VUORILLA JOULUNA

HELIKOPTERILENTO, TOTUTTELEMISTA IGLUELÄMÄN

Elämäni ensimmäinen helikopterilento Kabulista Keskimaan vuorille YK:n pelillä.  Kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Välilasku Bamianissa. Matkustajia minun lisäkseni 17 miestä. Meille jokaiselle annettiin kuulosuojaimet, vesipullo ja proteiinikeksipaketti. Istuttiin seinustoilla, tavarat keskellä rivissä.  Koneen tärinässä  ja melussa ei juuri puheltu. Maisemia ei näkynyt pienistä ikkunoista katon rajassa, mutta loppumatkalla erotin kuitenkin tuttuja maamerkkejä. Sydän alkoi hakata kiivaammin. Töyssähdimme nätisti maahan.  Iloisia kasvoja ympärillä, Riitta juoksi ensimmäisenä vastaan. Ja sitten näin kauempana kahdeksanpäisen, mustiin huntuihin pukeutuneen naisryhmän! Naistyöntekijät olivat tulleet minua vastaan! Mahtoi herättää hämmästystä matkatovereissani, jotka lensivät kohta seuraavaan kohteeseen. Naiset kietoivat kaulaani kukkaseppeleitä. Tervetulosuudelmia ja halauksia vaihdettiin.  Oli ihanaa tulla ”toiseen kotiin”.  

Alku on ollut tosin kuten aina hankalaa totuttelemista 2760 metriä meren pinnasta.  Päänsärkyä, väsymystä, ripulikin iskenyt. Ainoa lämpölähde on keittiön dieselkamiina, joka kyllä ant
aa mukavasti lämpöä – noin 17 – 18 asteeseen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen se tuntuu ihan sopivalta! Viereistä makuuhuonetta en lämmitä muuten kuin avaamalla keittiöön vievän oven yöksi.  Paksut peitot ja kuumavesipullo riittävät, ja uni maittaa! Olohuoneessa on kyllä myös paikallinen, ohutpeltinen kamiina, mikä lämpiää nopeasti, mutta myös jäähtyy saman tien, kun tuli sammuu.  Huone sinänsä on  valoisa, ja aurinkoisella ilmalla kohtuullisen lämmin, mutta käytän sitä vain vieraita varten. Pukeutumiseen tarvitsen sisätiloissa pari ylimääräistä kerrosta. Kirpputorilta 5 eurolla ostamani kevyttoppis päällimmäiseksi tarvittaessa. Ulkona aurinko lämmittää päiväsaikaan mukavasti, ja pärjään ihan suomalaisilla talvivetimillä. Asun Riitan kanssa samassa pihapiirissä.  Muut ulkomaalaiset ovat lähteneet talvilomalle.

Perinteinen lämmityssysteemi täällä on lattialämmitys. Olohuoneen lattian alle rakennetaan tiilistä kanavia, joita pitkin lämpö leviää lattiaan ja säilyy paksussa savikamarassa pari päivääkin.  Usein tulilähteenä toimii tanduuriuuni, reikä keittiön lattiassa, missä paistetaan päivittäin vehnärieskat, ja missä ruoka säilyy lämpimänä. Itämailla tunnettu sandali (  paksuin peitoin peitetty pöydän alla hehkuva hiilipannu tai sähkölamppu ) on saanut paikallisen version, mihin tutustuin kyläreissulla.: kaksi muovikanisteria oli täytetty kuumalla vedellä ja niitten päälle oli levitetty täkki. Jalat vain sinne täkin alle, ja suloinen lämpö leviää koko kehoon. Vesi säilyy kuulemma kuumana 24 tuntia.

Uusi lämmityskeino on rakentaa alakerran ikkunoitten eteen kasvihuoneesta mallia otettu muovikehikko!  Kasvihuoneet ovat yleistyneet seudulla viime vuosina kuten yleensäkin vihannesten viljely kylien kehittämisohjelmamme tuloksena.

Heti, melkeinpä kentältä suoraan marssin tiimin naisten kanssa surunvalittelukäynnille.  Vanha ystävämme ja työtoverimme, terveyskeskuksen porttivahti oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Hän sairasti syöpää, mutta ilmeisesti hän menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. ( Tuo vuonna 1999 perustamamme terveyskeskus on viime vuosina ollut paikallisen järjestön hoidossa ).  Ja ennen joulua pääsimme vielä häihinkin.  Ystävän yhdeksänlapsisen perheen poika nouti morsiamen vuorten takaa, mutta me yhdyimme hääriemuun vasta kun hääväki saapui morsiamen kanssa anoppilaansa.  Hakijat olivat lähteneet matkaan aamukahdeksalta, ja neljän pintaan iltapäivällä juhla jatkui Lalissa.

