UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

Uudenvuoden aattona läksin kävelemään Riitan ja Durukhshanin kanssa Bet Nauhun, ystäväni lapsuuden kotiin, jossa olen  vieraillut vuodesta 1996, yksi paikoista, joissa koen olevani kuin kotonani, ja haluan vieriluillani, jos suinkin mahdollista käydä. . Durukhshan oli 16 vuotias, kun ensi kerran vierailin kylässä pitämässä parin paikallisen työtoverini kanssa terveyskurssia kylän naisille. Matka on noin 14 kilometriä, ja kuljimme silloin jalan, joten yövyimmekin kylässä muutamana iltana, aina Durukhshanin kotona.

Kiinnitin jo tuolloin huomiota tähän perheen nuorimmaiseen, virkeä-älyiseen tyttöön, joka nautti luottamusta kylän naisväen keskuudessa.  Kerran kurssittaessamme erityisesti kyläkätilöitä kylän johtava kätilövaimo ei voinut osallistua kurssille, koska hän oli myös yhteisön paimen.  – Kyllä Durukhshan minulle kertoo, mitä opetitte. Tyttö ei ollut käynyt koulua, mutta hänen veljensä opetti hänelle viiden ensimmäisen luokan oppiaineet. Hänet naitettiin 19 vuotiaana serkkunsa kanssa ja sai ensimmäisen lapsen 20 vuotiaana. Kävin hänen uudessa kodissaan ylempänä vuoren rinteellä, kun poika oli vielä vauva. Kauhistuin hänen alkeellista elinympäristöään, kurjaa ulkomuotoaan ja aliravittua vauvaansa. Kun sitten aloitimme 1999 kesällä klinikkatoiminnan Lalissa ja aloimme kouluttaa paikallisia naisia hoitajiksi, vedin Durukhshanin mukaan opetusohjelmaan. Perhe muuttikin sitten Laliin. Siinä vaiheessa oli esikoispojan lisäksi syntynyt kolme tytärtä, ja Lalissa syntyi vielä kaksi poikaa. Durukhshanin mies aloitti räätälin toimen, ja ystäväni pääsi  meille töihin. Hän suoritti työn ohella lisää kouluopintoja, lopulta aina 12, luokan kurssin. Kun terveyskeskuksemme siirtyi kansallisen järjestön hoitoon vuonna 2009, hän jäi tilapäistöitten varaan, on ollut erilaisten järjestöjen palveluksessa, mutta on taloudellisten vaikeuksien keskellä määrätietoisesti pyrkinyt kouluttamaan lapsiaan. Tytöt käyvät nyt talvellakin erilaisia talvikursseja, kun varsinainen koulu on suljettu kylmänä kautena. Vanhin poika on Kabulissa preppauskursseilla, yhteishaku opiskeluun on edessä.

Alkumatka sujui joutuisasti vasta valmistunutta maantietä pitkin kohti länttä. Ainakin näin talvisaikaan tuo leveä ura on ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin suomalaiset soratiet. Valtava parannus rapaisten, kapeitten teitten jälkeen. Luntakin on kohtuullisen vähän, ja tie oli sula. Yhdessä mutkassa seisoi vanha mies perheensä kanssa nyssäköineen. – Minne matka? Ihmettelin. – Onko tosiaan auto tulossa?  Mies nyökytteli toiveikkaana. Ja voihan olla, että  yksityinen pikkupussi ”falang kouts” ( flying coach ) kohta onkisi matkalaiset mukaansa. Täällä ei ole maaseutuoloissa mitään valtion yleistä kuljetussysteemiä!

Ohitimme kilometripylvään, mikä kertoi, että Lalin basaariin oli kuusi kilometriä. Sellaisen matkan olimme siis ensimmäisen tunnin aikana  taivaltaneet! Sitten läksimme kulkemaan sivutietä etelään kuorma-auton jälkiin tallautunutta polkua pitkin. Matka oli perille saakka lievästi ja paikoin jyrkemminkin nousuvoittoista. Tuuli pöllytti kävelyuran paikoitellen umpeen, joskus jouduimme kahlaamaan lumessakin. Minulla oli kävelysauvat tukena, verraton apu umpihankea kahlattaessa. Aina välillä kohtasimme muita patikoijia sekä rohkeita motoristeja, jotka taiteilivat menopeleineen  umpeutuneillakin poluilla.  Maisemat olivat huikeat, polun molemmin puolin kohosivat jylhät vuoret, puro solisi laaksossa, ohitimme savitalorykelmiä, tuttuja meille kaikille. Ilma oli kohtuullisen lämmin, puolipilvinen. Evästaukojen rytmittämänä selvisimme kuin selvisimmekin perille kolmen ja puolen tunnin taivaltamisen jälkeen.  Väsyneenäkin jaksoin iloita lumisella kentällä pelmuavasta poikalaumasta. Jalkapalloa pelasivat.

Vastaanotto oli sydämellinen. Talon emäntä, matkatoverini veljen vaimo istutti matkalaiset olohuoneen lämpimimpään nurkkaan. Huoneessa ei ole lämmitintä, vaan tyypillinen lattialämmitys, missä lämpö johdetaan tanduuriuunista kanavia pitkin  olohuoneen lattian alle. Istuimme lattiapatjoilla tyynyt selän tukena, täkin alla. Jalkani olivat kyllä hapoilla, ja lasikaupalla piti tankata teetä nestehukan korjaamiseksi. Höysteeksi tarjottiin kasa keitettyjä kananmunia ja noonia, tanduuriuunissa paistettua vehnärieskaa.

