KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

CDP ( Community Development Programme, Yhteisön Kehittämisohjelma ) pyrkii parantamaan kehitysmyönteisten yhteisöjen elinoloja maaseudulla alikehittyneissä maissa. Myös Keski-Afganistanin vuoristossa kehityshankkeiden parissa häärii muutamia järjestöjä: Rakennetaan teitä, neuvotaan ravitsemusta, parannetaan vesihuoltoa, maanviljelystä ja karjanhoitoa, ruoka-aineiden säilöntää, opetetaan lukutaitoa ynnä muuta. Yhteisöjen halutaan  osallistuvan ja kantavan vastuuta olojensa parantamisessa.

Mielessäni on kylävierailut kesäaikaan vuonna 2014. Kylämoskeijan sivuhuone on täyttynyt naisista. On menossa opetus vessojen merkityksestä. Yleisö istuu lattialla, nuoret tytöt ja vanhat naiset edessä, taempana muut. Ovensuussa seisovat he, joille ei ole istumapaikkaa riittänyt. Nenäliinan kokoisen sivuikkunan valossa edessä eräs kuulija neuloo ilmeisesti lapsen lapselleen nuttua vaalean vihreästä langasta, mikä on kai purettu jostain vanhasta neulomuksesta. Yleisön edessä kaksi CDP:n työntekijää, naisia molemmat, näyttää kuvia. Yhdessä pikku poika kykkii joen varrella ja toisessa esitellään yksinkertainen, ilmastoitu ulkovessa, näytetään kuvia käsien pesusta ja muusta hygieniasta.  - Noin meillä ennen tehtiin, naiset nauravat  huvittuneina joenvarsikuvaa katsoessaan. – Nyt ymmärrämme WC:n hyödyt.

Puolentoista tunnin istunnon jälkeen toinen ryhmä naisia täyttää huoneen. Lähden testaamaan kylän käymälää ja totean, ettei oppi ole mennyt perille: savipömpeli seisoo joen varrella,  joten kaikki eritteet laskevat suoraan virtaan! Oven virkaa toimittaa rätti, eikä WC:tä oltu ilmastoitu . – Oletan, että tämä on rakennettu ennen kuin tiimi alkoi työ kylässä, arvelen toiveikkaana. Saan ajatukselle vahvistuksen, kun poikkean moskeijan pääsaliin, missä yksi tiimin miespuolinen jäsen odottelee miehiä samanlaiselle luennolle.  Aloitteellinen kylän väki oli  tosiaan kyhännyt WC:n ennen kurssien alkua. – Ei tänne kovin montaa miestä taida ilmaantua, tuumin. – Niin, ovat kiireisiä viljapelloillaan, toverini arvelee.

Kehitystä jarruttavat useimmiten ennakkoluulot. – Ei ole meillä tapana, tai – Ne haiseekin niin pahalle väki tokaisee vessoista puhuttaessa. Kyllä kai haisevat, jos on väärin rakennettu, niin kuin tämä huussi moskeijan takana joen varrella. Keski-Suomesta kotoisin oleva kätilösairaanhoitaja Riitta arvelee, että kestää kolme sukupolvea, ennen kuin väki omaksuu oikeasti muutokset tavoissaan ja tottumuksissaan. Jotkut nuoret naiset kuiskasivat kerran minullekin  – Hyviä asioita puhutte. Kyllä me ruvetaan niitä toteuttamaan, kunhan nuo vanhat kuolevat. Mutta ikääntyvänkin väen on tärkeää kuulla muutoksen tarpeesta ja syistä niihin. Yleensä ihmiset ymmärtävät, kun asian selittää, eivät he tyhmiä ole. Niin kutsuttua maalaisjärkeä löytyy!

Kylän vesi virtaa lähteestä putkea pitkin sementtialtaaseen, minkä kyläläiset ovat rakentaneet asiantuntijan ohjauksessa. Sementin he ovat saaneet järjestöltä, kivet seinämiksi ovat keränneet itse. ( Niitähän riittää! ) Juomavesi voidaan ottaa suoraan putkesta, ja altaassa naiset voivat pestä pyykin ja lapset, joskus, kuoleman tapauksessa ruumiinkin. Vesi virtaa ulos poistoputkea pitkin. Se ei ole sinänsä juomakelpoista, mutta lähteen suojaaminen on silti vähentänyt ripulitauteja yhteisössä.

