MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA

MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA  7. 1. 2015

YK:n helikopterilento oli tilattu tiistaiksi, Loppiaisen aatoksi. Sää suosi, lunta oli tosin satanut, muttei mitenkään liikaa. Maanantaina iltapäivällä saimme tietää, ettei kone lennä Laliin. Ja ettei todennäköisesti lennä torstaina Bamianiinkaan, koska oli odotettavissa huono keli. Siispä sitten keräsin kimpsuni maanantaina illan suussa äkkiä kokoon ehtiäkseni tiistaiksi Bamianiin, koska sinne kopteri kuitenkin laskeutuisi. ( Sieltä olisi 20 minuutin matka meille, mutta ei polttoainetta yhden ihmisen, minun takia tuhlattaisi ).  Kolme reipasta miestä läksi minua saattamaan Riitan valmistamien runsaitten eväitten kera. Mennessä ostettiin basaarista auton ”tupakkalokeroon” sopiva laturi. Jännän näköinen vehje, harmi, etten hoksannut itselleni ostaa sellaista. Sen vihreä pää vilkkuu somasti paikoilleen asetettuna, ja siitä lähtee erilaisia johtoja, mitkä sopivat esimerkiksi Nokian kännykkään, oli USB-liitinkin ynnä muuta. Nyt sillä alettiin ladata paria kännykkää.

Matkaan pääsimme puoli viideltä iltapäivällä, vastakkaiseen suuntaan eli itään sitä mainiota maantietä, mitä tallustin länteen uudenvuoden aattona. Minä olin ihan innoissani mahdollisuudesta kulkea maitse, vieläpä pitempää, aikaisempien aikojen kovin tuttua reittiä Pandsaon( Viiden Veden ) kautta Jakaolangiin, päällystetyn tien alkuun. Lyhempi reitti Jakaolangiin oli suljettu lumivyöryvaaran takia.

Takaraivossa kyllä kaihersi huoli, mitä sen jälkeen edessä odottaa, kun noin 30 kilometrin pätkä hyvää tietä loppuu. Umpihankeenko joudumme? Mutta ei hätää! Edellä oli ajanut ainakin yksi sashpoi ( kuusijalka, venäläistekonen kuorma-auto), jonka ajouraa ”lantikkamme” heittelehti ja hypähteli taitavan kuskin ohjaamana. Ensimmäinen iso vuori ylityspaikkoineen, Charkushta ( Neljä Tapettua ) häämötti edessä illan hämärtyessä, ja solan huippua kohti näytti ponnistelevan kuorma-auto. Tai itse asiassa se seisoi, ja lauma miehiä lapioi kuormurin edessä tietä auki. Oltiin jo melkein solan laella, kun saavutimme kuorma-auton, ja kas vain, lakipisteessä odotteli toinenkin ajopeli, ”falankouts” ( flying coach ), pikkubussi. Emme olleetkaan yksin maantiellä! Meidän kuskimme yritti ohittaa muut hangen kautta ja jäi kiinni, mutta lapiomiehet raivasivat tien nopeasti auki ja pääsimme ohitse. Pikkubussi oli kuulemma odottanutkin tuloamme, että raivaisimme tietä voimakkaampana ajopelinä sille. Olivat nähneet tietysti jo kaukaa ponnistelumme vuorta ylös mönkiessämme.

- Tässä olen kerran joutunut yöpymään autossa, kerroin alarinteen puolivälissä. – Olimme menossa tutkimaan, missä aloittaisimme työn kahden kymmenen vuoden tauon jälkeen Hasaramaassa, kun maan tilanne oli rauhoittunut, ja taas päästiin maaseudulle. Oli liejuista, ja auton pyörät vain sutivat paikallaan.  Ryömimme sitten makupusseihimme, ja kas, aamulla tie oli sen verran jäässä, että pääsimme yli solan!

