KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

CDP ( Community Development Programme, Yhteisön Kehittämisohjelma ) pyrkii parantamaan kehitysmyönteisten yhteisöjen elinoloja maaseudulla alikehittyneissä maissa. Myös Keski-Afganistanin vuoristossa kehityshankkeiden parissa häärii muutamia järjestöjä: Rakennetaan teitä, neuvotaan ravitsemusta, parannetaan vesihuoltoa, maanviljelystä ja karjanhoitoa, ruoka-aineiden säilöntää, opetetaan lukutaitoa ynnä muuta. Yhteisöjen halutaan  osallistuvan ja kantavan vastuuta olojensa parantamisessa.

Mielessäni on kylävierailut kesäaikaan vuonna 2014. Kylämoskeijan sivuhuone on täyttynyt naisista. On menossa opetus vessojen merkityksestä. Yleisö istuu lattialla, nuoret tytöt ja vanhat naiset edessä, taempana muut. Ovensuussa seisovat he, joille ei ole istumapaikkaa riittänyt. Nenäliinan kokoisen sivuikkunan valossa edessä eräs kuulija neuloo ilmeisesti lapsen lapselleen nuttua vaalean vihreästä langasta, mikä on kai purettu jostain vanhasta neulomuksesta. Yleisön edessä kaksi CDP:n työntekijää, naisia molemmat, näyttää kuvia. Yhdessä pikku poika kykkii joen varrella ja toisessa esitellään yksinkertainen, ilmastoitu ulkovessa, näytetään kuvia käsien pesusta ja muusta hygieniasta.  - Noin meillä ennen tehtiin, naiset nauravat  huvittuneina joenvarsikuvaa katsoessaan. – Nyt ymmärrämme WC:n hyödyt.

Puolentoista tunnin istunnon jälkeen toinen ryhmä naisia täyttää huoneen. Lähden testaamaan kylän käymälää ja totean, ettei oppi ole mennyt perille: savipömpeli seisoo joen varrella,  joten kaikki eritteet laskevat suoraan virtaan! Oven virkaa toimittaa rätti, eikä WC:tä oltu ilmastoitu . – Oletan, että tämä on rakennettu ennen kuin tiimi alkoi työ kylässä, arvelen toiveikkaana. Saan ajatukselle vahvistuksen, kun poikkean moskeijan pääsaliin, missä yksi tiimin miespuolinen jäsen odottelee miehiä samanlaiselle luennolle.  Aloitteellinen kylän väki oli  tosiaan kyhännyt WC:n ennen kurssien alkua. – Ei tänne kovin montaa miestä taida ilmaantua, tuumin. – Niin, ovat kiireisiä viljapelloillaan, toverini arvelee.

Kehitystä jarruttavat useimmiten ennakkoluulot. – Ei ole meillä tapana, tai – Ne haiseekin niin pahalle väki tokaisee vessoista puhuttaessa. Kyllä kai haisevat, jos on väärin rakennettu, niin kuin tämä huussi moskeijan takana joen varrella. Keski-Suomesta kotoisin oleva kätilösairaanhoitaja Riitta arvelee, että kestää kolme sukupolvea, ennen kuin väki omaksuu oikeasti muutokset tavoissaan ja tottumuksissaan. Jotkut nuoret naiset kuiskasivat kerran minullekin  – Hyviä asioita puhutte. Kyllä me ruvetaan niitä toteuttamaan, kunhan nuo vanhat kuolevat. Mutta ikääntyvänkin väen on tärkeää kuulla muutoksen tarpeesta ja syistä niihin. Yleensä ihmiset ymmärtävät, kun asian selittää, eivät he tyhmiä ole. Niin kutsuttua maalaisjärkeä löytyy!

Kylän vesi virtaa lähteestä putkea pitkin sementtialtaaseen, minkä kyläläiset ovat rakentaneet asiantuntijan ohjauksessa. Sementin he ovat saaneet järjestöltä, kivet seinämiksi ovat keränneet itse. ( Niitähän riittää! ) Juomavesi voidaan ottaa suoraan putkesta, ja altaassa naiset voivat pestä pyykin ja lapset, joskus, kuoleman tapauksessa ruumiinkin. Vesi virtaa ulos poistoputkea pitkin. Se ei ole sinänsä juomakelpoista, mutta lähteen suojaaminen on silti vähentänyt ripulitauteja yhteisössä.

-       Täällähän on vesihuolto paremmalla mallilla kuin kunnan keskuksessa! Huudahdin, kun seurasin erään naisen pyykinpesua altaassa. Lalissa, keskustassa, naiset pesevät pyykkiä kujan sivulla virtaavassa ojassa.