-       Täällähän on vesihuolto paremmalla mallilla kuin kunnan keskuksessa! Huudahdin, kun seurasin erään naisen pyykinpesua altaassa. Lalissa, keskustassa, naiset pesevät pyykkiä kujan sivulla virtaavassa ojassa.

Silmiin pistävin kehitysilmiö on kasvisten viljely, ja hedelmäpuitten, kuten omenapuuistutusten ilmaantuminen maisemaan.  – Ei meidän ilmastossamme vihannesten viljely onnistu, ja omenapuut paleltuvat talvella, kuulen taas ennakkoluuloisen tokaisun takavuosilta. Tiputusviljely on auttanut vesiongelmassa: Kasvimaan läpi johdetaan muoviletkuja, jotka on rei´itetty noin 30 cm:n välein. Toisessa päässä on pohjasta hanalla säädeltävä vesilähde ( useimmiten sanko ). Vesi tippuu hitaasti putkia pitkin, ja kasvimaa pysyy kosteana.  Yksinkertaiset kehikkoon rakennetut muoviset kasvihuoneet lisäävät  esimerkiksi tomaattien kasvukautta. Ja nykyään kylässä kuin kylässä näkee kukoistavaa vihanneksen viljelyä. Sillä muutkin, kuin työn kohteena olevat kylät omaksuvat uudet tavat!

Tämänkertaisella talvikeikalla sain myös tutustua kasvihuoneitten uusiokäyttöön kylmää vastaan: Talo ”vuorataan” kasvihuoneen tapaan  edestä. Näin saadaan ilmava tila, minkä aurinko lämmittää suoden lisälämpöä hataraan asumukseen, jonka ikkunoissa on vain yksi lasikerros, mikä aiemmin suojattiin ylimääräisellä muovin palalla talvella. Ilmeisesti on halvempaa ja ainakin tehokkaampaa rakentaa tuollainen ”kasvihuone” talon edustalle kuin suojata ikkunat kaksinkertaisilla laseilla?

BLISS ( Birth Life Saving Skills, Synnytyksen Elämää Pelastavat Taidot )

käsittelee raskaudenaikaisten, synnytysten ja vastasyntyneen lapsen ongelmien ennaltaehkäisyä ja hoitoa. BLISS tiimi voi kulkea nopeammin ja laajemmalla alalla kuin CDP-ryhmä, joka keskittyy kolmeksikin vuodeksi kerrallaan yhden yhteistyöhaluisen laakson kylien olojen kehittämiseen. Riitta ohjaa neljää naista BLISS tiimissä. Mutta myös miehet työskentelevät miesten puolella. On todettu, että hekin tarvitsevat tietoa ja ymmärrystä synnytyksistä ja yleensäkin terveysasioissa!