Joulu saapui tännekin.  Profeetta Muhamamdin syntymäpäiväkin osui samaan saumaan ( aaton aattona ), joten tiimimme on saanut viiden päivän loman! Tämä on antanut minulle kunnolla aikaa sopeutua ilmastoon ja hoidella ripulitautia, minkä kai sain jo Kabulissa noutoruoasta. Teillekin tässä  paikallisiin oloihin mukautettu ORS resepti LITI: litraan vettä kaksi kourallista vehnäjauhoja ja kaksi hyppysellistä suolaa keitetään hiljalleen juomaksi, mitä nautitaan vähitellen tarpeen mukaan ( kupillinen jokaisen ulostuskerran jälkeen, olemme antaneet ohjeeksi lapsille ). En ole syönyt antibioottia.

Hiljaisuus, rauha, kauneimmat joululaulut, joulumusiikin säestyksellä valmistui tuttuja laatikkoruokia sekä rosollia. Possun sijasta pakastekanaa ( ostettu paikallisesta puodista ), pipareita Riitta oli leiponut hyvissä ajoin ennen joulua. TV:stä hyviä dokumentteja ym. ( Katsomista rajoittaa sää. Pilvisellä ilmalla aurinkokennot eivät saa ladatuksi  tarpeeksi sähköä ylimääräisiin huvituksiin valon lisäksi ). Ulkoilua lähivuorilla. Ilahduin, kun huomasin, että jaksan sauvakävellä tasaiseen tahtiin ylös mäkiä ihan hyvin. Olen tottunut ilmastoon! Sopivat suksetkin on löytynyt: Fisherin pitopohjat, Suomessa olevien omieni edeltävää mallia. Lunta on vielä varsin vähän, mutta olen päässyt hiihtoa kokeilemaan laakson poluilla.

Jonkun verran olemme vieraitakin vastaanottaneet. Ja aina löytyy tietysti lääkärin neuvojen tarvetta. Ja vastaan tulee ihmisiä, jotka pitävät itsestään selvänä, että tunnen heidät, kun muinoin olen luonaan yöpynytkin työmatkoillani jossain syrjäkylällä. Yksi tällainen ”Jafarin isä” kävi juuri luonani, jätti lahjaksi elävän lampaan, vaimoltaan, joka pitää minua siskonaan. Poistin pojalta noin 15 vuotta sitten tulehtuneen umpisuolen.  Lammas päätyi kuolleen porttivahdin pojan karsinaan. Hautajaiset aiheuttavat täällä omaisille suunnatonta taloudellista ahdinkoa, sillä surunvalittelut jatkuvat 40 päivää. Väkeä ei tule joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa. Kauempaa tulleet kävijät on ruokittava.

Rauhallisen joulun jälkeen arki saa nyt alkaa!   

28. 12. 2015

HELIKOPTERILENTO, TOTUTTELEMISTA IGLUELÄMÄN

Elämäni ensimmäinen helikopterilento Kabulista Keskimaan vuorille YK:n pelillä.  Kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Välilasku Bamianissa. Matkustajia minun lisäkseni 17 miestä. Meille jokaiselle annettiin kuulosuojaimet, vesipullo ja proteiinikeksipaketti. Istuttiin seinustoilla, tavarat keskellä rivissä.  Koneen tärinässä  ja melussa ei juuri puheltu. Maisemia ei näkynyt pienistä ikkunoista katon rajassa, mutta loppumatkalla erotin kuitenkin tuttuja maamerkkejä. Sydän alkoi hakata kiivaammin. Töyssähdimme nätisti maahan.  Iloisia kasvoja ympärillä, Riitta juoksi ensimmäisenä vastaan. Ja sitten näin kauempana kahdeksanpäisen, mustiin huntuihin pukeutuneen naisryhmän! Naistyöntekijät olivat tulleet minua vastaan! Mahtoi herättää hämmästystä matkatovereissani, jotka lensivät kohta seuraavaan kohteeseen. Naiset kietoivat kaulaani kukkaseppeleitä. Tervetulosuudelmia ja halauksia vaihdettiin.  Oli ihanaa tulla ”toiseen kotiin”.  

