Iloa ja surua vuoripolulla

Annanpa päiväkirjan kertoa Lalin vierailuni viimeisestä viikosta.

21. 7. 2014 maanantai-iltana

Eilen aamuna läksin tallustamaan maantien laitaa kohti Khushnaun kylää.  ”Sisko” minua siellä jo kuulemma odotti. Hänellä on samanlainen kippura nenä kuin minulla, ja niinpä väki kutsuu häntä siskokseni. On hän kyllä muutenkin ystäväni vuosien takaa, ja kotinsa sopivan lenkkimatkan, noin kahdeksan kilometrin päässä. Sinne olen milloin hiihtänyt, milloin kävellyt, pyöräillytkin  joskus ja autolla ajanut.

Alkutaival on pölyistä, sateen sattuessa kuraista maantietä, jonka vierustaa tepsuttelin reipasta vauhtia. Ja mitä ihmettä! Tulin tietyömaalle! Kaivinkone siellä jyrsi kuivaa savista pintaa. Nelisen kymmentä vuotta on suunniteltu läntisen Heratin ja Kabulin yhdistävää suoraa valtatietä. Tässäkö sitä nyt kaivettiin? – Kyllä vain, ja tie päällystetäänkin, minulle vakuutettiin. Ken elää, sen näkee.

Sitten minut tavoitti  hymyilevä nuori mies, joka esittäytyi Hamidiksi,  ystävämme – sanotaan vaikka - Ahmedin pojaksi. Hänen toverinsa huristeli alempana niityn reunassa. He tarjosivat minulle kyytiä, mutta sanoin, että mielelläni nyt tällä kertaa kuljen jalan. Olin Laliin tullessani  muutenkin päättänyt, että jos suinkin mahdollista, moottoripyörän selkään en mene. Kypärää täällä ei tunneta, ja varovaisestikin ajaen tiellä voi kohdata kohtalokkaita yllätyksiä. 

Tienhaara ystäväni kotiin tulikin yllättävän nopeasti vastaan, ja läksin talsimaan  niityn piennarta, kohti  ystäväperheen jyhkeää savilinnaa.  ( Minulla ystäviä riittää kaikissa yhteiskuntaluokissa ).  Olin suunnitellut, että palaan illaksi kotiin, mutta eihän se käynyt. Yöksi oli jäätävä.  Asian ilmoittaminen kotijoukoille oli oma operaationsa. Lähivuorella on kyllä linkkiasema, mutta siihen saa yhteyden vain seisomalla tietyssä paikassa pihalla penkillä.

No, kuulumiset vaihdettiin ja lapset laskettiin, kahdessa vuodessa sukuun oli syntynyt kolme uutta vauvaa,  osa nuorista lentänyt ulos pesästä, kaikki neljä tyttöä naimisissa, yksi poika Kabulissa, kaksi kotona, ja miniät ahkeroimassa kotihommissa, anoppi päälle katsojana. On tietysti aurinkopaneelit katolla, satelliittiantenni, useita kännyköitä. MUTTA toimivaa ulkohuussia ei edelleenkään ole. Ainakaan minua ei kehdattu sinen viedä, pömpeliin, mikä oli rakennettu edellisellä kerralla käydessäni kaksi vuotta sitten. Pellon pientareella piti kykkiä, kuten ennen.

Illan suussa minut istutettiin talon asuinkerroksen ulokkeelle, mistä sain seurata  iltatouhuja. Lammas oli teurastettu, ja sitä nyljettiin pihalla. Sitten kohta 180 päätä karjaa eli rasvahäntälampaat ja vuohet, lisäksi kahdeksan lehmää törmäsivät  laitumelta umpinaiseen sisäpihaan. Lehmät ajettiin ensimmäisen kerroksen navettaan. Karitsat jäivät pihaan, täysikasvuiset elikot ajettiin ulos omiin karsinoihinsa, missä ne kai lypsettiin. ”Eläinlääkäri”, rättipäinen mies kiersi karitsojen kesken ja kellisti aina joitain selälleen ja alkoi nyppiä jotain vatsanahasta. - matoja eli kärpäsen toukkia kuulemma. Miniät auttoivat ja joka puolella pitkin pihaa vilisi isompia ja pienempiä lapsia seuraten uteliaina ja touhukkaina tapahtumia. He auttoivatkin karjan erottelussa. Vauvat keikkuivat äitien käsivarsilla, isompien sisarusten tai milloin kenenkin, erityisesti mamman sylissä, mutta myös pappa  noita suvun nuorimpia  suukotteli ja helli.