Sain seurata tällaisen kaksiviikkoisen BLISS kurssin päätöstilaisuutta puolitoista vuotta sitten. Syrjäisen  kylän naiset ovat kokoontuneet vierashuoneeseen. Tarkkaavaiset kurssilaiset, kymmenkunta eri ikäistä naista, istuvat pikku huoneen seinustoilla. Joitain lapsia hyörii jaloissa. Joku imettää kesken istunnon vauvaansa. Vuorotellen oppilaat käyvät esittelemässä perätilasynnytyksen nuken ja vanhasta mekosta sorvaillun synnytyskanavan välityksellä. Taustalla eräs kurssilainen valmistaa ruokaa tähän tärkeään päätöstilaisuuteen. Riisi kiehuu ja papukastike valmistuu lattialla kaasukeittimellä. Istunnon päätteeksi Riitta jakaa juhlallisesti kurssin osanottajille päästötodistukset. Puhutaan jatkokurssista, ja kaikki haluavat sellaisen, vaikka on paastokuukausi alkamassa. – Ajatella, vieläkin vuosien opetuksen jälkeen löytyy syrjäkyliä, missä naiset synnyttävät lapsensa kuivuneeseen lehmänlantaan, ja vastasyntyneelle ei ensimmäisenä kolmena päivänä anneta muuta kuin vettä ja voita, minkä on määrä puhdistaa suoli. Sen sijaan ternimaito, siis luonnollinen rasva- ja energiapaukku heitetään pois, koska se on vastasyntyneelle muka liian vahvaa! Riitta puhisee. – Opetusta todella tarvitaan. Ja varsinkin nuoret ovat innokkaita opiskelijoita. Mutta täällä naiset eivät haluaisi tyttöjä mukaan, kun puhutaan synnytykseen liittyvistä asioista, ystäväni jatkoi  – Yhdessä kylässä oli tällainen opinhaluinen kymmenvuotias tyttö, joka kuunteli salaa oven takana opetusta. Hän osallistui loppukokeeseen ja sai parhaan arvosanan. Sen jälkeen opettaja antoi hänen ihan virallisesti osallistua jatkokurssille, Riitta nauroi. – Niin, minäkin muistan, kuinka eräs kurssille osallistunut 14 vuotias tyttö auttoi pikku veljensä maailmaan, tiesi tarkkaan puhtaan synnytyksen periaatteet, muistelin.

Tällä kertaa, talvella, en kerinnyt kylille. Painopiste talviopetuksessa on lukutaitokursseilla. Niihin osallistuu kuulemma lähinnä nuoria tyttöjä, joilla ei ole mahdollista käydä kouluta, koska heitä tarvitaan kotihommissa! Talvella on enemmän vapaata aikaa, ja tytötkin pääsevät lukukursseille. Kyliin on myös perustettu kirjastoja, mistä löytyy selkokielistä luettavaa. Myös Lalissa on meidän järjestömme perustama kirjastohuone kunnantalossa. Sieltä ovat lastenkirjat juuri nyt loppuneet, koska koululaisilla on lomaa, ja he ovat lainanneet kirjoja.

– Palauttavat kyllä, kunhan koulut taas alkavat, kirjastonhoitaja totesi luottavaisesti. Naiset käyvät ahkerasti kirjastossa.

Lasten ravitsemus on toinen tärkeä opetusaihe talviaikaan. Perinteisesti lapset saavat rintamaitoa kaksi ja puoli vuotta, jopa ylikin. Muutaman kuukauden iässä heille ehkä aletaan syöttää rasvaista, paksua vehnäpuuroa ja saavat leipäpalan käteensä. Kananmunia ei missään nimessä saa lapselle antaa ensimmäisen ikävuoden aikana, ettei hänen puheenkehityksensä viivästyisi.  Melko yleinen aliravitsemus ei johdu niinkään ruoan puutteesta, vaan yksipuolisesta, pienelle lapselle sopimattomasta ravinnosta. Alikehittyneissä maissa on kehitetty jopa tehdasmaisesti pikkulapsille sopivia, helposti imeytyviä ruoka-aineita. Esimerkiksi Etiopiassa ja Nepalissa väki on sellaiset jauhoseokset omaksunut.  Afganistanissa tehdasvalmisteinen pikkulasten puurojauho ei ole löytänyt käyttäjiä.  Basaarissa löytyy Nestlen markkinoima jauhovalmiste, ravintoarvoltaan heikkolaatuista, sisältäen etupäässä valkoista vehnää ja sokeria. Kansallisesti valmistettuja proteiinikeksejä meille tarjottiin evääksi helikopterilennolla pääkaupungista vuoristoon! YK:kin oli takavuosina jakanut soijapohjaisia keksejä aliravituille lapsille Afganistanissa.  Soija ei kuulu mitenkään paikalliseen ravintovalikoimaan, emmekä halua totuttaa lapsia ( emmekä vanhempiaan ) muutenkaan keksien jakeluun, sillä basaarissa yleensä löytyvät sokeripitoiset tuotteet ovat ravintoarvoltaan heppoisia.