Silmiin pistävin kehitysilmiö on kasvisten viljely, ja hedelmäpuitten, kuten omenapuuistutusten ilmaantuminen maisemaan.  – Ei meidän ilmastossamme vihannesten viljely onnistu, ja omenapuut paleltuvat talvella, kuulen taas ennakkoluuloisen tokaisun takavuosilta. Tiputusviljely on auttanut vesiongelmassa: Kasvimaan läpi johdetaan muoviletkuja, jotka on rei´itetty noin 30 cm:n välein. Toisessa päässä on pohjasta hanalla säädeltävä vesilähde ( useimmiten sanko ). Vesi tippuu hitaasti putkia pitkin, ja kasvimaa pysyy kosteana.  Yksinkertaiset kehikkoon rakennetut muoviset kasvihuoneet lisäävät  esimerkiksi tomaattien kasvukautta. Ja nykyään kylässä kuin kylässä näkee kukoistavaa vihanneksen viljelyä. Sillä muutkin, kuin työn kohteena olevat kylät omaksuvat uudet tavat!

Tämänkertaisella talvikeikalla sain myös tutustua kasvihuoneitten uusiokäyttöön kylmää vastaan: Talo ”vuorataan” kasvihuoneen tapaan  edestä. Näin saadaan ilmava tila, minkä aurinko lämmittää suoden lisälämpöä hataraan asumukseen, jonka ikkunoissa on vain yksi lasikerros, mikä aiemmin suojattiin ylimääräisellä muovin palalla talvella. Ilmeisesti on halvempaa ja ainakin tehokkaampaa rakentaa tuollainen ”kasvihuone” talon edustalle kuin suojata ikkunat kaksinkertaisilla laseilla?

BLISS ( Birth Life Saving Skills, Synnytyksen Elämää Pelastavat Taidot )

käsittelee raskaudenaikaisten, synnytysten ja vastasyntyneen lapsen ongelmien ennaltaehkäisyä ja hoitoa. BLISS tiimi voi kulkea nopeammin ja laajemmalla alalla kuin CDP-ryhmä, joka keskittyy kolmeksikin vuodeksi kerrallaan yhden yhteistyöhaluisen laakson kylien olojen kehittämiseen. Riitta ohjaa neljää naista BLISS tiimissä. Mutta myös miehet työskentelevät miesten puolella. On todettu, että hekin tarvitsevat tietoa ja ymmärrystä synnytyksistä ja yleensäkin terveysasioissa!

Sain seurata tällaisen kaksiviikkoisen BLISS kurssin päätöstilaisuutta puolitoista vuotta sitten. Syrjäisen  kylän naiset ovat kokoontuneet vierashuoneeseen. Tarkkaavaiset kurssilaiset, kymmenkunta eri ikäistä naista, istuvat pikku huoneen seinustoilla. Joitain lapsia hyörii jaloissa. Joku imettää kesken istunnon vauvaansa. Vuorotellen oppilaat käyvät esittelemässä perätilasynnytyksen nuken ja vanhasta mekosta sorvaillun synnytyskanavan välityksellä. Taustalla eräs kurssilainen valmistaa ruokaa tähän tärkeään päätöstilaisuuteen. Riisi kiehuu ja papukastike valmistuu lattialla kaasukeittimellä. Istunnon päätteeksi Riitta jakaa juhlallisesti kurssin osanottajille päästötodistukset. Puhutaan jatkokurssista, ja kaikki haluavat sellaisen, vaikka on paastokuukausi alkamassa. – Ajatella, vieläkin vuosien opetuksen jälkeen löytyy syrjäkyliä, missä naiset synnyttävät lapsensa kuivuneeseen lehmänlantaan, ja vastasyntyneelle ei ensimmäisenä kolmena päivänä anneta muuta kuin vettä ja voita, minkä on määrä puhdistaa suoli. Sen sijaan ternimaito, siis luonnollinen rasva- ja energiapaukku heitetään pois, koska se on vastasyntyneelle muka liian vahvaa! Riitta puhisee. – Opetusta todella tarvitaan. Ja varsinkin nuoret ovat innokkaita opiskelijoita. Mutta täällä naiset eivät haluaisi tyttöjä mukaan, kun puhutaan synnytykseen liittyvistä asioista, ystäväni jatkoi  – Yhdessä kylässä oli tällainen opinhaluinen kymmenvuotias tyttö, joka kuunteli salaa oven takana opetusta. Hän osallistui loppukokeeseen ja sai parhaan arvosanan. Sen jälkeen opettaja antoi hänen ihan virallisesti osallistua jatkokurssille, Riitta nauroi. – Niin, minäkin muistan, kuinka eräs kurssille osallistunut 14 vuotias tyttö auttoi pikku veljensä maailmaan, tiesi tarkkaan puhtaan synnytyksen periaatteet, muistelin.

