Ystäväni pikkuiselle, ikä neljä viikkoa, tehtiin leikkaus, mikä onnistuikin hienosti Helsingin Lastenklinikassa. MUTTA äitinsä sai pahan rintatulehduksen. Sanottiin, että hän tarvitsee suonensisäistä lääkitystä ja lähetettiin kotiseudun terveyskeskukseen - JOSTA lähetettiin aluesairaalaan - JOSTA lähetettiin Naistenklinikkaan, mikä sijaitsee vauvan hoitopaikan Lastenklinikan vieressä! Aikanaan äitikin parani. Mutta kyllä minä vanhan ajan käytännön lääkärinä kovasti ihmettelen asiain monimutkaista kulkua.
Kyseessä oli tavallinen, mutta kiireellistä hoitoa tarvitseva tauti.
- Miksei sitä hoidettu heti oireitten ilmetessä, jollei Lastenklinikassa, niin ainakin siinä naapurissa, minne hän lopulta ajautui mutkien kautta?
- Onko terveen järjen käyttö ja INHIMMILLISYYS kiellettyä lakien ja asetusten viidakossa.
- Vai puuttuuko ammattitaitoa ja rohkeutta hoitaa terveysongelmat nk asiakaislähtöisesti?
- Vai puuttuuko vastuuntuntoa? Tuollaisenkin suhteellisen tavallisen kiireistä hoitoa vaativan potilaan hoidossa. Miten sitten vaativampien ongelmien suhteen.
Nyt sitten odotetaan kuin kuuta nousevaksi uutta SOTE-lakia, tumput suorina, jähmettyneinä. Ja kaiken aikaa sitä odoteltaessa kuitenkin sairaat tarvitsevat apua. Puhutaan SOTE suosta. Kauan siinä on nyt rämmitty. Toivotaan, että loppu häämöttää potilaitten ja heitä hoitavan henkilöstön hyväksi. Toivotaan, että systeemi yksinkertaistuu ja järjen käyttö sekä inhimmillisyys sallitaan.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
torstai 20. kesäkuuta 2013
Luokkamatka
20. 6. 2013 Viime aikoina muistot veturinkuljettaja-isästäni ja asemanseudun lapsuudesta Imatran Virasojalla, Härmänmäen seisakeella ja sittemmin Kontiomäellä ovat ryöpsähtäneet pintaa ensin Lahdessa, kun sain matkata pätkän höyryveturin vetämässä junassa tuttuine pien ja noen hajuineen ja nyt vastikään ollessani akvarellimaalauskurssilla Hyrynsalmen asemalla. Tällä kertaa en poikennut Kontiomäen Puutteenperälle, josta läksimme etelään, Riihimäelle, kun olin 14 vuotias, mutta kävin Härmänmäen pysäkin paikalla, kahdeksan kilometriä pohjoiseen Kontiomäestä sekä yhtenä päivänä maalaamassa Ristijärven Saukkovaaralla, minne Härmänmäen kotini siirrettiin kahvilamajaksi.
Tuntui kotoiselta maalata Hyrynsalmen asemalla, kun tavarajunat joskus jyristivät ohi. Isäni oli ajanut siitä ohi "lättähattua" Taivalkoskelle. Lapsuudesta muistan sen onnen ja ylpeyden tunteen, kun joskus sain matkustaa isän kanssa veturissa, sain vetää pillinarusta ja katsella, kuinka hän lykki koksia tai puita veturin ammottavaan tulipätsiin. Silloin hän toimi vielä veturinlämmittäjänä. Opiskelin Saksassa lääkräriksi, ja sielläkin kerroin ylpeänä lapsuuden muistojani suomalaisille opiskelijatovereilleni. Ihmettelin, kun eräs toverini sanoi, että hän kunnioittaa minua, kun en peittele perhetaustaani. No, useimamt toverini olivatkin tuomarien, lääkärien, opettajien lapsia, mutten ollut miettinyt välillämme vallitsevia luokkaeroja, koska lapsuudessani me kaikki kylän kersat leikimme keskenämme sulassa sovussa. No, olimmekin tosin enimmäkseen rautatieläisten lapsia.
