Kylätyötä

18. 7. 2014 KYLÄTYÖTÄ

Toyota maastoauto töyssytteli pitkin kuivaa, kiemuraista savitietä ylös vuoren rinnettä varovasti. Mutkissa kuljettaja töräytti torvea varoitukseksi vastaantulijoille, mutta silti erään kulman takaa syöksyi ohitsemme vauhdilla moottoripyörä väistäen hädin tuskin automme vuoren seinämää hipoen. Pyöräilijällä ei ollut kypärää, niin kuin ei yleensäkään täälläpäin moista kiusankappaletta tunneta. Ohitimme koululaisryhmiä, eri ikäisiä tyttöjä ja poikia. Ohitimme reheviä viljelyksiä perunamaineen ja apilaniittyineen, laiduntavaa karjaa, savitalorykelmiä, naisia pyykillä joen varrella, miehiä pelloillaan. Olimme matkalla Lal-wa-Sarejangalin pohjoisen vuorijonon yli. Kunta koostuu kolmesta itä- länsisuuntaisesta laaksosta. Lalin alue on niistä keskimmäinen. Solan ylitettyämme poikkesimme sivutielle ja saavuimme määrän päähän, Naumianan kylään. Siellä oli tänään kyläläisten määrä kokoontua pohtimaan ulkohuussien merkitystä moskeijaan Kylien Kehittämisohjelman merkeissä ( CDP, Community Development Program ). Tällainen ohjelma on toteutettu kolmen vuoden urakkana eteläisen vuorijonon erään  laakson kylissä, ja nyt on aloitettu työskennellä  uudella alueella.

Minä kiipesin kuitenkin ensin tuttavakotiin jyrkkiä saviportaita viemisinä tuliaisnyssäkkä, minkä perheen sukulaisrouva oli  antanut mukaani Suomesta. Kuulumiset vaihdettiin, lapset laskettiin, valokuvat otettiin  Suomen sukulaisille. Paastoajasta huolimatta eteeni siunaantui teetä, noonia ( paikallista rieskan tapaista maauunissa paistettua vehnäleipää ) ja jogurttia . Huone täyttyi kylän naisista. Kuuntelin heidän terveysongelmiaan, jotka tuppaavat lisääntymään erityisesti paastokuukauden aikana. Auringon nousun ja laskun välissä islaminuskoiset eivät saa syödä eikä juodakaan mitään. Ja päiväsaikaan helle nousee 35 asteen lukemiin täällä vuoristosakin! Lopulta patistin huoneeseen kerääntyneet naiset luennolle, ja läksin itsekin seuraamaan opetusta. Lähtiessä suvun vanhin, Suomen ystäväni äiti, työnsi käteeni muovitölkillisen mausteita paikallista rasvaista puuroa varten viemisiksi tyttärensä perheelle.

Moskeijahuone oli täynnä valppaasti kuuntelevia naisia ja nuoria tyttöjä, jotka istuivat edessä. Kolme projektin naistyöntekijää näytti kuvia  paikallisesta vessakulttuurista ja oikein rakennetuista ulkohuusseista.  Tämä yleisö osaa jo katsoa kuvia, mikä ei ole itsestään selvää syrjäseudulla. Varsinkin nuoret eturivissä tuntuivat myös  tietävän asioita, mutta takarivin naisetkin seurasivat tarkkaavaisesti esitystä. Yleisö hörähteli kuville joen varressa, pellon pientareella tai metsikössä kykkivistä lapsista. -  Juuri tuollaistahan se meilläkin on he myöntelevät.

Kuulijoita oli niin paljon, että opetus tapahtui kahdessa ryhmässä. Läksin siinä välissä testaamaan paikallista yleistä käymälää, mikä sijaitsee lätäköiksi kuivuneen joen penkalla elikkä suoltaa kuonan suoraan jokeen. Lantaluukkua ei ole peitetty. Oven paikalla on vain risainen verho. WC on ilmeisesti rakennettu ennen kuin tiimimme saapui opetusohjelmineen kylään. Erityistä sikäli, että yleensä vessakulttuuri on vasta viime aikoina vähitellen virinnyt näillä kaukaisilla vuoristoseuduilla.