Tällä kertaa, talvella, en kerinnyt kylille. Painopiste talviopetuksessa on lukutaitokursseilla. Niihin osallistuu kuulemma lähinnä nuoria tyttöjä, joilla ei ole mahdollista käydä kouluta, koska heitä tarvitaan kotihommissa! Talvella on enemmän vapaata aikaa, ja tytötkin pääsevät lukukursseille. Kyliin on myös perustettu kirjastoja, mistä löytyy selkokielistä luettavaa. Myös Lalissa on meidän järjestömme perustama kirjastohuone kunnantalossa. Sieltä ovat lastenkirjat juuri nyt loppuneet, koska koululaisilla on lomaa, ja he ovat lainanneet kirjoja.

– Palauttavat kyllä, kunhan koulut taas alkavat, kirjastonhoitaja totesi luottavaisesti. Naiset käyvät ahkerasti kirjastossa.

Lasten ravitsemus on toinen tärkeä opetusaihe talviaikaan. Perinteisesti lapset saavat rintamaitoa kaksi ja puoli vuotta, jopa ylikin. Muutaman kuukauden iässä heille ehkä aletaan syöttää rasvaista, paksua vehnäpuuroa ja saavat leipäpalan käteensä. Kananmunia ei missään nimessä saa lapselle antaa ensimmäisen ikävuoden aikana, ettei hänen puheenkehityksensä viivästyisi.  Melko yleinen aliravitsemus ei johdu niinkään ruoan puutteesta, vaan yksipuolisesta, pienelle lapselle sopimattomasta ravinnosta. Alikehittyneissä maissa on kehitetty jopa tehdasmaisesti pikkulapsille sopivia, helposti imeytyviä ruoka-aineita. Esimerkiksi Etiopiassa ja Nepalissa väki on sellaiset jauhoseokset omaksunut.  Afganistanissa tehdasvalmisteinen pikkulasten puurojauho ei ole löytänyt käyttäjiä.  Basaarissa löytyy Nestlen markkinoima jauhovalmiste, ravintoarvoltaan heikkolaatuista, sisältäen etupäässä valkoista vehnää ja sokeria. Kansallisesti valmistettuja proteiinikeksejä meille tarjottiin evääksi helikopterilennolla pääkaupungista vuoristoon! YK:kin oli takavuosina jakanut soijapohjaisia keksejä aliravituille lapsille Afganistanissa.  Soija ei kuulu mitenkään paikalliseen ravintovalikoimaan, emmekä halua totuttaa lapsia ( emmekä vanhempiaan ) muutenkaan keksien jakeluun, sillä basaarissa yleensä löytyvät sokeripitoiset tuotteet ovat ravintoarvoltaan heppoisia.

Esittelen seuraavaksi PAIKALLISISTA aineksista valmistetun voimapuuron. Tätä reseptiä Riitan tiimi yrittää nyt saada ujutettua väestöön vauvojen lisäravinteeksi.

1 ) 1 osa riisiä, ½ osaa yhteensä kahdenlaisia palkokasveja, kuten papuja ja herneitä,  ( tai yhtä lajia, jollei kahta löydy )

2 ) ainekset puhdistetaan erillään

3 ) paahdetaan erillään

4 ) jauhetaan erillään ja sekoitetaan keskenään.

  Valmistettaessa lisätään vähän rasvaa ja vihanneksia, kuten porkkanaa, pinaattia, kaalia ynnä muuta. Keitetään noin 10 minuuttia puuroksi.

Paahtaminen edistää puuron sulamista suolistossa ja antaa ruoalle myös makua. Yleensä lapset syövät puuroa mielellään. Kuulostaa ehkä meistä mukavuudenhaluisista länsimaisista monimutkaiselta, mutta täällä paahtaminen käy vaivattomasti kotioloissa ja myllyjä löytyy lähistöltä jauhamiseen. Toimiston nurkassa olikin säkit valmiina vietäväksi lähimyllyyn jauhettavaksi.

Olipa kerran ulkomaalaisten rakentama terveyskeskus, vaatimaton savirakennelma, mutta toimi tehokkaasti, sai aurinkosähkönkin Suomen valtiolta, oli tutkimusmahdollisuudet, jopa ultraäänilaite, lähinnä raskaana olevien naisten ja kohdussa pyörivien vauvojen tilan seuraamiseksi, oli sairaanhoitajakoulu sekä naisille että miehille,  annettiin kylissä terveyskasvatusta, perustettiin neljä sivuklinikkaa syrjäseuduille ja koulutettiin niihin mies-naishoitajapari huolehtimaan kylien perusterveydenhuollosta.

Terveysministeriö olisi halunnut, että järjestömme ottaa koko maakunnan terveydenhuollon hoitaakseen, muttei meillä ollut siihen resursseja. Vuonna 2009, kymmenen vuoden toiminnan jälkeen jouduimme luovuttamaan ”sairaalan” kansalliselle järjestölle. Osa kouluttamaamme henkilökuntaa jatkoi työssä, samoin sivuklinikoilla, mutta lääkärit tulevat muualta, palvelevat kuusi kuukautta kerrallaan, osa ainakin tulee Tadjekistanista saakka. Hoidon taso on aika ajoin surkea, muualta tulleitten asenteet paikalliseen väestöön ovat halveksivat.