Kerran sitten eräällä kansanterveystieteen kurssilla läksimme "luokkamatkalle", eli mietimme menneisyyttämme mielessä yhteiskunnan luokkarajat. Elikkä usein lääkärin lapsista tulee lääkäreitä, tuomarin tuomareita, opettajan opettajia. Mutta jotkut rikkovat luokkarajoja. Minusta, keskiluokan rautatieläisen lapsesta tuli yläluokan? edustaja, lääkäri, jota varsinkin vanhempi väki kunnioittaa ja katsoo ylöspäin, hyvä kun eivät niiaa tai kumarra edessäni! ( Nuorempi polvihan ei ketään kumartele ).
Olen oivaltanut, että osittain usen tiedottamattomatkin alemmuuden tunteeni, joita vastaan olen elämäni aikana joutunut taistelemaan, johtuvat tuosta luokkamatkasta, eli olen ikään kuin joutunut ylittämään rajan. On ollut vapauttavaa oivaltaa tämä(kin) mörkö sisimmässäni. Itse asiassa olen edelleen ylpeä ja kiitollinen siiä, että sain kasvaa "tavalisessa" perheessä, sillä näin minun on helppo olla vain tavallinen ihminen tavallisten seurassa. Uskon, että juuri siksi olen työssäni kehitysmaissakin päässyt niin sanotusti "lähelle kansaa", viihtynyt ruohonjuuritasolla.
Tuntui kotoiselta maalata Hyrynsalmen asemalla, kun tavarajunat joskus jyristivät ohi. Isäni oli ajanut siitä ohi "lättähattua" Taivalkoskelle. Lapsuudesta muistan sen onnen ja ylpeyden tunteen, kun joskus sain matkustaa isän kanssa veturissa, sain vetää pillinarusta ja katsella, kuinka hän lykki koksia tai puita veturin ammottavaan tulipätsiin. Silloin hän toimi vielä veturinlämmittäjänä. Opiskelin Saksassa lääkräriksi, ja sielläkin kerroin ylpeänä lapsuuden muistojani suomalaisille opiskelijatovereilleni. Ihmettelin, kun eräs toverini sanoi, että hän kunnioittaa minua, kun en peittele perhetaustaani. No, useimamt toverini olivatkin tuomarien, lääkärien, opettajien lapsia, mutten ollut miettinyt välillämme vallitsevia luokkaeroja, koska lapsuudessani me kaikki kylän kersat leikimme keskenämme sulassa sovussa. No, olimmekin tosin enimmäkseen rautatieläisten lapsia.
Kerran sitten eräällä kansanterveystieteen kurssilla läksimme "luokkamatkalle", eli mietimme menneisyyttämme mielessä yhteiskunnan luokkarajat. Elikkä usein lääkärin lapsista tulee lääkäreitä, tuomarin tuomareita, opettajan opettajia. Mutta jotkut rikkovat luokkarajoja. Minusta, keskiluokan rautatieläisen lapsesta tuli yläluokan? edustaja, lääkäri, jota varsinkin vanhempi väki kunnioittaa ja katsoo ylöspäin, hyvä kun eivät niiaa tai kumarra edessäni! ( Nuorempi polvihan ei ketään kumartele ).
Olen oivaltanut, että osittain usen tiedottamattomatkin alemmuuden tunteeni, joita vastaan olen elämäni aikana joutunut taistelemaan, johtuvat tuosta luokkamatkasta, eli olen ikään kuin joutunut ylittämään rajan. On ollut vapauttavaa oivaltaa tämä(kin) mörkö sisimmässäni. Itse asiassa olen edelleen ylpeä ja kiitollinen siiä, että sain kasvaa "tavalisessa" perheessä, sillä näin minun on helppo olla vain tavallinen ihminen tavallisten seurassa. Uskon, että juuri siksi olen työssäni kehitysmaissakin päässyt niin sanotusti "lähelle kansaa", viihtynyt ruohonjuuritasolla.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Hiljaista kansaa
19. 6. 2013
Olen istunut parina päivänä Lahden Kansainvälisessä Kirjailijakokouksessa Messilässä. Eilisiä alustajia keskustelussa oli Heikki Aittokoski, joka terävästi ja raskaasti suomi joitain kehitystyössä esiintyviä ongelmia: Auttajat istuvat korkeitten muurien sisällä, muurien huipulla piikkilankaa ja lasin sirpaleita, turvamiehet ympärillä ulkona liikuttaessa, huikeat palkat ja muut etuudet. Autettavien ylin kerros kuorii kerman avustusrahojen päältä, tallettaa sen ulkomaille. Korruptio kukoistaa. Näin kaikkialla kolmansissa maissa. Mainitsi hän lopuksi nähneensä toisenlaistakin, pyyteetöntä avustustyötä.