Vastaankin mönki pari autoa vuoren rinteellä, ja muutenkin tiellä oli yllättävän paljon liikennettä, lähinnä kai kauppiaita tuotteineen. Taukopaikaksi valitsimme Kharqulin basaarin, mikä putkahti vastaan kohta vuorelta laskeuduttuamme. Miehet halusivat syödä. Minä nautin vain teetä ja leipää, sillä Riitta oli tankannut minut lähtiessäni puurolla. Mieleen tulvi muistoja tästäkin paikasta, missä olin Oxfamin aikoinani ( 1996 – 1998 ) useinkin yöpynyt tiimini kanssa pitäessämme naisille terveyskursseja. Lähikylässä olin tavannut myös ”Pakolainen” kirjan päähenkilön isän ja äitipuolen ensi kerran vuosikymmeniin.

Matka jatkui yli pienemmän vuoren Achzaratiin, pitkään ja kesäisin vetiseen, liejuiseen laaksoon.  – Minusta nämä tiet on paljon helpompi kulkea talvella kuin kesällä, tuumasin.

 - Lumi tasoittaa kuopat mukavasti ja vesi jäätyy. Kesällä tämä on kuin kynnöspeltoa. Kuinka monta kertaa olemmekaan jääneet kiinni liejuun. Miehet nyökyttelivät, ja ottivat siten kännyn latauksesta. Kohta alkoi soida melankolinen hasaramusiikki autossa. Ilta oli pimentynyt, enkä enää erottanut tuttuja maamerkkejä. Jänis loikki tien yli. Savitalojen ikkunoista tuikkivat hämyisät valot, tai kirkkaammatkin, aurinkoenergialla toimivat energialamput. Eräässä kylässä tie muuttui äkkiä AURATUKSI! Ja auravana jatkui kilometrikaupalla aina Pandsaun basaariin asti. Muutenkin minusta näytti, että kynnöspeltotietä on pyritty parantamaan, teitten pielet on ojitettu.

P-i-t-k-ä-l-t-i tietä riitti, ainakin siltä tuntui, vuoren kuvetta, sitten pari pientä vuorennyppylää vielä, ja vihdoinkin saavuimme Viiden Veden isoon basaariin, missä vietin ensimmäisen työkauteni ensimmäisen talven keltanokkakehitysmaalääkärinä, ja sen jälkeen kahden vuoden jakson Pandsaun, Lalin ja Jakaolangin väliä seilaten OXFAM järjestön töissä kyläterveydenhoitajien kouluttajia kouluttamassa ja potilaitakin hoitamassa.

Viiden Veden laaksosta läksimme kiipeämään ylös Shotuvuorta kohti Jakaolangia, minne matkaa kertyy 64 kilometrin verran. Hämmästelyä riitti! Tie on loistavassa kunnossa, leveä, aurattu, siltoja rakennettu pitkin matkaa vuorelta virtaavien jokien ja purojen yli. – Kunpa Sister Martha olisi saanut tämän eläessään nähdä! Huudahdin. – Talvella 1973 hän lähti lomalle täältä, ja joutui tallomaan edellä kulkevan oppaan jalanjälkiä syvässä lumessa Shotun huipulle. Joutui yöpymään pienessä kylässä matkan varrella, ja toisella puolen vuorta oli vähemmän lunta ja hevonen vastassa. Mutta taisipa Martha mieluummin tarpoa jalan koko matkan. No, hänen tuuraajansa kulki matkan toisin päin tietysti. Hän taasen ratsasti mielellään, ja loppumatkan pääsi Marthan jalanjälkiä perille. Muistelin edelleen – kaksikymmentä vuotta sitten Oxfamin hommissa tulimme tänne huhtikuun alussa, ja ei voitu kuvitellakaan, että matka Jakaolangista sujuisi Pandsauhun niinkään myöhään autolla. Puolet matkasta taapersimme jalan, yhdessä päivässä. Aloitimme kiipeämisen vuoren yli aamuvarhaisella ja illan suussa saavuimme perille.