Esittelen seuraavaksi PAIKALLISISTA aineksista valmistetun voimapuuron. Tätä reseptiä Riitan tiimi yrittää nyt saada ujutettua väestöön vauvojen lisäravinteeksi.

1 ) 1 osa riisiä, ½ osaa yhteensä kahdenlaisia palkokasveja, kuten papuja ja herneitä,  ( tai yhtä lajia, jollei kahta löydy )

2 ) ainekset puhdistetaan erillään

3 ) paahdetaan erillään

4 ) jauhetaan erillään ja sekoitetaan keskenään.

  Valmistettaessa lisätään vähän rasvaa ja vihanneksia, kuten porkkanaa, pinaattia, kaalia ynnä muuta. Keitetään noin 10 minuuttia puuroksi.

Paahtaminen edistää puuron sulamista suolistossa ja antaa ruoalle myös makua. Yleensä lapset syövät puuroa mielellään. Kuulostaa ehkä meistä mukavuudenhaluisista länsimaisista monimutkaiselta, mutta täällä paahtaminen käy vaivattomasti kotioloissa ja myllyjä löytyy lähistöltä jauhamiseen. Toimiston nurkassa olikin säkit valmiina vietäväksi lähimyllyyn jauhettavaksi.

Olipa kerran ulkomaalaisten rakentama terveyskeskus, vaatimaton savirakennelma, mutta toimi tehokkaasti, sai aurinkosähkönkin Suomen valtiolta, oli tutkimusmahdollisuudet, jopa ultraäänilaite, lähinnä raskaana olevien naisten ja kohdussa pyörivien vauvojen tilan seuraamiseksi, oli sairaanhoitajakoulu sekä naisille että miehille,  annettiin kylissä terveyskasvatusta, perustettiin neljä sivuklinikkaa syrjäseuduille ja koulutettiin niihin mies-naishoitajapari huolehtimaan kylien perusterveydenhuollosta.

Terveysministeriö olisi halunnut, että järjestömme ottaa koko maakunnan terveydenhuollon hoitaakseen, muttei meillä ollut siihen resursseja. Vuonna 2009, kymmenen vuoden toiminnan jälkeen jouduimme luovuttamaan ”sairaalan” kansalliselle järjestölle. Osa kouluttamaamme henkilökuntaa jatkoi työssä, samoin sivuklinikoilla, mutta lääkärit tulevat muualta, palvelevat kuusi kuukautta kerrallaan, osa ainakin tulee Tadjekistanista saakka. Hoidon taso on aika ajoin surkea, muualta tulleitten asenteet paikalliseen väestöön ovat halveksivat.

Mitä se hyödytti, että panimme itsemme likoon, ja saimme mielestäni myös henkilökuntaan istutettua ”me” henkeä? Tätä kyselin nyt, kun vierailin sairaalassa, kylmässä säässä ei lämmitystä, ei lääkkeitä. Laiha, keski-ikäinen naislääkäri Tadjekistanista värjötteli yksin autiolla poliklinikalla. Olisimme kutsuneet hänet kylään, mutta hän ei uskalla lähteä sairaalan tontilta ulos, on saanut määräyksen pysytellä piha-alueella, missä hänellä on huone. Myöhemmin minulle selvisi, että tadjekkihenkilöstö on saanut tappouhkauksia, eikä naislääkäri voi liikkua ulkopuolella tontin – turvallisuussyistä!- No, pelastavathan he sentään henkiä, kun antavat tarvittaessa vertakin, Riitta totesi tyynesti, kun pauhasin sairaalan alasajoa ja moraalin sekä etiikan ja hoidon tason laskua.  Aika näyttää, saadaanko seudulle apua omasta keskuudesta. Kaksi sairaanhoitajaksi kouluttamaamme naista, molemmat perheenäitejä,  opiskelee nyt lääkäriksi Kabulissa, ja yksi syrjäkylän ystävämme tytär Ankarassa, Turkissa valtion stipendillä!  

                                                   TULEVIA KYLÄLÄTILÖITÄ!?!