 Nytkin talon isäntä istui samanlaisella patiolla kuin minä lastenlastensa ympäröimänä. Oli tosi ihanaa seurata isovanhempia, joilla syliä riitti kaikille lapsille. Tappelun nujakassa saatu paha mieli haihtui mummon sylissä. Äidit eivät työkiireiltään aina ehtineetkään nujakoita selvittämään.

Auringon laskiessa siirryimme sisätiloihin  ja söimme sen vasta teurastetun lampaan, minä ja ystäväni omassa tilassamme erillään miehistä. Miniät ahkeroivat keittiössä. Juttelimme elämän ja kuoleman kysymyksistä. Perhe menetti 17 vuotiaan pojan kymmenen vuotta sitten maksatulehdukseen, ja muisto tekee vieläkin kipeää äidin mielessä.  Molemmat olemme ikääntymässä, ja ymmärrämme, että emme ehkä enää näe toisiamme.

Kymmenen maissa kuukahdin patjalleni vällyjen alle, kun väki meni kylämoskeijaan 23.paastopäivän yöseremoniaan. Yksi miniöistä jäi seurakseni, ja aamuyöstä ystävä kömpi myös huoneeseen, osa jäi moskeijaan yöksi. Herättyäni hiivin ulos  raikkaaseen, kuulaaseen aamuun. Pikkuinen, musta tipu piipitti hädissään pientareella emoaan etsien. Kanoja  tuli ulos pihalta maata nokkimaan, mutta ne eivät huolineet orpoa piipittäjää siipiensä suojaan. Löysin sen emon pihalta ruoantähteitä noukkimasta. Kannoin eksyneen  luokseen. Päivän hyvä työ….

Talon vanhin poika vei minut aamulla kotiin autolla. Pysähdyimme tietyömaalle. Hän oli töitten johtaja, kertoi, että tätä valtatie 22:ta todella nyt rakennettiin, mutta ei se todennäköisesti ainakaan alkuun olisi päällystetty.

24. 7. torstaina

Leenan päivänä 22. 7. minut kutsuttiin sairaalaan. Oli tapahtunut moottoripyöräonnettomuus: kolme loukkaantunutta, kaksi heistä ystävämme Ahmadin poikia, ja toinen heistä oli Hamid, joka oli tarjonnut minulle kyytiä matkalla Khushnauhun! Huh! Hänellä on ilmeisesti kallon murtuma, isoveljellä rannemurtuma ja kaularanka tärähtänyt sen verran, että kuvata se pitäisi. Mutta lähin toimiva röntgenlaite löytyy kuulemma Bamianista, 150 kilometrin päästä 100 ensimmäistä kilometriä kuoppaista ja mutkaista savitietä.. Hiljaisin, osin tajuton oli kuitenkin kolarin toinen osapuoli, naama turvoksissa, hampaita irronnut, oli  kaatunut kasvoilleen.

Sairaalasta ei löytynyt kaulatukea, joten improvisoimme pahvista, samoin jonkinlaisen pahvilastan murtuneeseen käteen. Tilasimme lentokonekuljetuksen uhreille. Saattajana piti olla lääkäri. Sairaalan lääkärit olivat lähteneet paastonajan loppujuhlan viettoon!!! Eikä hoitajia kelpuutettu, eivätkä  olisi saaneet lupaakaan lähteä. Niinpä minä sitten varustauduin matkaan sitä silmällä pitäen, että olisin joutunut jäämäänkin Kabuliin, mikä ajatus kyllä hirvitti, sillä ulkona liikkuminen on varsin rajoitettu turvallisuussyistä, ja lämpötila nousee 33 tienoolle päivällä. Alussa sanottiin, että koneeseen mahtuu vain yksi potilas kerrallaan, eli kolme keikkaa olisi tiedossa.

ONNEKSI koneeseen mahdutettiin kaksi potilasta ja toiselle lennolle pilotti hyväksyi hoitajan saattajaksi kaulavammaiselle , jonka olin jättänyt viimeiseksi. Toimistomme hoitaja, joka on oikeastaan sairaanhoitaja, ja jonka vaimo opiskelee lääkäriksi, pääsi siten etukäteen Idin, eli  paastoajan loppumisen viettoon perheensä luo Kabuliin.