Alku on ollut tosin kuten aina hankalaa totuttelemista 2760 metriä meren pinnasta.  Päänsärkyä, väsymystä, ripulikin iskenyt. Ainoa lämpölähde on keittiön dieselkamiina, joka kyllä antaa mukavasti lämpöä – noin 17 – 18 asteeseen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen se tuntuu ihan sopivalta! Viereistä makuuhuonetta en lämmitä muuten kuin avaamalla keittiöön vievän oven yöksi.  Paksut peitot ja kuumavesipullo riittävät, ja uni maittaa! Olohuoneessa on kyllä myös paikallinen, ohutpeltinen kamiina, mikä lämpiää nopeasti, mutta myös jäähtyy saman tien, kun tuli sammuu.  Huone sinänsä on  valoisa, ja aurinkoisella ilmalla kohtuullisen lämmin, mutta käytän sitä vain vieraita varten. Pukeutumiseen tarvitsen sisätiloissa pari ylimääräistä kerrosta. Kirpputorilta 5 eurolla ostamani kevyttoppis päällimmäiseksi tarvittaessa. Ulkona aurinko lämmittää päiväsaikaan mukavasti, ja pärjään ihan suomalaisilla talvivetimillä. Asun Riitan kanssa samassa pihapiirissä.  Muut ulkomaalaiset ovat lähteneet talvilomalle.

Perinteinen lämmityssysteemi täällä on lattialämmitys. Olohuoneen lattian alle rakennetaan tiilistä kanavia, joita pitkin lämpö leviää lattiaan ja säilyy paksussa savikamarassa pari päivääkin.  Usein tulilähteenä toimii tanduuriuuni, reikä keittiön lattiassa, missä paistetaan päivittäin vehnärieskat, ja missä ruoka säilyy lämpimänä. Itämailla tunnettu sandali (  paksuin peitoin peitetty pöydän alla hehkuva hiilipannu tai sähkölamppu ) on saanut paikallisen version, mihin tutustuin kyläreissulla.: kaksi muovikanisteria oli täytetty kuumalla vedellä ja niitten päälle oli levitetty täkki. Jalat vain sinne täkin alle, ja suloinen lämpö leviää koko kehoon. Vesi säilyy kuulemma kuumana 24 tuntia.

Uusi lämmityskeino on rakentaa alakerran ikkunoitten eteen kasvihuoneesta mallia otettu muovikehikko!  Kasvihuoneet ovat yleistyneet seudulla viime vuosina kuten yleensäkin vihannesten viljely kylien kehittämisohjelmamme tuloksena.

Heti, melkeinpä kentältä suoraan marssin tiimin naisten kanssa surunvalittelukäynnille.  Vanha ystävämme ja työtoverimme, terveyskeskuksen porttivahti oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Hän sairasti syöpää, mutta ilmeisesti hän menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. ( Tuo vuonna 1999 perustamamme terveyskeskus on viime vuosina ollut paikallisen järjestön hoidossa ).  Ja ennen joulua pääsimme vielä häihinkin.  Ystävän yhdeksänlapsisen perheen poika nouti morsiamen vuorten takaa, mutta me yhdyimme hääriemuun vasta kun hääväki saapui morsiamen kanssa anoppilaansa.  Hakijat olivat lähteneet matkaan aamukahdeksalta, ja neljän pintaan iltapäivällä juhla jatkui Lalissa.

Joulu saapui tännekin.  Profeetta Muhamamdin syntymäpäiväkin osui samaan saumaan ( aaton aattona ), joten tiimimme on saanut viiden päivän loman! Tämä on antanut minulle kunnolla aikaa sopeutua ilmastoon ja hoidella ripulitautia, minkä kai sain jo Kabulissa noutoruoasta. Teillekin tässä  paikallisiin oloihin mukautettu ORS resepti LITI: litraan vettä kaksi kourallista vehnäjauhoja ja kaksi hyppysellistä suolaa keitetään hiljalleen juomaksi, mitä nautitaan vähitellen tarpeen mukaan ( kupillinen jokaisen ulostuskerran jälkeen, olemme antaneet ohjeeksi lapsille ). En ole syönyt antibioottia.

