PAIKOILLENNE, VALMIIT, HEP
Eduskuntavaalit 2015 ovat täydessä vauhdissa. Varsinainen
lähtölaukaus kajahti, kun saimme NUMEROT. Minun on 113, melkein hätänumero, KD:n Hämeen
vaalipiiriä edustan. Kummasti tuo NUMERO terästää taistelumieltä. Sähinää on kuin
massahiihtotapahtumassa. Kilpailumieliset
hamuavat kärkipaikkoja, me kuntohiihtäjät etsimme sopivaa rakoa, missä
toivomme, ettemme jää jalkoihin. Taistelu eduskuntapaikasta saa
häikäilemättömiäkin piirteitä: ehdokkaat tyrkyttävät mainoslappusiaan tilanteissa,
missä toivotaan, ettei niin tehtäisi kokouksen epäpoliittisen luonteen takia.
Kyselytunnilla he suoltavat litaniaa vaalitavoitteissaan ohi kokouksen
aihepiirin antamatta puheenvuoroa yleisölle, joka pyörittelee mielessään
kipeitä kokemuksiaan toivoen saavansa purkaa niitä.
Kaikki me pääsemme maaliin, uskoisin. Ja kyseessä on
joukkuepeli, missä kukin osaltamme keräämme pisteitä puolueen yhteiseen pottiin.
Yhteisöllisyydestä
Mielessäni vilisee kuvia toisesta kotimaastani
Keski-Afganistanin vuorilta. Poikkesin
vierailulle tuttuun kylään. Hyväntuulinen naisjoukko saapui juuri
pyykkirannasta. Iloisesti hälisten he istuttivat minut vierashuoneeseensa
lattiapatjalle ja alkoivat kertoa kuulumisiaan.
Huomasin, että yksi heistä oli sairastunut kaksi vuotta
välillä poissa ollessani dementiaan. Mutta hän sulautui luontevasti hilpeään
naisjoukkoon. Ja koko kylä huolehti siitä, ettei mummo päässyt karkaamaan
omille teilleen. Hän oli iloinen ja tyytyväinen, koki olevansa turvassa tutussa
ympäristössä, eikä yhteisö kokenut häntä mitenkään häiriötekijänä tai
rasitteena.
Toisen kerran olin yökylässä rikkaan maanomistajan
savilinnassa. Hänen vaimonsa on ystäväni parin vuosikymmenen takaa.
Kaksikerroksinen muurien ympäröimä savirakennus kiertää kehänä sisäpihaa. Väki
asuu yläkerrassa ja karjasuoja sijaitsee alhaalla. Suurperheeseen kuuluu sokea
vanhaisäntä, isäntä vaimoineen ja kolme poikaa perheineen.
Illalla auringon laskiessa istuskelimme pienissä ryhmissä matoilla
talon pihan seinustaa kiertävillä korokkeilla. Siinä minun oli hyvä seurata
perheen iltapuuhia. Vuohet, lampaat ja lehmät rynnistivät pihaan laitumelta, ja
talon naisväki alkoi lypsää karjaa. Isommat lapset auttoivat pitelemällä
eläimiä paikoillaan. Kaikki näyttivät häärivän jossain askareissa. Vanhaisäntä
istui yläpatiolla yksikseen keppiinsä nojaten. Kun hän halusi jaloittelemaan,
pieni, noin viisivuotinen poika riensi hänen luokseen ja talutti isoisoisänsä
hellästi alas jyrkkiä portaita ja ohjasi hänet penkille istumaan, huomaamatta, eleettömästi, kunnioittavasti,
kenenkään pyytämättä. Talon isäntä istui minun vastapäisellä patiolla ja suukotteli
suvun nuorinta, poikansa puoli vuotta vanhaa tytärtä. Tämän pari vuoden ikäinen
isoveli kompastui pihalla ja suureen ääneen parkuen juoksi mummonsa syliin.
Polven pinnalliseen ruhjeeseen löytyi hoitotarpeet ja lapsi rauhoittui. Minullekin,
vieraalle löytyi yksi paijattava lapsikatraasta, koska taaperoitten äidit
puuhasivat illallisen valmistelussa ja isänsä olivat juurit teurastaneet
lampaan ateriaksemme ja paloittelivat sitä uteliaan lapsilauman ympäröimänä.
Tällaisia toinen toisistaan huolehtivia yhteisöjä on
meilläkin ollut vielä muutaman kymmenen vuotta sitten, ja ehkä niitä vieläkin
löytyy maaseudulla. Mutta varsinkin kaupunkien kerrostaloissa lokeroidumme
omiin ”pilttuisiimme” ja tuskin tunnemme naapureitamme. Ja niin esimerkiksi
yksinäinen vanhus voi kaikessa rauhassa kuolla kotiinsa kenenkään tietämättä.
Miten voisimme löytää uudelleen yhteisöllisyyden
rapautuneessa yhteiskunnassamme? Mehän olemme tottuneet saamaan ja vaatimaan
äiti valtiolta apua oletettuihin ja todellisiinkin tarpeisiimme ilman
omavastuuta ja velvollisuuksia. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että osallistumme itse olojemme
kehittämiseen. Kun haluamme parantaa kylien oloja Afganistanin maaseudulla,
edellytämme, että kyläläiset itse osallistuvat talkoisiin, ihan työn
suunnitteluvaiheessa. Niin projektista
tulee HEIDÄN omansa, ja se takaa myös jatkuvuuden työlle, tuo kestävää
kehitystä. Tällaista yhteisvastuullisuutta kuuluttaisin myös Suomen oloihin
varsinkin nykytilanteessa taloudellisten resurssien pulan aikana.
Meillä eri sukupolvet ovat vieraantuneet toisistaan. Mutta
vanhuksilla olisi meidänkin oloissamme annettavaa, elämän kokemusta ja
viisautta. Vireitä ikäihmisiä löytyykin kyllä vapaaehtoistyössä esimerkiksi
varamummoina ja - pappoina. Mutta liian monet elävät yksinäisinä ja
eristettyinä kerrostaloasunnoissaan tai syrjäisissä mökeissään kunnan
kotihoidon armoilla, mikä kärsii resurssipulasta. Tällainen yksin elävä ystäväni
tokaisikin minulle kerran, että kotihoito lähettää päivittäin jonkun
tarkistamaan, ettei hän pääse muumioitumaan sänkyynsä. Kotisairaanhoitaja hänet löysikin sitten
tajuttomana vuoteestaan vähän jälkeen 90-vuotispäivänsä. Hautajaisissa oli
minun lisäkseni läsnä kaksi omaistakin.
Entä sitten omaishoitajien osa? Meillähän heikompien
hoitaminen lankeaa paljolti omaisille. JOS yhteisöllisyys kasvaisi, jos
tutustuisimme naapureihimme esimerkiksi kerrostaloissamme ja muissa
lähiympäristöissämme, jos toisesta välittäminen kasvaisi, voisimme omalta
osaltamme auttaa naapuruston omaishoitajia käytännön teoin: kuuntelemalla,
auttamalla heitä heidän arjessaan sen lisäksi, että oikeutetustikin vaadimme
äiti valtiolta toimenpiteitä heidän jaksamiseensa.
MUTTA yhteisöllisyyttä ei kai voi säätää lailla? Se syntyy
meistä itsestämme käsin. Yhteiskuntamme tarvitsee sisältä käsin asennemuutosta
yksilökeskeisyydestä lähimmäisten huomioimiseen.