Meillä olisi eilen ollut Timin ja Rowenan kihlajaisjuhla. Kihlapari on ollut vieraana Timin vanhempien luona, jotka ovat täällä työssä. Juhla siirrettiin moottoripyöräonnettomuuden aiheuttaman hössäkän takia täksi päiväksi. Tim on kasvanut tässä maassa, sillä hänen vanhempansa ovat työskennelleet eri puolilla maata, nyt siis viimeksi Lalissa. Hänen isoveljensä kihlajaisia juhlittiin kaksi vuotta sitten - myös  Lalissa. Paikalliset työntekijät halusivat välttämättä järjestää myös Timin kihlajaiset. He ovat olleet innolla valmisteluissa mukana. Morsian saa asianmukaisen meikkauksen, hänelle teetettiin puku paikallisella räätälillä ja ostettiin asuun sopivat kengät basaarista. Ruokaa on varattu kuudelle kymmenelle hengelle. Juhla tapahtuu Timin vanhempien pihalla.

Kello 16

KAKSI SUOMALAISTA JÄRJESTÖMME JÄSENTÄ ON SAANUT SURMANSA HERATISSA  TAKSISSA. Tiesimmekin, että siellä lännessä  päin on ollut levottomuuksia, mutta itse Heratin kaupungin piti olla turvallinen!!!! Ja tytöt ovat taatusti huolehtineet turvallisuusmääräysten toteutumisesta, ovat käyttäneet tuttua taksia ja ostoskatunsa olikin pääkatuja, vilkas. Moottoripyörällä ajaneilla surmaajilla oli vaimennettu ase. Ammattilaisia.

Uutinen on kiirinyt nopeasti maailmalle, Suomeenkin. Emmekä tulleet ajatelleesi omaisia ennen kuin Riitan sisko soitti kauhuissaan, käski hänen palata heti kotiin.  Sieltä käsin on tietysti vaikea käsittää mittasuhteita ,maa on  kaksi kertaa Suomen kokoinen, ja tänne mahtuu ihan rauhallisiakin alueita. Soitin heti veljelleni. Hän kertoi, että he kotona olivat juuri pohtineet, mitä minulle kuuluu. Olinko jo matkalla ihmisten ilmoille ja joutunut kohtalokkaalle taksimatkalle!

25. 7. 2014 perjantaina

Vietimme ulkomaalaistiimissämme hiljaisen hetken päiväjumalanpalveluksen yhteydessä samaan aikaan kuin Suomessa. Ei tätä voi oikein käsittää. Ehkä sitten vasta, kun on itse selvinnyt ulos, sillä takaraivossa nakertaa kuitenkin hiljainen pelko omasta puolesta.

Kihlajaiset juhlittiin kuitenkin eilen, olihan juhla-ateria valmistettu. Väkeä oli tietysti yli odotetun, eri ikäisiä lapsia hyöri jaloissa, pienimmät äitiensä sylissä. Morsian oli hehkeä, kohtuudella meikattu. ( Yleensä tässä maassa ei morsianta tunnista paklien alta! )  Naiset ahtautuivat sisätiloihin, miehet istuivat ulkona pihakorokkeella. Musikaalinen sulhanen ei saanut laulaa pihalla, koska on paastoaika menossa ja perjantain eli pyhäpäivän aatto. – Juhlan alussa Arlin, sulhasen isä ilmoitti suru-uutisen ensin miehille, sitten naisille. Aterian lopulla minä rukoilin naisten ja Arlin miesten puolella. Sitten morsian ja sulhanen istutettiin pihalle sohvaan, ja heidät kukitettiin, kranssit kaulaan, morsiamelle valkeita huiveja päähän. Makeisia kertyi kilokaupalla lahjaksi, ynnä muuta.

Ainakin väki sai vatsansa täyteen, ja ainakin saimme samalla toisaalta yhdessä surra Heratin tapahtumaa. Toinen uhreista oli tuttu Lalissakin.

26. 7. 2014 lauantaina

”Itke, rakastettu maa”!!!! Lal suree, koko hasaraväki suree.  Daulatyarissa, sieltä vähän länteen eli Chagharaniin, Ghorin pääkaupunkiin päin , Lalin keskustasta noin 90 kilometrin päässä   on murhattu 14 – 15 matkustajavaista, hasaroita kylmäverisesti, lahdattu maantien varteen yksi kerrallaan, kolme naistakin, lapsia. Ensin oli joukko jaettu kahteen ryhmään, hasarat erotettu muun heimoisista, joita oli 32. Yhdestä naapurikylästämme sai surmansa neljä samasta perheestä, ja rakkaan ”siskoni” pojanpoika eli sieltä kyydinneen Zaherin poika murhattiin myös. Khushnaussa on tänään hautajaiset, niin kuin siinä toisessa kylässä. Muut surmatut olivat muualta Hasaramaasta. Kaksi matkustajaa piiloutui penkkien alle ja säästyivät.

