tietysti vaikea käsittää mittasuhteita ,maa on  kaksi kertaa Suomen kokoinen, ja tänne mahtuu ihan rauhallisiakin alueita. Soitin heti veljelleni. Hän kertoi, että he kotona olivat juuri pohtineet, mitä minulle kuuluu. Olinko jo matkalla ihmisten ilmoille ja joutunut kohtalokkaalle taksimatkalle!

25. 7. 2014 perjantaina

Vietimme ulkomaalaistiimissämme hiljaisen hetken päiväjumalanpalveluksen yhteydessä samaan aikaan kuin Suomessa. Ei tätä voi oikein käsittää. Ehkä sitten vasta, kun on itse selvinnyt ulos, sillä takaraivossa nakertaa kuitenkin hiljainen pelko omasta puolesta.

Kihlajaiset juhlittiin kuitenkin eilen, olihan juhla-ateria valmistettu. Väkeä oli tietysti yli odotetun, eri ikäisiä lapsia hyöri jaloissa, pienimmät äitiensä sylissä. Morsian oli hehkeä, kohtuudella meikattu. ( Yleensä tässä maassa ei morsianta tunnista paklien alta! )  Naiset ahtautuivat sisätiloihin, miehet istuivat ulkona pihakorokkeella. Musikaalinen sulhanen ei saanut laulaa pihalla, koska on paastoaika menossa ja perjantain eli pyhäpäivän aatto. – Juhlan alussa Arlin, sulhasen isä ilmoitti suru-uutisen ensin miehille, sitten naisille. Aterian lopulla minä rukoilin naisten ja Arlin miesten puolella. Sitten morsian ja sulhanen istutettiin pihalle sohvaan, ja heidät kukitettiin, kranssit kaulaan, morsiamelle valkeita huiveja päähän. Makeisia kertyi kilokaupalla lahjaksi, ynnä muuta.

Ainakin väki sai vatsansa täyteen, ja ainakin saimme samalla toisaalta yhdessä surra Heratin tapahtumaa. Toinen uhreista oli tuttu Lalissakin.

26. 7. 2014 lauantaina

”Itke, rakastettu maa”!!!! Lal suree, koko hasaraväki suree.  Daulatyarissa, sieltä vähän länteen eli Chagharaniin, Ghorin pääkaupunkiin päin , Lalin keskustasta noin 90 kilometrin päässä   on murhattu 14 – 15 matkustajavaista, hasaroita kylmäverisesti, lahdattu maantien varteen yksi kerrallaan, kolme naistakin, lapsia. Ensin oli joukko jaettu kahteen ryhmään, hasarat erotettu muun heimoisista, joita oli 32. Yhdestä naapurikylästämme sai surmansa neljä samasta perheestä, ja rakkaan ”siskoni” pojanpoika eli sieltä kyydinneen Zaherin poika murhattiin myös. Khushnaussa on tänään hautajaiset, niin kuin siinä toisessa kylässä. Muut surmatut olivat muualta Hasaramaasta. Kaksi matkustajaa piiloutui penkkien alle ja säästyivät.

En lähtenyt hautajaisiin. En oikein tiennyt ajankohtaakaan. Mutta kirjoitin Zaherille surunvalitteluviestin. On viimeinen päiväni täällä.  Päätin rauhoittaa mieleni  joen rannalla Kuljin pajupensaikoissa ihania polkuja seuraten. Loikin joen yli matalalla kohdalla  kiviä pitkin,. Selvisin kastumatta. Näin miehiä pesulla ja poikia uimassa joessa, naisia pyykillä. Poikkesin erään ystävän luo, minne olin luvannut mennä, jos kerkiän. Tämäkin koti on minulle tuttu vuosikymmenten takaa. Talossa oli uusi vauva, muutaman päivän ikäinen pikkuinen poika. Siunasin hänet kiitollisena kunnianosoituksesta, kun sain pitää häntä sylissäni, vaikka oli vastasyntynyt. Vauvat pidetään yleensä piilossa 40 päivää synnytyksestä.

Palasin kotiin jokivarren poppelimetsikössä. Puut olivat taimia silloin joskus, nyt kasvaneet tiheäksi metsäksi. Apilaniitty oli levinnyt pitkin joen vartta. Nuuhkin ahnaasti kukkien hunajaista tuoksu.

31. 7. 2014 torstaina turvallisesti kotipesässä Lahdessa!

Vietin kotimatkalla kaksi yötä Kabulissa. Vierastalon ovi kävi tiheään, kun ystävät tulivat tapaamaan: kassillisen tuliaisia Suomessa asuville sukulaisille toi eräs, Pikkukukka poikkesi kahdestikin, kauhuissaan hasaroitten lahtaamisesta. Kaupungin eteläisessä lähiössä oli juuri vietetty tällaisten teurastusten seurauksena hautajaisia, kaksi viidestä uhrista oli tuon meidän maakunnassamme sattuneen murhan uhreja. Ahmad kiikutti hädissään nähtäväkseni poikansa röntgenkuvat. Magneettikuvatkin oli tämän päästä otettu. Ja kirurgin, neurologin, silmälääkärin ja korvalääkärin mielestä poika piti toimittaa Pakistaniin leikattavaksi. Ajatus on aika mahdoton teitten turvallisuustilanteenkin takia. Kirjoitin hänellekin lähetteen korkeatasoiseen Ranskalaiseen Sairaalaan, missä tutkitaan ja hoidetaan ilmaiseksi erityisesti maaseudun lapsia. – Lähete taisi olla viides tai kuudes, minkä olen täällä ollessani kirjoittanut sinne. Siellä luvattiin tutkia hänet paastoajan juhlan loputtua. Niin, ramazan ( ramadan ) päättyi vihdoin. Kabulissa oloni osui juhlan ensimmäiseen päivään, mikä on islamilaisessa maailmassa vähän niin kuin jouluaatto meillä, perhejuhla. Joten säästyimme id-vierailuilta. Yleensäkään ei kyllä huvittanut lähteä kadulle vierastalon turvasta, ei silti. Ja ystävät, jotka halusivat minut nähdä,  löysivät  helposti tiensä luokseni.

Viimeiset päivät Afganistanissa ovat siis sisältäneet surua ja iloa sekaisin: hautajaisia, kihlajaisia, vastasyntynyt vauva, elämän kirjoa kaikki. Arki kotimaassa pyörähtää kohta käyntiin kiireineen. Työ Afganistanissa jatkuu, toistaiseksi entistäkin rajoitetumpana, ”tavallisten” ihmisten parissa, jotka vain haluavat elää tavallista arkeaan rauhassa.