Mieleen tuli väistämättä hätkähdyttävä "Hiljaista kansaa" tilateos Suomussalmella viitostien varrella, maan hiljaiset ympäri maapalloa, jotka eivät pidä ääntä vaikeuksistaan, jotka haluavat vain rauhassa elää arkeaan, joitten arki on usein kamppailua jokapäiväisestä leivästä, joitten savihökkelit kyyhöttävät ökyrikkaitten marmoripalatsien vieressä pahaa omatuntoa herättämässä? tai sitten ei. Tai ajattelen niitä toisenlaisia auttajajärjestöjä, jotka vuosikymmenien ajan uskollisesti ja kärsivällisesti puurtavat ruohonjuuritasolla - tai ainakin lähempänä tavallisia ihmisiä kuin nuo - tosin olosuhteiden pakostakin -muurien eristämät. Pohdin auttamisen mielekkyyttä korruption keskellä. "Anna, anna! - Anna lisää, anna!"
Oli miten oli, elämä ja auttaminen ruohonjuuritasolla on hyvin mielekästä ja rikasta, toinen toisiltaan oppimista, rohkaisemista käyttämään olemassa olevat voimavarat parhaalla mahdollisella tavalla, YHDESSÄ oloja kohentaen, yhteisön ehdoilla.
Olen istunut parina päivänä Lahden Kansainvälisessä Kirjailijakokouksessa Messilässä. Eilisiä alustajia keskustelussa oli Heikki Aittokoski, joka terävästi ja raskaasti suomi joitain kehitystyössä esiintyviä ongelmia: Auttajat istuvat korkeitten muurien sisällä, muurien huipulla piikkilankaa ja lasin sirpaleita, turvamiehet ympärillä ulkona liikuttaessa, huikeat palkat ja muut etuudet. Autettavien ylin kerros kuorii kerman avustusrahojen päältä, tallettaa sen ulkomaille. Korruptio kukoistaa. Näin kaikkialla kolmansissa maissa. Mainitsi hän lopuksi nähneensä toisenlaistakin, pyyteetöntä avustustyötä.
Mieleen tuli väistämättä hätkähdyttävä "Hiljaista kansaa" tilateos Suomussalmella viitostien varrella, maan hiljaiset ympäri maapalloa, jotka eivät pidä ääntä vaikeuksistaan, jotka haluavat vain rauhassa elää arkeaan, joitten arki on usein kamppailua jokapäiväisestä leivästä, joitten savihökkelit kyyhöttävät ökyrikkaitten marmoripalatsien vieressä pahaa omatuntoa herättämässä? tai sitten ei. Tai ajattelen niitä toisenlaisia auttajajärjestöjä, jotka vuosikymmenien ajan uskollisesti ja kärsivällisesti puurtavat ruohonjuuritasolla - tai ainakin lähempänä tavallisia ihmisiä kuin nuo - tosin olosuhteiden pakostakin -muurien eristämät. Pohdin auttamisen mielekkyyttä korruption keskellä. "Anna, anna! - Anna lisää, anna!"
Oli miten oli, elämä ja auttaminen ruohonjuuritasolla on hyvin mielekästä ja rikasta, toinen toisiltaan oppimista, rohkaisemista käyttämään olemassa olevat voimavarat parhaalla mahdollisella tavalla, YHDESSÄ oloja kohentaen, yhteisön ehdoilla.
On se muuten kummallista, ettei mediaa kiinnosta tavallisten ihmisten tavallinen elämä, vaan etupäässä tuodaan kehitysmaistakin esiin negatiivisia asioita ja ongelmia. Hyvä tietysti, että niitä paljastetaan, mutta voivotellessamme ja päivitellessämme epäkohtia ja kauheuksia unohdamme, että ne ovat vain osa todellisuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)