Mitä se hyödytti, että panimme itsemme likoon, ja saimme mielestäni myös henkilökuntaan istutettua ”me” henkeä? Tätä kyselin nyt, kun vierailin sairaalassa, kylmässä säässä ei lämmitystä, ei lääkkeitä. Laiha, keski-ikäinen naislääkäri Tadjekistanista värjötteli yksin autiolla poliklinikalla. Olisimme kutsuneet hänet kylään, mutta hän ei uskalla lähteä sairaalan tontilta ulos, on saanut määräyksen pysytellä piha-alueella, missä hänellä on huone. Myöhemmin minulle selvisi, että tadjekkihenkilöstö on saanut tappouhkauksia, eikä naislääkäri voi liikkua ulkopuolella tontin – turvallisuussyistä!- No, pelastavathan he sentään henkiä, kun antavat tarvittaessa vertakin, Riitta totesi tyynesti, kun pauhasin sairaalan alasajoa ja moraalin sekä etiikan ja hoidon tason laskua.  Aika näyttää, saadaanko seudulle apua omasta keskuudesta. Kaksi sairaanhoitajaksi kouluttamaamme naista, molemmat perheenäitejä,  opiskelee nyt lääkäriksi Kabulissa, ja yksi syrjäkylän ystävämme tytär Ankarassa, Turkissa valtion stipendillä!  

                                                   TULEVIA KYLÄLÄTILÖITÄ!?!

MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA

MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA  7. 1. 2015

YK:n helikopterilento oli tilattu tiistaiksi, Loppiaisen aatoksi. Sää suosi, lunta oli tosin satanut, muttei mitenkään liikaa. Maanantaina iltapäivällä saimme tietää, ettei kone lennä Laliin. Ja ettei todennäköisesti lennä torstaina Bamianiinkaan, koska oli odotettavissa huono keli. Siispä sitten keräsin kimpsuni maanantaina illan suussa äkkiä kokoon ehtiäkseni tiistaiksi Bamianiin, koska sinne kopteri kuitenkin laskeutuisi. ( Sieltä olisi 20 minuutin matka meille, mutta ei polttoainetta yhden ihmisen, minun takia tuhlattaisi ).  Kolme reipasta miestä läksi minua saattamaan Riitan valmistamien runsaitten eväitten kera. Mennessä ostettiin basaarista auton ”tupakkalokeroon” sopiva laturi. Jännän näköinen vehje, harmi, etten hoksannut itselleni ostaa sellaista. Sen vihreä pää vilkkuu somasti paikoilleen asetettuna, ja siitä lähtee erilaisia johtoja, mitkä sopivat esimerkiksi Nokian kännykkään, oli USB-liitinkin ynnä muuta. Nyt sillä alettiin ladata paria kännykkää.

Matkaan pääsimme puoli viideltä iltapäivällä, vastakkaiseen suuntaan eli itään sitä mainiota maantietä, mitä tallustin länteen uudenvuoden aattona. Minä olin ihan innoissani mahdollisuudesta kulkea maitse, vieläpä pitempää, aikaisempien aikojen kovin tuttua reittiä Pandsaon( Viiden Veden ) kautta Jakaolangiin, päällystetyn tien alkuun. Lyhempi reitti Jakaolangiin oli suljettu lumivyöryvaaran takia.

Takaraivossa kyllä kaihersi huoli, mitä sen jälkeen edessä odottaa, kun noin 30 kilometrin pätkä hyvää tietä loppuu. Umpihankeenko joudumme? Mutta ei hätää! Edellä oli ajanut ainakin yksi sashpoi ( kuusijalka, venäläistekonen kuorma-auto), jonka ajouraa ”lantikkamme” heittelehti ja hypähteli taitavan kuskin ohjaamana. Ensimmäinen iso vuori ylityspaikkoineen, Charkushta ( Neljä Tapettua ) häämötti edessä illan hämärtyessä, ja solan huippua kohti näytti ponnistelevan kuorma-auto. Tai itse asiassa se seisoi, ja lauma miehiä lapioi kuormurin edessä tietä auki. Oltiin jo melkein solan laella, kun saavutimme kuorma-auton, ja kas vain, lakipisteessä odotteli toinenkin ajopeli, ”falankouts” ( flying coach ), pikkubussi. Emme olleetkaan yksin maantiellä! Meidän kuskimme yritti ohittaa muut hangen kautta ja jäi kiinni, mutta lapiomiehet raivasivat tien nopeasti auki ja pääsimme ohitse. Pikkubussi oli kuulemma odottanutkin tuloamme, että raivaisimme tietä voimakkaampana ajopelinä sille. Olivat nähneet tietysti jo kaukaa ponnistelumme vuorta ylös mönkiessämme.