Yritin saada selville väen sukulaisuussuhteita. Talossa asuu kaksi  veljestä perheineen sekä sisko perheineen, pari miniää. Kylässä muualla asuu ainakin yksi veli ja sisko perheineen. Koko ajan huoneeseen lappoi miehiä, nuoria ja vanhoja ”tohtoreita” tervehtimään, ja kaiken keskellä joukko pikkulapsia pelmusi rattonamme. Laskeskelimme kaikkiaan 18 asukasta lapset ja lastenlapset mukaan lukien. Veljellä on viisi lastenlasta, ja oma nuorimmainen noin 4 ½ vuotias. Joten tämä ”setä” on nuorempi kuin jotkut isänsä laasten lapset. Yksi tytär opiskelee Ankarassa lääkäriksi! On ponnistanut kyläkoulusta Lalin lukion kautta lääkärikouluun Heratiin, ja sai stipendin Turkkiin! Fiksua väkeä! Ja hienoa, että täällä jotkut sentään pääsevät elämässä eteenpäin ilman lahjuksia, ihan omalla älyllään ja tarmollaan.

Durukhshanin vanhemmat ovat kuolleet. Kolme vuotta sitten tutkin hänen hauraan, mutta virkeän 80 vuotta vanhan äitinsä. Mieslääkärit eivät voineet tehdä gynekologista tutkimusta, mutta syöväksi olivat hekin arvelleet vanhuksen sairauden.  Laajalle levinnyt pahanlaatuinen kasvain olikin kyseessä. Sain kotiväen luopumaan ajatuksesta kuljettaa muori Pakistaniin hoitoon, ja hän kuoli myöhemmin syksyllä omaistensa ympäröimänä omassa kodissaan, loppuun asti virkeänä ja terävänä.

Hän oli synnyttänyt 12 lasta, joista seitsemän menehtyi kuka keuhkokuumeeseen ja kuka ripuliin. Durukhshan on nuorin, ja koti, missä istuimme, oli hänen vanhimman veljensä koti.

Kylässä on kahden suvun väkeä. Alun perin toisella oli neljä perhettä ja toisella kuusi. Lapsia syntyi paljon ja väki lisääntyi niin, että kylä käsitti suurimmillaan 60 perhettä, nyt noin 40, sillä väkeä on muuttanut paremman elannon toivossa isompiin asutuskeskuksiin. Durukhshan kertoi tädistään, joka oli synnyttänyt kaikkiaan 22 lasta, mukana kolmet kaksoset. Vain vanhin ja nuorin ovat säilyneet hengissä! Keuhkokuume ja ripuli oli tappanut muut.

Illan mittaan ”pöytään” eli lattialle levitetylle vahakankaalle kannettiin riisiä, lampaan lihaa, ruskeaa, rasvaista lientä ja tietysti noonia, sekä vihreää teetä. Hyvissä ajoin, kahdeksan maissa illalla, lattiapatjat asetettiin vuoteiksi, patjan päälle kaksi paksua täkkiä, joitten alle ryömimme vaatteinemme päivinemme me kolme riviin ja toiselle seinustalle talon emäntä nuorimmaisensa kanssa. Kunhan ensin olimme nauttineet vielä yhdet teet.  Valolähteenä toimii katon rajassa killuva energialamppu. Iltapisut ja pesut ulkohuussissa ja kattoterassin laidalla. Miesväki kantoi petivaatteensa kylämoskeijaan yöksi.

Päivän ja illan ohjelmasta huolehtivat perheen pienimmät. Oli tosi ihanaa seurata heidän keskinäistä touhiluaan, sitä, kuinka he keksivät leikkejä keskenään, ja kuinka he huolehtivat toisistaan, pienimmäinen 1 ½ vuotias Sharifa tyttönen on kaikkien lemmikki, ja puolitoista vuotta sitten näkemäni kehdossa liekkuneet kaksoset olivat kasvaneet kävelyikäisiksi tomeriksi vesseleiksi. Sharifa  on luottavainen tarkkailija, joka ei juuri puhu, mutta ymmärtää puheen. Uskaltautui lopulta syliinkin. Vieraan tädin silmälasit kiinnostivat erityisesti. Niitä piti koetella ja ihmetellä. Hänen  äitinsä oli 14 vuotias naimisiin mennessään ja sai tämän esikoisensa 15 vuotiaana, isä, Durukhshanin veljen poika oli 18 vuotias naimisiin mennessään. Niinpä myös talon emäntä meni 14 vuotiaana avioon. Hänellä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Hän kaipaa Ankarassa opiskelevaa tytärtään, jota ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Toivomme, että tytär pääsisi käymään keväämmällä lukukausilomallaan. Jätimmekin pesämunan matkaansa varten.

Mitään muuta uudenvuoden aaton ohjelmaa emme kaivanneet seuratessamme tämän suurperheyhteisön elämää ja erityisesti lasten touhuja. Ihmeellisesti lapset huolehtivat toisistaan, tuliaiskeksitkin jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Päällimmäiset vaatteet riisuttuamme kellahdimme vuoteisiimme – 9:lä illalla!

Uuden Vuoden päivänä sonnustauduimme hyvissä ajoin 9:n jälkeen maantielle. Jalatkin menossa vähän vetristyivät, ja nyt matka kulki alamäkeä. Oikaisimme loppumatkalla ihania polkuja pitkin välttäen yksitoikkoisen maantiekävelyn. Olen kulkenut matkan päivässäkin kesäkelillä edestakaisin, viimeksi kesällä 2014 Riitan kanssa, paluumatkan vieläpä ”oikaisten” vuorten yli. Kellon ympäri kuljimme, tosin vähän eksyillenkin vuorten keskellä.

Kotia saavuimme ½ 1 maissa. Ja Deutsche Wellen TV-uutisista saimme vähän seurata maailman tapahtumia Muenchenin terroriuhkineen ja ilotulitusten räiskettä eri puolilla maailmaa.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!