Paikoillenne, valmiit, hep

PAIKOILLENNE, VALMIIT, HEP

Eduskuntavaalit 2015 ovat täydessä vauhdissa. Varsinainen lähtölaukaus kajahti, kun saimme NUMEROT.  Minun on 113, melkein hätänumero, KD:n Hämeen vaalipiiriä edustan. Kummasti tuo NUMERO terästää taistelumieltä. Sähinää on kuin massahiihtotapahtumassa. Kilpailumieliset  hamuavat kärkipaikkoja, me kuntohiihtäjät etsimme sopivaa rakoa, missä toivomme, ettemme jää jalkoihin. Taistelu eduskuntapaikasta saa häikäilemättömiäkin piirteitä: ehdokkaat tyrkyttävät mainoslappusiaan tilanteissa, missä toivotaan, ettei niin tehtäisi kokouksen epäpoliittisen luonteen takia. Kyselytunnilla he suoltavat litaniaa vaalitavoitteissaan ohi kokouksen aihepiirin antamatta puheenvuoroa yleisölle, joka pyörittelee mielessään kipeitä kokemuksiaan toivoen saavansa purkaa niitä.

Kaikki me pääsemme maaliin, uskoisin. Ja kyseessä on joukkuepeli, missä kukin osaltamme keräämme pisteitä puolueen yhteiseen pottiin.

Yhteisöllisyydestä

Mielessäni vilisee kuvia toisesta kotimaastani Keski-Afganistanin vuorilta.  Poikkesin vierailulle tuttuun kylään. Hyväntuulinen naisjoukko saapui juuri pyykkirannasta. Iloisesti hälisten he istuttivat minut vierashuoneeseensa lattiapatjalle ja alkoivat kertoa kuulumisiaan.

Huomasin, että yksi heistä oli sairastunut kaksi vuotta välillä poissa ollessani dementiaan. Mutta hän sulautui luontevasti hilpeään naisjoukkoon. Ja koko kylä huolehti siitä, ettei mummo päässyt karkaamaan omille teilleen. Hän oli iloinen ja tyytyväinen, koki olevansa turvassa tutussa ympäristössä, eikä yhteisö kokenut häntä mitenkään häiriötekijänä tai rasitteena.

Toisen kerran olin yökylässä rikkaan maanomistajan savilinnassa. Hänen vaimonsa on ystäväni parin vuosikymmenen takaa. Kaksikerroksinen muurien ympäröimä savirakennus kiertää kehänä sisäpihaa. Väki asuu yläkerrassa ja karjasuoja sijaitsee alhaalla. Suurperheeseen kuuluu sokea vanhaisäntä, isäntä vaimoineen ja kolme poikaa perheineen.

Illalla auringon laskiessa istuskelimme pienissä ryhmissä matoilla talon pihan seinustaa kiertävillä korokkeilla. Siinä minun oli hyvä seurata perheen iltapuuhia. Vuohet, lampaat ja lehmät rynnistivät pihaan laitumelta, ja talon naisväki alkoi lypsää karjaa. Isommat lapset auttoivat pitelemällä eläimiä paikoillaan. Kaikki näyttivät häärivän jossain askareissa. Vanhaisäntä istui yläpatiolla yksikseen keppiinsä nojaten. Kun hän halusi jaloittelemaan, pieni, noin viisivuotinen poika riensi hänen luokseen ja talutti isoisoisänsä hellästi alas jyrkkiä portaita ja ohjasi hänet penkille istumaan,  huomaamatta, eleettömästi, kunnioittavasti, kenenkään pyytämättä. Talon isäntä istui minun vastapäisellä patiolla ja suukotteli suvun nuorinta, poikansa puoli vuotta vanhaa tytärtä. Tämän pari vuoden ikäinen isoveli kompastui pihalla ja suureen ääneen parkuen juoksi mummonsa syliin. Polven pinnalliseen ruhjeeseen löytyi hoitotarpeet ja lapsi rauhoittui. Minullekin, vieraalle löytyi yksi paijattava lapsikatraasta, koska taaperoitten äidit puuhasivat illallisen valmistelussa ja isänsä olivat juurit teurastaneet lampaan ateriaksemme ja paloittelivat sitä uteliaan lapsilauman ympäröimänä.

Tällaisia toinen toisistaan huolehtivia yhteisöjä on meilläkin ollut vielä muutaman kymmenen vuotta sitten, ja ehkä niitä vieläkin löytyy maaseudulla. Mutta varsinkin kaupunkien kerrostaloissa lokeroidumme omiin ”pilttuisiimme” ja tuskin tunnemme naapureitamme. Ja niin esimerkiksi yksinäinen vanhus voi kaikessa rauhassa kuolla kotiinsa kenenkään tietämättä.

Miten voisimme löytää uudelleen yhteisöllisyyden rapautuneessa yhteiskunnassamme? Mehän olemme tottuneet saamaan ja vaatimaan äiti valtiolta apua oletettuihin ja todellisiinkin tarpeisiimme ilman omavastuuta ja velvollisuuksia. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että osallistumme itse olojemme kehittämiseen. Kun haluamme parantaa kylien oloja Afganistanin maaseudulla, edellytämme, että kyläläiset itse osallistuvat talkoisiin, ihan työn suunnitteluvaiheessa.  Niin projektista tulee HEIDÄN omansa, ja se takaa myös jatkuvuuden työlle, tuo kestävää kehitystä. Tällaista yhteisvastuullisuutta kuuluttaisin myös Suomen oloihin varsinkin nykytilanteessa taloudellisten resurssien pulan aikana.

Meillä eri sukupolvet ovat vieraantuneet toisistaan. Mutta vanhuksilla olisi meidänkin oloissamme annettavaa, elämän kokemusta ja viisautta. Vireitä ikäihmisiä löytyykin kyllä vapaaehtoistyössä esimerkiksi varamummoina ja - pappoina. Mutta liian monet elävät yksinäisinä ja eristettyinä kerrostaloasunnoissaan tai syrjäisissä mökeissään kunnan kotihoidon armoilla, mikä kärsii resurssipulasta. Tällainen yksin elävä ystäväni tokaisikin minulle kerran, että kotihoito lähettää päivittäin jonkun tarkistamaan, ettei hän pääse muumioitumaan sänkyynsä.  Kotisairaanhoitaja hänet löysikin sitten tajuttomana vuoteestaan vähän jälkeen 90-vuotispäivänsä. Hautajaisissa oli minun lisäkseni läsnä kaksi omaistakin.

Entä sitten omaishoitajien osa? Meillähän heikompien hoitaminen lankeaa paljolti omaisille. JOS yhteisöllisyys kasvaisi, jos tutustuisimme naapureihimme esimerkiksi kerrostaloissamme ja muissa lähiympäristöissämme, jos toisesta välittäminen kasvaisi, voisimme omalta osaltamme auttaa naapuruston omaishoitajia käytännön teoin: kuuntelemalla, auttamalla heitä heidän arjessaan sen lisäksi, että oikeutetustikin vaadimme äiti valtiolta toimenpiteitä heidän jaksamiseensa.

MUTTA yhteisöllisyyttä ei kai voi säätää lailla? Se syntyy meistä itsestämme käsin. Yhteiskuntamme tarvitsee sisältä käsin asennemuutosta yksilökeskeisyydestä lähimmäisten huomioimiseen.