- Tässä olen kerran joutunut yöpymään autossa, kerroin alarinteen puolivälissä. – Olimme menossa tutkimaan, missä aloittaisimme työn kahden kymmenen vuoden tauon jälkeen Hasaramaassa, kun maan tilanne oli rauhoittunut, ja taas päästiin maaseudulle. Oli liejuista, ja auton pyörät vain sutivat paikallaan.  Ryömimme sitten makupusseihimme, ja kas, aamulla tie oli sen verran jäässä, että pääsimme yli solan!

Vastaankin mönki pari autoa vuoren rinteellä, ja muutenkin tiellä oli yllättävän paljon liikennettä, lähinnä kai kauppiaita tuotteineen. Taukopaikaksi valitsimme Kharqulin basaarin, mikä putkahti vastaan kohta vuorelta laskeuduttuamme. Miehet halusivat syödä. Minä nautin vain teetä ja leipää, sillä Riitta oli tankannut minut lähtiessäni puurolla. Mieleen tulvi muistoja tästäkin paikasta, missä olin Oxfamin aikoinani ( 1996 – 1998 ) useinkin yöpynyt tiimini kanssa pitäessämme naisille terveyskursseja. Lähikylässä olin tavannut myös ”Pakolainen” kirjan päähenkilön isän ja äitipuolen ensi kerran vuosikymmeniin.

Matka jatkui yli pienemmän vuoren Achzaratiin, pitkään ja kesäisin vetiseen, liejuiseen laaksoon.  – Minusta nämä tiet on paljon helpompi kulkea talvella kuin kesällä, tuumasin.

 - Lumi tasoittaa kuopat mukavasti ja vesi jäätyy. Kesällä tämä on kuin kynnöspeltoa. Kuinka monta kertaa olemmekaan jääneet kiinni liejuun. Miehet nyökyttelivät, ja ottivat siten kännyn latauksesta. Kohta alkoi soida melankolinen hasaramusiikki autossa. Ilta oli pimentynyt, enkä enää erottanut tuttuja maamerkkejä. Jänis loikki tien yli. Savitalojen ikkunoista tuikkivat hämyisät valot, tai kirkkaammatkin, aurinkoenergialla toimivat energialamput. Eräässä kylässä tie muuttui äkkiä AURATUKSI! Ja auravana jatkui kilometrikaupalla aina Pandsaun basaariin asti. Muutenkin minusta näytti, että kynnöspeltotietä on pyritty parantamaan, teitten pielet on ojitettu.

P-i-t-k-ä-l-t-i tietä riitti, ainakin siltä tuntui, vuoren kuvetta, sitten pari pientä vuorennyppylää vielä, ja vihdoinkin saavuimme Viiden Veden isoon basaariin, missä vietin ensimmäisen työkauteni ensimmäisen talven keltanokkakehitysmaalääkärinä, ja sen jälkeen kahden vuoden jakson Pandsaun, Lalin ja Jakaolangin väliä seilaten OXFAM järjestön töissä kyläterveydenhoitajien kouluttajia kouluttamassa ja potilaitakin hoitamassa.

Viiden Veden laaksosta läksimme kiipeämään ylös Shotuvuorta kohti Jakaolangia, minne matkaa kertyy 64 kilometrin verran. Hämmästelyä riitti! Tie on loistavassa kunnossa, leveä, aurattu, siltoja rakennettu pitkin matkaa vuorelta virtaavien jokien ja purojen yli. – Kunpa Sister Martha olisi saanut tämän eläessään nähdä! Huudahdin. – Talvella 1973 hän lähti lomalle täältä, ja joutui tallomaan edellä kulkevan oppaan jalanjälkiä syvässä lumessa Shotun huipulle. Joutui yöpymään pienessä kylässä matkan varrella, ja toisella puolen vuorta oli vähemmän lunta ja hevonen vastassa. Mutta taisipa Martha mieluummin tarpoa jalan koko matkan. No, hänen tuuraajansa kulki matkan toisin päin tietysti. Hän taasen ratsasti mielellään, ja loppumatkan pääsi Marthan jalanjälkiä perille. Muistelin edelleen – kaksikymmentä vuotta sitten Oxfamin hommissa tulimme tänne huhtikuun alussa, ja ei voitu kuvitellakaan, että matka Jakaolangista sujuisi Pandsauhun niinkään myöhään autolla. Puolet matkasta taapersimme jalan, yhdessä päivässä. Aloitimme kiipeämisen vuoren yli aamuvarhaisella ja illan suussa saavuimme perille.