En lähtenyt hautajaisiin. En oikein tiennyt ajankohtaakaan. Mutta kirjoitin Zaherille surunvalitteluviestin. On viimeinen päiväni täällä.  Päätin rauhoittaa mieleni  joen rannalla Kuljin pajupensaikoissa ihania polkuja seuraten. Loikin joen yli matalalla kohdalla  kiviä pitkin,. Selvisin kastumatta. Näin miehiä pesulla ja poikia uimassa joessa, naisia pyykillä. Poikkesin erään ystävän luo, minne olin luvannut mennä, jos kerkiän. Tämäkin koti on minulle tuttu vuosikymmenten takaa. Talossa oli uusi vauva, muutaman päivän ikäinen pikkuinen poika. Siunasin hänet kiitollisena kunnianosoituksesta, kun sain pitää häntä sylissäni, vaikka oli vastasyntynyt. Vauvat pidetään yleensä piilossa 40 päivää synnytyksestä.

Palasin kotiin jokivarren poppelimetsikössä. Puut olivat taimia silloin joskus, nyt kasvaneet tiheäksi metsäksi. Apilaniitty oli levinnyt pitkin joen vartta. Nuuhkin ahnaasti kukkien hunajaista tuoksu.

31. 7. 2014 torstaina turvallisesti kotipesässä Lahdessa!

Vietin kotimatkalla kaksi yötä Kabulissa. Vierastalon ovi kävi tiheään, kun ystävät tulivat tapaamaan: kassillisen tuliaisia Suomessa asuville sukulaisille toi eräs, Pikkukukka poikkesi kahdestikin, kauhuissaan hasaroitten lahtaamisesta. Kaupungin eteläisessä lähiössä oli juuri vietetty tällaisten teurastusten seurauksena hautajaisia, kaksi viidestä uhrista oli tuon meidän maakunnassamme sattuneen murhan uhreja. Ahmad kiikutti hädissään nähtäväkseni poikansa röntgenkuvat. Magneettikuvatkin oli tämän päästä otettu. Ja kirurgin, neurologin, silmälääkärin ja korvalääkärin mielestä poika piti toimittaa Pakistaniin leikattavaksi. Ajatus on aika mahdoton teitten turvallisuustilanteenkin takia. Kirjoitin hänellekin lähetteen korkeatasoiseen Ranskalaiseen Sairaalaan, missä tutkitaan ja hoidetaan ilmaiseksi erityisesti maaseudun lapsia. – Lähete taisi olla viides tai kuudes, minkä olen täällä ollessani kirjoittanut sinne. Siellä luvattiin tutkia hänet paastoajan juhlan loputtua. Niin, ramazan ( ramadan ) päättyi vihdoin. Kabulissa oloni osui juhlan ensimmäiseen päivään, mikä on islamilaisessa maailmassa vähän niin kuin jouluaatto meillä, perhejuhla. Joten säästyimme id-vierailuilta. Yleensäkään ei kyllä huvittanut lähteä kadulle vierastalon turvasta, ei silti. Ja ystävät, jotka halusivat minut nähdä,  löysivät  helposti tiensä luokseni.

Viimeiset päivät Afganistanissa ovat siis sisältäneet surua ja iloa sekaisin: hautajaisia, kihlajaisia, vastasyntynyt vauva, elämän kirjoa kaikki. Arki kotimaassa pyörähtää kohta käyntiin kiireineen. Työ Afganistanissa jatkuu, toistaiseksi entistäkin rajoitetumpana, ”tavallisten” ihmisten parissa, jotka vain haluavat elää tavallista arkeaan rauhassa.