Hiljaisuus, rauha, kauneimmat joululaulut, joulumusiikin säestyksellä valmistui tuttuja laatikkoruokia sekä rosollia. Possun sijasta pakastekanaa ( ostettu paikallisesta puodista ), pipareita Riitta oli leiponut hyvissä ajoin ennen joulua. TV:stä hyviä dokumentteja ym. ( Katsomista rajoittaa sää. Pilvisellä ilmalla aurinkokennot eivät saa ladatuksi  tarpeeksi sähköä ylimääräisiin huvituksiin valon lisäksi ). Ulkoilua lähivuorilla. Ilahduin, kun huomasin, että jaksan sauvakävellä tasaiseen tahtiin ylös mäkiä ihan hyvin. Olen tottunut ilmastoon! Sopivat suksetkin on löytynyt: Fisherin pitopohjat, Suomessa olevien omieni edeltävää mallia. Lunta on vielä varsin vähän, mutta olen päässyt hiihtoa kokeilemaan laakson poluilla.

Jonkun verran olemme vieraitakin vastaanottaneet. Ja aina löytyy tietysti lääkärin neuvojen tarvetta. Ja vastaan tulee ihmisiä, jotka pitävät itsestään selvänä, että tunnen heidät, kun muinoin olen luonaan yöpynytkin työmatkoillani jossain syrjäkylällä. Yksi tällainen ”Jafarin isä” kävi juuri luonani, jätti lahjaksi elävän lampaan, vaimoltaan, joka pitää minua siskonaan. Poistin pojalta noin 15 vuotta sitten tulehtuneen umpisuolen.  Lammas päätyi kuolleen porttivahdin pojan karsinaan. Hautajaiset aiheuttavat täällä omaisille suunnatonta taloudellista ahdinkoa, sillä surunvalittelut jatkuvat 40 päivää. Väkeä ei tule joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa. Kauempaa tulleet kävijät on ruokittava.

Rauhallisen joulun jälkeen arki saa nyt alkaa!   28. 12. 2015

Paikoillenne, valmiit, hep

PAIKOILLENNE, VALMIIT, HEP

Eduskuntavaalit 2015 ovat täydessä vauhdissa. Varsinainen lähtölaukaus kajahti, kun saimme NUMEROT.  Minun on 113, melkein hätänumero, KD:n Hämeen vaalipiiriä edustan. Kummasti tuo NUMERO terästää taistelumieltä. Sähinää on kuin massahiihtotapahtumassa. Kilpailumieliset  hamuavat kärkipaikkoja, me kuntohiihtäjät etsimme sopivaa rakoa, missä toivomme, ettemme jää jalkoihin. Taistelu eduskuntapaikasta saa häikäilemättömiäkin piirteitä: ehdokkaat tyrkyttävät mainoslappusiaan tilanteissa, missä toivotaan, ettei niin tehtäisi kokouksen epäpoliittisen luonteen takia. Kyselytunnilla he suoltavat litaniaa vaalitavoitteissaan ohi kokouksen aihepiirin antamatta puheenvuoroa yleisölle, joka pyörittelee mielessään kipeitä kokemuksiaan toivoen saavansa purkaa niitä.

Kaikki me pääsemme maaliin, uskoisin. Ja kyseessä on joukkuepeli, missä kukin osaltamme keräämme pisteitä puolueen yhteiseen pottiin.

Yhteisöllisyydestä

Mielessäni vilisee kuvia toisesta kotimaastani Keski-Afganistanin vuorilta.  Poikkesin vierailulle tuttuun kylään. Hyväntuulinen naisjoukko saapui juuri pyykkirannasta. Iloisesti hälisten he istuttivat minut vierashuoneeseensa lattiapatjalle ja alkoivat kertoa kuulumisiaan.

Huomasin, että yksi heistä oli sairastunut kaksi vuotta välillä poissa ollessani dementiaan. Mutta hän sulautui luontevasti hilpeään naisjoukkoon. Ja koko kylä huolehti siitä, ettei mummo päässyt karkaamaan omille teilleen. Hän oli iloinen ja tyytyväinen, koki olevansa turvassa tutussa ympäristössä, eikä yhteisö kokenut häntä mitenkään häiriötekijänä tai rasitteena.

Toisen kerran olin yökylässä rikkaan maanomistajan savilinnassa. Hänen vaimonsa on ystäväni parin vuosikymmenen takaa. Kaksikerroksinen muurien ympäröimä savirakennus kiertää kehänä sisäpihaa. Väki asuu yläkerrassa ja karjasuoja sijaitsee alhaalla. Suurperheeseen kuuluu sokea vanhaisäntä, isäntä vaimoineen ja kolme poikaa perheineen.