Vuoren ylitys tuntui loputtoman pitkältä pimeässä, varsinkin, kun aloimme laskeutua, tie kiemurteli loivin kaartein vuoren kuvetta loputtomalta tuntuvan ajan. Olimme kai jo väsyneitäkin. Mutta yhtäkkiä esiin putkahti Najakin eli Jakaolangin kuntakeskuksen basaari. Kello oli silloin yksitoista illalla. Päätimme yöpyä basaarissa. Hotelli, minkä matkakumppanini valitsivat, oli toisessa kerroksessa rautaportaitten päässä. Tiesin, että paikassa on ulkohuussikin erään kujan perällä, mutten sitä löytänyt, eikä auttanut muu kuin kyykähtää niille sijoilleen roskakasan taa. Yölläkin käväisin lähikujalla asioilla, valkean kulkukoiran seuratessa hämmästyneenä touhujani. Puoli kuudelta läksimme jatkamaan matkaa. Matkakaverit olivat poistaneet ketjut pyöristä, koska lunta ei juuri nimeksikään ollut. Tie oli leveä, päällystetty, paikoin jäinen. Ihmettelin, kun kuljettaja jurrasi hyväkuntoista, kuivaa tietä kolmen kympin tuntivauhtia. Pelkäsi kuulemma liukkaita kohtia. Neuvoin hänelle vähän talviajosta päällystetyllä, kuivalla tiellä, ja hyvin me saavuimme Bamianiin. Läksimme katsomaan loistohotellia, mihin Riitta oli varannut minulle huoneenkin, mutta jäimme siis matkalle yöksi. Hotellissa minua oli odotettu, ja aamupalan lupasivat tarjota. Lämmittimiä alkoivat kilvan sytytellä. Odottelimme aamiaista huoneessa, mikä minulle oli varattu. JA SITTEN…….Riitta soitti, että YK OLI PERUNUT LENNON! EIKÄ TORSTAINAKAAN SELLAISTA OLISI. Kyllä meni leipäpala väärään kurkkuun tuossa tilanteessa.  Kohta saimme kuitenkin tiedon, että Pactec ottaisi minut mukaansa harjoituslennollaan Kabuliin. Jäi aamiainen kesken, kun ryntäsimme seuraavaksi lentokentälle – saatuamme minulle e-lipun ( kaikki tällainen on mahdollista nyky-Afganistanissa! ). Matkatoverini luovuttivat minut sitten – tavarain tarkastuksen jälkeen – Pactecin sydämelliselle ja tutulle lentäjälle. Ja tässä sitä nyt ollaan, Kabulissa!  ( Pactec on lennättänyt meitä vuodesta 1998 syrjäisiin paikkoihin, ollut ensiarvoisen tärkeä varsinkin viime vuosina, jolloin emme ole voineet turvallisuussyistä enää kulkea maitse. Tällä hetkellä koneet seisovat Bamianissa, koska on hallitusten vaihtuessa yhtäkkiä tullut rekisteröintiongelmia, joita nyt selvitellään.  Toivomme hartaasti, että virallinen lentolupa pian heltiää!!! )

Viime yönä heräsin todellisuuteen, kun yhtäkkiä 11 jälkeen illalla alkoi rätistä ja paukkua lähikadulla, kuten minusta tuntui. Tuli kiire pukeutua, etsiä tärkeitä tavaroita ja pakata niitä reppuun evakuoinnin varalle. No, kännykkään tuli sitten viesti, että tällaista melua on ollut koko kaupungissa, KRIKETTIVOITON takia!

Ihana kolme viikkoa on takana. Olen saanut jakaa sen kokemuksia teillekin. Jos kerkiän – kohti 

kotimaan kiireitähän tässä ollaan menossa – kerron myöhemmin työstä, mitä Lalissa teemme.  

UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

Uudenvuoden aattona läksin kävelemään Riitan ja Durukhshanin kanssa Bet Nauhun, ystäväni lapsuuden kotiin, jossa olen  vieraillut vuodesta 1996, yksi paikoista, joissa koen olevani kuin kotonani, ja haluan vieriluillani, jos suinkin mahdollista käydä. . Durukhshan oli 16 vuotias, kun ensi kerran vierailin kylässä pitämässä parin paikallisen työtoverini kanssa terveyskurssia kylän naisille. Matka on noin 14 kilometriä, ja kuljimme silloin jalan, joten yövyimmekin kylässä muutamana iltana, aina Durukhshanin kotona.