Kylätyötä

18. 7. 2014 KYLÄTYÖTÄ

Toyota maastoauto töyssytteli pitkin kuivaa, kiemuraista savitietä ylös vuoren rinnettä varovasti. Mutkissa kuljettaja töräytti torvea varoitukseksi vastaantulijoille, mutta silti erään kulman takaa syöksyi ohitsemme vauhdilla moottoripyörä väistäen hädin tuskin automme vuoren seinämää hipoen. Pyöräilijällä ei ollut kypärää, niin kuin ei yleensäkään täälläpäin moista kiusankappaletta tunneta. Ohitimme koululaisryhmiä, eri ikäisiä tyttöjä ja poikia. Ohitimme reheviä viljelyksiä perunamaineen ja apilaniittyineen, laiduntavaa karjaa, savitalorykelmiä, naisia pyykillä joen varrella, miehiä pelloillaan. Olimme matkalla Lal-wa-Sarejangalin pohjoisen vuorijonon yli. Kunta koostuu kolmesta itä- länsisuuntaisesta laaksosta. Lalin alue on niistä keskimmäinen. Solan ylitettyämme poikkesimme sivutielle ja saavuimme määrän päähän, Naumianan kylään. Siellä oli tänään kyläläisten määrä kokoontua pohtimaan ulkohuussien merkitystä moskeijaan Kylien Kehittämisohjelman merkeissä ( CDP, Community Development Program ). Tällainen ohjelma on toteutettu kolmen vuoden urakkana eteläisen vuorijonon erään  laakson kylissä, ja nyt on aloitettu työskennellä  uudella alueella.

Minä kiipesin kuitenkin ensin tuttavakotiin jyrkkiä saviportaita viemisinä tuliaisnyssäkkä, minkä perheen sukulaisrouva oli  antanut mukaani Suomesta. Kuulumiset vaihdettiin, lapset laskettiin, valokuvat otettiin  Suomen sukulaisille. Paastoajasta huolimatta eteeni siunaantui teetä, noonia ( paikallista rieskan tapaista maauunissa paistettua vehnäleipää ) ja jogurttia . Huone täyttyi kylän naisista. Kuuntelin heidän terveysongelmiaan, jotka tuppaavat lisääntymään erityisesti paastokuukauden aikana. Auringon nousun ja laskun välissä islaminuskoiset eivät saa syödä eikä juodakaan mitään. Ja päiväsaikaan helle nousee 35 asteen lukemiin täällä vuoristosakin! Lopulta patistin huoneeseen kerääntyneet naiset luennolle, ja läksin itsekin seuraamaan opetusta. Lähtiessä suvun vanhin, Suomen ystäväni äiti, työnsi käteeni muovitölkillisen mausteita paikallista rasvaista puuroa varten viemisiksi tyttärensä perheelle.

Moskeijahuone oli täynnä valppaasti kuuntelevia naisia ja nuoria tyttöjä, jotka istuivat edessä. Kolme projektin naistyöntekijää näytti kuvia  paikallisesta vessakulttuurista ja oikein rakennetuista ulkohuusseista.  Tämä yleisö osaa jo katsoa kuvia, mikä ei ole itsestään selvää syrjäseudulla. Varsinkin nuoret eturivissä tuntuivat myös  tietävän asioita, mutta takarivin naisetkin seurasivat tarkkaavaisesti esitystä. Yleisö hörähteli kuville joen varressa, pellon pientareella tai metsikössä kykkivistä lapsista. -  Juuri tuollaistahan se meilläkin on he myöntelevät.

Kuulijoita oli niin paljon, että opetus tapahtui kahdessa ryhmässä. Läksin siinä välissä testaamaan paikallista yleistä käymälää, mikä sijaitsee lätäköiksi kuivuneen joen penkalla elikkä suoltaa kuonan suoraan jokeen. Lantaluukkua ei ole peitetty. Oven paikalla on vain risainen verho. WC on ilmeisesti rakennettu ennen kuin tiimimme saapui opetusohjelmineen kylään. Erityistä sikäli, että yleensä vessakulttuuri on vasta viime aikoina vähitellen virinnyt näillä kaukaisilla vuoristoseuduilla.

Kyläohjelman tuotteena kylässä on kuitenkin suojattu lähde. Puhdas, ruokaan, mutta ei oikeastaan juotavaksi kelvollinen lähdevesi valuu putkea pitkin betonialtaaseen, missä naiset pesevät pyykin, astiat, lapset ja kuoleman sattuessa myös ruumiit muovin päällä. Itse asiassa tässä syrjäisessä kylässä, mikä on päässyt osalliseksi kehitysohjelmastamme, hygienian taso on korkeampi kuin Lalin keskustassa, missä naisia näkee pyykillä tai astioita pesemässä kylän raitin läpi virtaavassa ojassa. Siihen laskevat myös likavedet kodeista.