Vuoren ylitys tuntui loputtoman pitkältä pimeässä, varsinkin, kun aloimme laskeutua, tie kiemurteli loivin kaartein vuoren kuvetta loputtomalta tuntuvan ajan. Olimme kai jo väsyneitäkin. Mutta yhtäkkiä esiin putkahti Najakin eli Jakaolangin kuntakeskuksen basaari. Kello oli silloin yksitoista illalla. Päätimme yöpyä basaarissa. Hotelli, minkä matkakumppanini valitsivat, oli toisessa kerroksessa rautaportaitten päässä. Tiesin, että paikassa on ulkohuussikin erään kujan perällä, mutten sitä löytänyt, eikä auttanut muu kuin kyykähtää niille sijoilleen roskakasan taa. Yölläkin käväisin lähikujalla asioilla, valkean kulkukoiran seuratessa hämmästyneenä touhujani. Puoli kuudelta läksimme jatkamaan matkaa. Matkakaverit olivat poistaneet ketjut pyöristä, koska lunta ei juuri nimeksikään ollut. Tie oli leveä, päällystetty, paikoin jäinen. Ihmettelin, kun kuljettaja jurrasi hyväkuntoista, kuivaa tietä kolmen kympin tuntivauhtia. Pelkäsi kuulemma liukkaita kohtia. Neuvoin hänelle vähän talviajosta päällystetyllä, kuivalla tiellä, ja hyvin me saavuimme Bamianiin. Läksimme katsomaan loistohotellia, mihin Riitta oli varannut minulle huoneenkin, mutta jäimme siis matkalle yöksi. Hotellissa minua oli odotettu, ja aamupalan lupasivat tarjota. Lämmittimiä alkoivat kilvan sytytellä. Odottelimme aamiaista huoneessa, mikä minulle oli varattu. JA SITTEN…….Riitta soitti, että YK OLI PERUNUT LENNON! EIKÄ TORSTAINAKAAN SELLAISTA OLISI. Kyllä meni leipäpala väärään kurkkuun tuossa tilanteessa.  Kohta saimme kuitenkin tiedon, että Pactec ottaisi minut mukaansa harjoituslennollaan Kabuliin. Jäi aamiainen kesken, kun ryntäsimme seuraavaksi lentokentälle – saatuamme minulle e-lipun ( kaikki tällainen on mahdollista nyky-Afganistanissa! ). Matkatoverini luovuttivat minut sitten – tavarain tarkastuksen jälkeen – Pactecin sydämelliselle ja tutulle lentäjälle. Ja tässä sitä nyt ollaan, Kabulissa!  ( Pactec on lennättänyt meitä vuodesta 1998 syrjäisiin paikkoihin, ollut ensiarvoisen tärkeä varsinkin viime vuosina, jolloin emme ole voineet turvallisuussyistä enää kulkea maitse. Tällä hetkellä koneet seisovat Bamianissa, koska on hallitusten vaihtuessa yhtäkkiä tullut rekisteröintiongelmia, joita nyt selvitellään.  Toivomme hartaasti, että virallinen lentolupa pian heltiää!!! )

Viime yönä heräsin todellisuuteen, kun yhtäkkiä 11 jälkeen illalla alkoi rätistä ja paukkua lähikadulla, kuten minusta tuntui. Tuli kiire pukeutua, etsiä tärkeitä tavaroita ja pakata niitä reppuun evakuoinnin varalle. No, kännykkään tuli sitten viesti, että tällaista melua on ollut koko kaupungissa, KRIKETTIVOITON takia!

Ihana kolme viikkoa on takana. Olen saanut jakaa sen kokemuksia teillekin. Jos kerkiän – kohti 

kotimaan kiireitähän tässä ollaan menossa – kerron myöhemmin työstä, mitä Lalissa teemme.