Kiinnitin jo tuolloin huomiota tähän perheen nuorimmaiseen, virkeä-älyiseen tyttöön, joka nautti luottamusta kylän naisväen keskuudessa.  Kerran kurssittaessamme erityisesti kyläkätilöitä kylän johtava kätilövaimo ei voinut osallistua kurssille, koska hän oli myös yhteisön paimen.  – Kyllä Durukhshan minulle kertoo, mitä opetitte. Tyttö ei ollut käynyt koulua, mutta hänen veljensä opetti hänelle viiden ensimmäisen luokan oppiaineet. Hänet naitettiin 19 vuotiaana serkkunsa kanssa ja sai ensimmäisen lapsen 20 vuotiaana. Kävin hänen uudessa kodissaan ylempänä vuoren rinteellä, kun poika oli vielä vauva. Kauhistuin hänen alkeellista elinympäristöään, kurjaa ulkomuotoaan ja aliravittua vauvaansa. Kun sitten aloitimme 1999 kesällä klinikkatoiminnan Lalissa ja aloimme kouluttaa paikallisia naisia hoitajiksi, vedin Durukhshanin mukaan opetusohjelmaan. Perhe muuttikin sitten Laliin. Siinä vaiheessa oli esikoispojan lisäksi syntynyt kolme tytärtä, ja Lalissa syntyi vielä kaksi poikaa. Durukhshanin mies aloitti räätälin toimen, ja ystäväni pääsi  meille töihin. Hän suoritti työn ohella lisää kouluopintoja, lopulta aina 12, luokan kurssin. Kun terveyskeskuksemme siirtyi kansallisen järjestön hoitoon vuonna 2009, hän jäi tilapäistöitten varaan, on ollut erilaisten järjestöjen palveluksessa, mutta on taloudellisten vaikeuksien keskellä määrätietoisesti pyrkinyt kouluttamaan lapsiaan. Tytöt käyvät nyt talvellakin erilaisia talvikursseja, kun varsinainen koulu on suljettu kylmänä kautena. Vanhin poika on Kabulissa preppauskursseilla, yhteishaku opiskeluun on edessä.

Alkumatka sujui joutuisasti vasta valmistunutta maantietä pitkin kohti länttä. Ainakin näin talvisaikaan tuo leveä ura on ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin suomalaiset soratiet. Valtava parannus rapaisten, kapeitten teitten jälkeen. Luntakin on kohtuullisen vähän, ja tie oli sula. Yhdessä mutkassa seisoi vanha mies perheensä kanssa nyssäköineen. – Minne matka? Ihmettelin. – Onko tosiaan auto tulossa?  Mies nyökytteli toiveikkaana. Ja voihan olla, että  yksityinen pikkupussi ”falang kouts” ( flying coach ) kohta onkisi matkalaiset mukaansa. Täällä ei ole maaseutuoloissa mitään valtion yleistä kuljetussysteemiä!

Ohitimme kilometripylvään, mikä kertoi, että Lalin basaariin oli kuusi kilometriä. Sellaisen matkan olimme siis ensimmäisen tunnin aikana  taivaltaneet! Sitten läksimme kulkemaan sivutietä etelään kuorma-auton jälkiin tallautunutta polkua pitkin. Matka oli perille saakka lievästi ja paikoin jyrkemminkin nousuvoittoista. Tuuli pöllytti kävelyuran paikoitellen umpeen, joskus jouduimme kahlaamaan lumessakin. Minulla oli kävelysauvat tukena, verraton apu umpihankea kahlattaessa. Aina välillä kohtasimme muita patikoijia sekä rohkeita motoristeja, jotka taiteilivat menopeleineen  umpeutuneillakin poluilla.  Maisemat olivat huikeat, polun molemmin puolin kohosivat jylhät vuoret, puro solisi laaksossa, ohitimme savitalorykelmiä, tuttuja meille kaikille. Ilma oli kohtuullisen lämmin, puolipilvinen. Evästaukojen rytmittämänä selvisimme kuin selvisimmekin perille kolmen ja puolen tunnin taivaltamisen jälkeen.  Väsyneenäkin jaksoin iloita lumisella kentällä pelmuavasta poikalaumasta. Jalkapalloa pelasivat.

Vastaanotto oli sydämellinen. Talon emäntä, matkatoverini veljen vaimo istutti matkalaiset olohuoneen lämpimimpään nurkkaan. Huoneessa ei ole lämmitintä, vaan tyypillinen lattialämmitys, missä lämpö johdetaan tanduuriuunista kanavia pitkin  olohuoneen lattian alle. Istuimme lattiapatjoilla tyynyt selän tukena, täkin alla. Jalkani olivat kyllä hapoilla, ja lasikaupalla piti tankata teetä nestehukan korjaamiseksi. Höysteeksi tarjottiin kasa keitettyjä kananmunia ja noonia, tanduuriuunissa paistettua vehnärieskaa.

Yritin saada selville väen sukulaisuussuhteita. Talossa asuu kaksi  veljestä perheineen sekä sisko perheineen, pari miniää. Kylässä muualla asuu ainakin yksi veli ja sisko perheineen. Koko ajan huoneeseen lappoi miehiä, nuoria ja vanhoja ”tohtoreita” tervehtimään, ja kaiken keskellä joukko pikkulapsia pelmusi rattonamme. Laskeskelimme kaikkiaan 18 asukasta lapset ja lastenlapset mukaan lukien. Veljellä on viisi lastenlasta, ja oma nuorimmainen noin 4 ½ vuotias. Joten tämä ”setä” on nuorempi kuin jotkut isänsä laasten lapset. Yksi tytär opiskelee Ankarassa lääkäriksi! On ponnistanut kyläkoulusta Lalin lukion kautta lääkärikouluun Heratiin, ja sai stipendin Turkkiin! Fiksua väkeä! Ja hienoa, että täällä jotkut sentään pääsevät elämässä eteenpäin ilman lahjuksia, ihan omalla älyllään ja tarmollaan.