Miehet ahkeroivat pelloillaan tähän aikaan vuodessa, erityisesti karjan rehua niittämässä. Joten miesten koulutukseen ei ollut montaakaan osallistujaa tullut. Heidän opettajansa makaili  keskipäivän helteen ja paaston uuvuttamana moskeijan nurkassa odottaen maisten kokousten päättymistä. Mutta miehet saanevat osansa tietoiskusta peltotöitten päätyttyä, ja talvella varsinkin on aikaa istua moskeijassa ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamassa. Myös kyläneuvostoille, opettajille, mullaheille  tietoa jaetaan.

Paluumatkalla poikkesimme tarkastamaan kasvihuonetta, mikä on pystytetty erään kylämoskeijan kupeeseen. Kyläläiset  huolehtivat itse viljelyksistä, ja jakavat sadon keskenään. Vaikuttava ilmestys! Tomaattia, kurpitsaa, ruohosipulia, retiisiä, kurkkua ynnä muuta näkyi kasvavan muovisen katon alla, perunaa jonkin verran ulkosalla.

Vihannesten viljely on levinnyt kyläohjelman myötä yleisesti koko Lalin alueelle. Vihdoinkin! Vuosikausia olemme tuloksetta väkeä patistaneet siihen. Perinteisesti seudulla viljellään perunaa, sipulia ja porkkanan näköistä turnipsia. Ihmiset eivät ole aikaisemmin oikein ymmärtäneet esimerkiksi kukkakaalin käyttöä ja hyötyä.

Alempana ohitimme betonialtaassa polskivat, alastomat paimenpojat. Vuorilta virtaavien vesien talteenotto ja säännöstely on myös eri järjestöjen vuosikausien uurastuksen tulos. Jossain vaiheessa käytettiin paikallista materiaalia eli kiviä ja savea vesipatoihin, mutta ne eivät kestäneet. Nyt on siirrytty betoniin. Periaatteena on, että kyläläiset tekevät työn asiantuntijoiden opastamana, järjestö antaa materiaalin. Tämä pato on erään kansallisen, EU:n sponsoroiman järjestön rakentama. Samainen järjestö Afghan Eid ( Afganistanin apu ) on muun muassa lopetellut vuosia kesken jääneen tyttökoulun rakennusurakan, on rakentanut teitä seudulle, mikä on avannut suurenmoisella tavalla pääsyn ulkomaailmaan syrjäisistäkin kylistä, joihin ei vielä joku vuosi sitten päässyt kuin polkua patikoiden. Statussymbolina on nykyään polkupyörän sijasta moottoripyörä, jonka monet köyhätkin perheet hankkivat vaikka velaksi. Ajopeliä löytyy erikoisliikkeestä Lalin basaaristakin, suosikkimerkki on iranilainen Pamir, halvimmillaan 30000 Afs eli n. 430 €. ( Taisin ilmoitta edellisessä blogissa väärät luvut. Yksi euro on noin 70 Afgaania ).

No, käytännössä teitten rakentaminen voi olla erittäin työlästä, tai se muuten vain jää kesken. ( Rahat loppuvat eli livahtavat työnantajien taskuun, tai into lopahtaa???) Olin kuullut, että erääseen kaukaiseen, korkealla sijaitsevaan kylään oli rakennettu tie ja olin tosi vaikuttunut, sillä olen tarponut sinne takavuosina tuntikausia vaivalloista kinttupolkua pitkin. Eilen päiväretkellä itäisten vuorten yli palasimme sitä kautta kotiin. Ylhäällä olikin aloitettu hyvän tuntuinen tie, mutta kesken se loppui. Kinttupolkua pääsivät vain moottoripyörät jalkamiesten ja aasien lisäksi kulkemaan. Kiviröykkiöitä kyllä näkyi kannetun pitkin polkua. Mutta tie oli jäänyt suunnittelun tasolle. Laakson pohjalla oli tietä myös rakennettu jonkin matkaa ylös päin. Mutta välillä olikin melkoisen kivikkoinen kapeikko. Uskon puuteko yllättänyt tien raivaajat?

Kerron ensi kerralla lisää kylätyöstä ja vähän muustakin.

