Kunniakansalaisemme

Kesäkuun alussa sain käydä rajantakaisessa Karjalassa neljän päivän retkellä. Tulipa nyt nähtyä Ruskealan palanut kirkko, minkä kellarikerros on kunnostettu talkoovoimin kokous- ja majoitustiloiksi, kävimme Sortavalassa, Valamossa, Konevitsassa, Äyräpäässä, Ihantalassa ja Viipurissa, jota lukuun ottamatta muut seudut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Retken vaikuttavin tuttavuus minulle oli Ihantala. Vanhin matkalaisemme, 89 vuotias sotaveteraani kuvasi meille paikan päällä Ihantalan taisteluita, joissa hän oli ollut mukana. Hänen äänensä sortui kesken selostuksen, ja minulle meni pala kurkkuun.  Sotiemme todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla siinä itse paikan päällä. Ymmärrän nyt paremmin taistelujen läpi käyneitä veteraanejamme, jotka joutuvat elämään raskaitten sotamuistojensa kanssa läpi elämänsä, kokematta ehkä juurikaan ymmärrystä nuoremmilta sukupolvilta. Hyvä tavaton, hänkin oli parikymppinen nuori sodan aikana! Nykyajan koltiaisille käsittämätöntä ja meille vanhemmillekin sotahistoria on jäänyt vieraaksi, järjen ja tiedon tasolle, koska eiväthän isämme sodasta meille puhuneet. Syvä kiitollisuus valtaa mielen vapaasta isänmaasta.

Minua hävettää pinnallinen asenteemme sotahistoriaamme ja sotaveteraaneihin, mutta myös vanhusten kohteluun yleensä. Hävettää, että nyt on pitänyt laatia vanhuspalveluun LAKI ikääntyneittemme hoidon turvaksi. Heidän hyvinvointinsa pitäisi olla meille luonnollista, itsestään selvää, ilman lain piiskaa. Ajattelen ystäviäni kehitysmaissa. Siellä vanhuksia kunnioitetaan, arvostetaan ja kuunnellaan. Heillä on tärkeä osa yhteisössä arjen eteen päin viemisessä. Suvun lapsia kaitsiessaan ja muuta pientä puuhatessaan he myös kokevat olevansa hyödyksi yhteisössä, kokevat elämänsä vanhuudessakin mielekkääksi. Eräs Suomeen juurtunut maahanmuuttajaystäväni sanoi minulle, kun palasin kotimaahan työvuosien jälkeen: "Olet kuin äitini. Ja kun et enää pysty elämään yksin, tulet meille asumaan. Sinun ei tarvitse lähteä mihinkään laitokseen".  No, tietysti meidän olosuhteemme poikkeavat kehitysmaista, meille ei ole mahdollista hoitaa ikääntyneitä vanhempiamme omissa kodeissamme.

Tästä lähtien siis kunnat velvoitetaan
- kartoittamaan vanhusväestön kunto ja palvelutarpeet kokonaisvaltaisesti yhdessä asianomaisen vanhuksen ja hänen omaistensa kanssa,(  jos heitä on ). Hänen on anottava selvitys itse ( jos pystyy ) ja arvion perusteella kunta laatii toimintasuunnitelman.
- Pitkäaikainen hoito tapahtuu mahdollisuuksien mukaan kodissa. Laitoshoitoon turvataan vain, jos siihen on lääketietellistä perustetta ja jos se on arvokkaan elämän ja  turvallisuuden takia tarpeen. Tässä meillä Suomessa on paljon kirimistä. Missään muualla ei vanhuksia makuuteta sairaalaassa ym. laitoksessa siinä määrin kuin Suomessa! Sairausjaksojen jälkeen muualla pyritään tehokkaaseen kuntoutukseen, niin että vanhus pystyy asumaan kotona mielekästä elämää.

Toivon, että hoitoa ja hoivaa tarvitsevat vanhukset kuitenkin saavat yksilöllistä kohtelua, elikkä lain pykälien noudattaminen ei ole etusijalla, vaan ikäihminen itse, hänen toiveensa ja tarpeensa. "Jokainen haluaa asua niin pitkään kuin mahdollista omassa kodissaan" on varmaan totta. Mutta ehkä joku ei haluakaan -  turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteen takia, vaikka kuntonsa puolesta voisikin. Suotakoon hänelle mahdollisuuksien mukaan koti palvelutalossa!

Ikäihmiset ovat taistelleet isänmaamme puolesta sodassa tai kotirintamalla ja heidän uurastuksnsa tuloksena Suomi alkoi nousta ja kehittyä sodan jälkeen siksi, mitä se nyt on. He ovat kunniakansalaisiamme ja ansaitsevat arvokkaan, hyvän vanhuuden. Vanhuslaki ei taida siihen riittää? Tarvitaan vapaaehtoisia käsiä, jalkoja, kuuntelevia korvia, yhteisöjä. Mutta yhteisöt tarvitsevat myös heitä: varamummoja ja pappoja, heidän elämänviisauttaan, tarinoitaan.