Kyläohjelman tuotteena kylässä on kuitenkin suojattu lähde. Puhdas, ruokaan, mutta ei oikeastaan juotavaksi kelvollinen lähdevesi valuu putkea pitkin betonialtaaseen, missä naiset pesevät pyykin, astiat, lapset ja kuoleman sattuessa myös ruumiit muovin päällä. Itse asiassa tässä syrjäisessä kylässä, mikä on päässyt osalliseksi kehitysohjelmastamme, hygienian taso on korkeampi kuin Lalin keskustassa, missä naisia näkee pyykillä tai astioita pesemässä kylän raitin läpi virtaavassa ojassa. Siihen laskevat myös likavedet kodeista.

Miehet ahkeroivat pelloillaan tähän aikaan vuodessa, erityisesti karjan rehua niittämässä. Joten miesten koulutukseen ei ollut montaakaan osallistujaa tullut. Heidän opettajansa makaili  keskipäivän helteen ja paaston uuvuttamana moskeijan nurkassa odottaen maisten kokousten päättymistä. Mutta miehet saanevat osansa tietoiskusta peltotöitten päätyttyä, ja talvella varsinkin on aikaa istua moskeijassa ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamassa. Myös kyläneuvostoille, opettajille, mullaheille  tietoa jaetaan.

Paluumatkalla poikkesimme tarkastamaan kasvihuonetta, mikä on pystytetty erään kylämoskeijan kupeeseen. Kyläläiset  huolehtivat itse viljelyksistä, ja jakavat sadon keskenään. Vaikuttava ilmestys! Tomaattia, kurpitsaa, ruohosipulia, retiisiä, kurkkua ynnä muuta näkyi kasvavan muovisen katon alla, perunaa jonkin verran ulkosalla.

Vihannesten viljely on levinnyt kyläohjelman myötä yleisesti koko Lalin alueelle. Vihdoinkin! Vuosikausia olemme tuloksetta väkeä patistaneet siihen. Perinteisesti seudulla viljellään perunaa, sipulia ja porkkanan näköistä turnipsia. Ihmiset eivät ole aikaisemmin oikein ymmärtäneet esimerkiksi kukkakaalin käyttöä ja hyötyä.

Alempana ohitimme betonialtaassa polskivat, alastomat paimenpojat. Vuorilta virtaavien vesien talteenotto ja säännöstely on myös eri järjestöjen vuosikausien uurastuksen tulos. Jossain vaiheessa käytettiin paikallista materiaalia eli kiviä ja savea vesipatoihin, mutta ne eivät kestäneet. Nyt on siirrytty betoniin. Periaatteena on, että kyläläiset tekevät työn asiantuntijoiden opastamana, järjestö antaa materiaalin. Tämä pato on erään kansallisen, EU:n sponsoroiman järjestön rakentama. Samainen järjestö Afghan Eid ( Afganistanin apu ) on muun muassa lopetellut vuosia kesken jääneen tyttökoulun rakennusurakan, on rakentanut teitä seudulle, mikä on avannut suurenmoisella tavalla pääsyn ulkomaailmaan syrjäisistäkin kylistä, joihin ei vielä joku vuosi sitten päässyt kuin polkua patikoiden. Statussymbolina on nykyään polkupyörän sijasta moottoripyörä, jonka monet köyhätkin perheet hankkivat vaikka velaksi. Ajopeliä löytyy erikoisliikkeestä Lalin basaaristakin, suosikkimerkki on iranilainen Pamir, halvimmillaan 30000 Afs eli n. 430 €. ( Taisin ilmoitta edellisessä blogissa väärät luvut. Yksi euro on noin 70 Afgaania ).

No, käytännössä teitten rakentaminen voi olla erittäin työlästä, tai se muuten vain jää kesken. ( Rahat loppuvat eli livahtavat työnantajien taskuun, tai into lopahtaa???) Olin kuullut, että erääseen kaukaiseen, korkealla sijaitsevaan kylään oli rakennettu tie ja olin tosi vaikuttunut, sillä olen tarponut sinne takavuosina tuntikausia vaivalloista kinttupolkua pitkin. Eilen päiväretkellä itäisten vuorten yli palasimme sitä kautta kotiin. Ylhäällä olikin aloitettu hyvän tuntuinen tie, mutta kesken se loppui. Kinttupolkua pääsivät vain moottoripyörät jalkamiesten ja aasien lisäksi kulkemaan. Kiviröykkiöitä kyllä näkyi kannetun pitkin polkua. Mutta tie oli jäänyt suunnittelun tasolle. Laakson pohjalla oli tietä myös rakennettu jonkin matkaa ylös päin. Mutta välillä olikin melkoisen kivikkoinen kapeikko. Uskon puuteko yllättänyt tien raivaajat?

Kerron ensi kerralla lisää kylätyöstä ja vähän muustakin.