Kotini on linnani

KOTINI O LINNANI

2. 7. 2014 Kodiak  pienkone  sukelsi Kabulin saastesumun läpi yläilmoihin. Se heittelehti ilmavirtojen pyörteissä kuin hallitsematon auto talven ensi lumilla kuoppaisella tiellä tai liukkaalla jäällä. Mutta yläilmoissa ei tarvinnut pelätä, että törmäisimme vastaantulevaan  ajopeliin tai tien penkkaan.  Tasaisen beigen väriset vuoretkin olivat turvallisen kaukana. Suuntasimme Kabulista kohti länttä seuraten Hindukush vuoristoa ja sen jatketta Kuh-e-Babaa (  suomeksi ”Papan vuori ”). Seurasin silmä tarkkana alla häämöttävää tuttua maisemaa,  tienauhaa, joka kiemurteli laaksojen pohjaa vuorten yli kohti Hasaramaata ( Hazarajat ). Kolmen ja puolen sadan kilometrin taival määränpäähän veisi maastoautolla ainakin 17 tuntia, ja matkalla Kabuliin yö pitäisi viettää maantien varren basaarin majatalossa, sillä illan pimetessä ei ollut turvallista pyrkiä Kabuliin saakka ryöstö- ja kidnappausvaaran takia. Siksipä me ulkomaalaiset kuljemme nykyään syrjäseuduille lentäen.

Vuorten panoraama oikealla puolellamme muuttui tutuksi, ihanaksi värien paletiksi: umbraa, siennaa, okraa, terrakottaa, välissä vaalean sinisiä, harmaita tai violettiin vivahtavia läiskiä, sekä vihreitä viljelyksiä ja maanvärisiä savitalorykelmiä . Etsin silmilläni tuttua, rakasta maamerkkiä, ”toisen kotimaani” Hasaramaan”  rajapyykkiä Morsiamen Kruunua, ja siinä se kohosikin ylväänä nelikulmaisena sikermäisenä ulokkeena edessämme. Nyt allani vilistivät tutut kyläpolut, joita olen saanut patikoida työmatkoilla Panjaossa, näkyi solia, joitten ylittämisestä on mieleen painuvia muistoja, näkyi Kirmanin leveä, vihreä laakso lukuisine sivujuhaaroineen ja lopulta Lalin tasakattojen meri, aurinkopaneeleita katoilla ja joitain satelliitti tv -antenneitakin. Basaari kiemurteli nelihaaraisena kujana kattomeren keskellä. Kuin huomaamatta tömähdimme mallikkaasti jokitörmän savitasangolle. Lento Kabulista oli kestänyt tunnin.

Kotini sijaitsee savitalokentän etelälaidalla muurien ympäröimässä kahden pihan yksikössä, molemmissa sininen rautaovi. Pihoja yhdistää käytävä. Toisessa pihassa on kaksio, jossa on vierashuone, siinä oma sisäänkäynti. Minun pihassani on kaksi kaksiota, toisessa asuu tällä hetkellä suomalainen Riitta, kätilö-sairaanhoitaja. Hän iloitsee mahdollisuudesta puhua suomea muillekin kuin punaruskealle koiralleen Nallelle, joka on minun edesmenneen Jekkuni sisar, katuojasta pelastettuja löytökoiria. Toinen asunto on vieraita varten. Siihen olen siis asettunut taloksi.

Elämme olosuhteisiin nähden varsin mukavasti. On aurinkopaneelit syöttämässä sähköä 24 t/vrk. Sähkö riittää antamaan voimaa vempaintemme kuten tietokoneen, kameran, radion ja kännykän akkujen lataamiselle, sekä televisiolle. Internet-yhteyttä ei ole, mutta ei hätää! Löytyy kolmekin työpistettä projektien toimistoissa, missä  voi päästä nettiin. Kolmen operaattorin kännykkälinkitkin seudulla löytyvät. Ja soittaminen on niin halpaa, etten oikein edes ymmärtänyt sitä. Ostin maksuaikaa 18 euron verran ( 1000 Afgaania ), mitä Riitta suuresti ihmetteli.  No, puhelu Suomeen maksoi vähän yli 100 Afs, eli pari euroa! ) Joka taloudessa täällä onkin ainakin yksi puhelin, monilla kahdenkin operaattorin sim-kortit. Basaarista saa halpoja kännyköitä, Nokiaa kyllä vielä ehkä enemmän kuin  uutta suosikkia Samsungia. Aurinkopaneelejakin saa paikallisesti, hintahaarukka 7000 – 14000 Afs ( 140 – 280 Euroa ). Lisäksi löytyy pieniä halpoja televisioita. Joten ainakin joissain – monissakin perheissä elintaso on noussut huimasti. Tosin MEIDÄN ystävissämme löytyy koko joukko köyhiä, joilla ei ole varaa ylellisyyksiin.