Durukhshanin vanhemmat ovat kuolleet. Kolme vuotta sitten tutkin hänen hauraan, mutta virkeän 80 vuotta vanhan äitinsä. Mieslääkärit eivät voineet tehdä gynekologista tutkimusta, mutta syöväksi olivat hekin arvelleet vanhuksen sairauden.  Laajalle levinnyt pahanlaatuinen kasvain olikin kyseessä. Sain kotiväen luopumaan ajatuksesta kuljettaa muori Pakistaniin hoitoon, ja hän kuoli myöhemmin syksyllä omaistensa ympäröimänä omassa kodissaan, loppuun asti virkeänä ja terävänä.

Hän oli synnyttänyt 12 lasta, joista seitsemän menehtyi kuka keuhkokuumeeseen ja kuka ripuliin. Durukhshan on nuorin, ja koti, missä istuimme, oli hänen vanhimman veljensä koti.

Kylässä on kahden suvun väkeä. Alun perin toisella oli neljä perhettä ja toisella kuusi. Lapsia syntyi paljon ja väki lisääntyi niin, että kylä käsitti suurimmillaan 60 perhettä, nyt noin 40, sillä väkeä on muuttanut paremman elannon toivossa isompiin asutuskeskuksiin. Durukhshan kertoi tädistään, joka oli synnyttänyt kaikkiaan 22 lasta, mukana kolmet kaksoset. Vain vanhin ja nuorin ovat säilyneet hengissä! Keuhkokuume ja ripuli oli tappanut muut.

Illan mittaan ”pöytään” eli lattialle levitetylle vahakankaalle kannettiin riisiä, lampaan lihaa, ruskeaa, rasvaista lientä ja tietysti noonia, sekä vihreää teetä. Hyvissä ajoin, kahdeksan maissa illalla, lattiapatjat asetettiin vuoteiksi, patjan päälle kaksi paksua täkkiä, joitten alle ryömimme vaatteinemme päivinemme me kolme riviin ja toiselle seinustalle talon emäntä nuorimmaisensa kanssa. Kunhan ensin olimme nauttineet vielä yhdet teet.  Valolähteenä toimii katon rajassa killuva energialamppu. Iltapisut ja pesut ulkohuussissa ja kattoterassin laidalla. Miesväki kantoi petivaatteensa kylämoskeijaan yöksi.

Päivän ja illan ohjelmasta huolehtivat perheen pienimmät. Oli tosi ihanaa seurata heidän keskinäistä touhiluaan, sitä, kuinka he keksivät leikkejä keskenään, ja kuinka he huolehtivat toisistaan, pienimmäinen 1 ½ vuotias Sharifa tyttönen on kaikkien lemmikki, ja puolitoista vuotta sitten näkemäni kehdossa liekkuneet kaksoset olivat kasvaneet kävelyikäisiksi tomeriksi vesseleiksi. Sharifa  on luottavainen tarkkailija, joka ei juuri puhu, mutta ymmärtää puheen. Uskaltautui lopulta syliinkin. Vieraan tädin silmälasit kiinnostivat erityisesti. Niitä piti koetella ja ihmetellä. Hänen  äitinsä oli 14 vuotias naimisiin mennessään ja sai tämän esikoisensa 15 vuotiaana, isä, Durukhshanin veljen poika oli 18 vuotias naimisiin mennessään. Niinpä myös talon emäntä meni 14 vuotiaana avioon. Hänellä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Hän kaipaa Ankarassa opiskelevaa tytärtään, jota ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Toivomme, että tytär pääsisi käymään keväämmällä lukukausilomallaan. Jätimmekin pesämunan matkaansa varten.

Mitään muuta uudenvuoden aaton ohjelmaa emme kaivanneet seuratessamme tämän suurperheyhteisön elämää ja erityisesti lasten touhuja. Ihmeellisesti lapset huolehtivat toisistaan, tuliaiskeksitkin jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Päällimmäiset vaatteet riisuttuamme kellahdimme vuoteisiimme – 9:lä illalla!

Uuden Vuoden päivänä sonnustauduimme hyvissä ajoin 9:n jälkeen maantielle. Jalatkin menossa vähän vetristyivät, ja nyt matka kulki alamäkeä. Oikaisimme loppumatkalla ihania polkuja pitkin välttäen yksitoikkoisen maantiekävelyn. Olen kulkenut matkan päivässäkin kesäkelillä edestakaisin, viimeksi kesällä 2014 Riitan kanssa, paluumatkan vieläpä ”oikaisten” vuorten yli. Kellon ympäri kuljimme, tosin vähän eksyillenkin vuorten keskellä.

Kotia saavuimme ½ 1 maissa. Ja Deutsche Wellen TV-uutisista saimme vähän seurata maailman tapahtumia Muenchenin terroriuhkineen ja ilotulitusten räiskettä eri puolilla maailmaa.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!