Illalla auringon laskiessa istuskelimme pienissä ryhmissä matoilla talon pihan seinustaa kiertävillä korokkeilla. Siinä minun oli hyvä seurata perheen iltapuuhia. Vuohet, lampaat ja lehmät rynnistivät pihaan laitumelta, ja talon naisväki alkoi lypsää karjaa. Isommat lapset auttoivat pitelemällä eläimiä paikoillaan. Kaikki näyttivät häärivän jossain askareissa. Vanhaisäntä istui yläpatiolla yksikseen keppiinsä nojaten. Kun hän halusi jaloittelemaan, pieni, noin viisivuotinen poika riensi hänen luokseen ja talutti isoisoisänsä hellästi alas jyrkkiä portaita ja ohjasi hänet penkille istumaan,  huomaamatta, eleettömästi, kunnioittavasti, kenenkään pyytämättä. Talon isäntä istui minun vastapäisellä patiolla ja suukotteli suvun nuorinta, poikansa puoli vuotta vanhaa tytärtä. Tämän pari vuoden ikäinen isoveli kompastui pihalla ja suureen ääneen parkuen juoksi mummonsa syliin. Polven pinnalliseen ruhjeeseen löytyi hoitotarpeet ja lapsi rauhoittui. Minullekin, vieraalle löytyi yksi paijattava lapsikatraasta, koska taaperoitten äidit puuhasivat illallisen valmistelussa ja isänsä olivat juurit teurastaneet lampaan ateriaksemme ja paloittelivat sitä uteliaan lapsilauman ympäröimänä.

Tällaisia toinen toisistaan huolehtivia yhteisöjä on meilläkin ollut vielä muutaman kymmenen vuotta sitten, ja ehkä niitä vieläkin löytyy maaseudulla. Mutta varsinkin kaupunkien kerrostaloissa lokeroidumme omiin ”pilttuisiimme” ja tuskin tunnemme naapureitamme. Ja niin esimerkiksi yksinäinen vanhus voi kaikessa rauhassa kuolla kotiinsa kenenkään tietämättä.

Miten voisimme löytää uudelleen yhteisöllisyyden rapautuneessa yhteiskunnassamme? Mehän olemme tottuneet saamaan ja vaatimaan äiti valtiolta apua oletettuihin ja todellisiinkin tarpeisiimme ilman omavastuuta ja velvollisuuksia. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että osallistumme itse olojemme kehittämiseen. Kun haluamme parantaa kylien oloja Afganistanin maaseudulla, edellytämme, että kyläläiset itse osallistuvat talkoisiin, ihan työn suunnitteluvaiheessa.  Niin projektista tulee HEIDÄN omansa, ja se takaa myös jatkuvuuden työlle, tuo kestävää kehitystä. Tällaista yhteisvastuullisuutta kuuluttaisin myös Suomen oloihin varsinkin nykytilanteessa taloudellisten resurssien pulan aikana.

Meillä eri sukupolvet ovat vieraantuneet toisistaan. Mutta vanhuksilla olisi meidänkin oloissamme annettavaa, elämän kokemusta ja viisautta. Vireitä ikäihmisiä löytyykin kyllä vapaaehtoistyössä esimerkiksi varamummoina ja - pappoina. Mutta liian monet elävät yksinäisinä ja eristettyinä kerrostaloasunnoissaan tai syrjäisissä mökeissään kunnan kotihoidon armoilla, mikä kärsii resurssipulasta. Tällainen yksin elävä ystäväni tokaisikin minulle kerran, että kotihoito lähettää päivittäin jonkun tarkistamaan, ettei hän pääse muumioitumaan sänkyynsä.  Kotisairaanhoitaja hänet löysikin sitten tajuttomana vuoteestaan vähän jälkeen 90-vuotispäivänsä. Hautajaisissa oli minun lisäkseni läsnä kaksi omaistakin.

Entä sitten omaishoitajien osa? Meillähän heikompien hoitaminen lankeaa paljolti omaisille. JOS yhteisöllisyys kasvaisi, jos tutustuisimme naapureihimme esimerkiksi kerrostaloissamme ja muissa lähiympäristöissämme, jos toisesta välittäminen kasvaisi, voisimme omalta osaltamme auttaa naapuruston omaishoitajia käytännön teoin: kuuntelemalla, auttamalla heitä heidän arjessaan sen lisäksi, että oikeutetustikin vaadimme äiti valtiolta toimenpiteitä heidän jaksamiseensa.

MUTTA yhteisöllisyyttä ei kai voi säätää lailla? Se syntyy meistä itsestämme käsin. Yhteiskuntamme tarvitsee sisältä käsin asennemuutosta yksilökeskeisyydestä lähimmäisten huomioimiseen.