Täällä lähes aina paistavaa aurinkoa hyödynnämme muutenkin: Ruoka hautuu aurinkouunissa eli mustassa, heijastuspintaisessa peltilaatikossa lasikannen alla ja vesi kuumenee samoin peltisessä astiassa aurinkoenergialla. Pihassa on käsin pumpattava kaivo.  Naapurissa kasvimaan kasteluvesi nousee sekin aurinkoenergialla! Toistaiseksi kaivo vielä nostaa vettä. Syksyä kohti kaivot täällä tuppaavat kuivumaan. Niin, on meilläkin lautasantenni ja televisio lukuisine kanavineen, josta katsomme lähinnä uutiset.  Jalkapallon MM-kisoja emme ole onnistuneet ”telkusta” seuraamaan. Taitavat lähetykset olla useimmiten netissä, emmekä NIIN innokkaasti kisoja katso, että tallustaisimme keskellä yötä toimistoon netin ääreen.

Kylppäri on pikkuinen huone sementtilattioineen ja ulosmenoputkineen. Kylpeminen on pesuvati-ämpäritasoa. Ulkohuussi on niin ikään sementtipömpeli pihan perällä, ihan oikea istumapytty ja pesuallas kantovesisysteemeineen löytyy. Oman ohjelmanumeron muodostavat  öiset huussimatkat tähtikirkkaan taivaan alla. On rauhallista ja hiljaista! Keittiössä on kaasuhella.

Riitta on onnistunut luomaan naapurimme, kanadalaisen agrologin avulla kovaan savimaahan pikkuisen, tosin kituliaan kasvimaan keskelle pihaa. Sitä hän hellästi hoitelee, samoin muutamia kukkapenkkejä. Tosin Nalle  pitää myös erityisesti kurkuista ja auringonkukan taimista. Riitta luovutti kurkun viljelyn neljännen tuhon jälkeen, eikä ole myöskään auringonkukkaa enää viljellyt. Muuten Nalle on ihan mainio ja kiltti pakkaus.

Kanadalais-amerikkalaisen pariskunnan isännöimässä naapuritalossa kasvimaa kukoistaa ihan toisella tavalla tuottaen muun muassa kurpitsaa, porkkanaa, kukkakaalia ja MANSIKKAA! Pikkuisessa kasvihuoneessa menestyy myös tomaatti ja paprika. Mansikkakautta riittää elokuun lopulle saakka. Kasvinviljely kuuluu Kylien Kehittämisohjelmaan ( CDP, Community Development Program ). Mutta siitä ja työstä ynnä muusta elämästä kerron myöhemmin.

Mainittakoon vielä, että huusholliimme kuuluu myös molempien pihojen yhteinen, iloinen ja avulias päivävahti, jonka huone on heti portin vieressä. Hän pitää huolta turvallisuudestamme sekä toimittaa kaikenlaisia askareita pihoissamme ja täyttää vesisäiliöt kodeissa, käy basaarissa ostoksilla tarvittaessa ynnä muuta. Yövahtia meillä ei ole. Seutu on hyvin rauhallista ja työmme arvostettua. Ylipäänsä tämä rauha, kiireettömyys ja hiljaisuus on hoitanut minua näinä ensimmäisinä päivinä täällä 2800 metrin korkeudessa vuorten keskellä aivan erityisellä tavalla.

Toista viikkoa olen siis ollut perillä. Aika on mennyt leppoisasti ystäviä tavatessa omassa olohuoneessa tai polkuja kulkien lähikyliin. Pihaportti on kolissut tiheään, kun naapurit ovat pyrkineet juttusille.  Olen kuunnellut heidän murheitaan ja vaivojaan epävirallisella ”yksityisvastaanotolla”. Kolme lasta olen joutunut lähettämään Kabuliin tutkimuksiin ja myös yhden rintasyöpää sairastavan naisen. Paikallinen, meidän perustamamme, nykyään EU:n sponsoroima kansallisen järjestön ylläpitämä ”sairaala” ei oikein toimi.

Vapaa-aikana kuljeksin mieluusti yksin tai tiimin kanssa lähivuorilla. Ulkomaalaisryhmässä ei tällä hetkellä ole muita kuin Riitta ja naapuripihan pariskunta. Taitavat olla ainoat vierasmaalaiset seudulla. Elämän rytmi on kaiken kaikkiaan leppoisaa, kiireetöntä,  säännöllistä.. Kyllä tämä lomastakin käy!