Eräs päivä Wakhanissa

11. 8. 2013 sunnuntaina heräsin aamulla viiden pintaan, kuten yleensäkin. Aamupuuro: kuumaa vettä kauraryynien ja maitopulverin päälle, pähkinävoita sekaan, Aamukahvi: Suomesta tuotua, särpimeksi palanen eilisiltaista noonia, Happy Cow sulatejuustoa päälle. Aamuhartaus, mietiskelyä Raamatun äärellä, rukousta ystävien puolesta. Hampaat puhtaaksi, reppuun 1 ½ litran vesipullo, vähän pähkinävoilla ja hunajalla maustettua noonia, kamera. Matkaan klo 5.45 kohti Sarqasin solaa, mikä on ensimmäinen näköalapaikka Pamiriin mentäessä. Sieltä näkyisivät Pakistanin vuoret. Olen päättänyt kiivetä niin pitkälle kuin aamupäivällä kerkiän, n. 3 ½ tunnin verran. Kävelysauvat mukaan. Lenkkiseuralaistani Laikkukorvaa ei näkynyt, joten läksin yksin tallustamaan maantietä, sitten ketterästi sauvojen avulla kiveltä kivelle loikkien vuorilta syöksyvien purojen yli . Varttitunnin loikkavaiheen jälkeen aloin kiivetä vuorta ylös RAUHALLISESTI, välillä leväten ja vettä siemaillen. Polku kiemurteli ohi kivenmurikoitten, paikoin kuin hyllyllä vuoren rinteellä. Ei tehnyt mieli katsoa alas sellaisessa kohtaa. Laakso pieneni pienenemistään, aikaisempi kiipeämiskohde joen vastarannalla, 3600 metrin korkeudessa merenpinnasta, kylän lähin kesälaidun, jäi alle, Baba Tangi näytti olevan niin lähellä, kuitenkin kaukana! Kolmen ja puolen tunnin ”määränpäässä” minua odotti ihana tasanne, kuivunutta ruohikkoa, pari isoa kiveä tuoliksi ja pöydäksi, olisi hyvä picnic paikka. Oli HILJAISTA. Joku kuukkelin näköinen??? lintu kirskutteli kimeästi. Ei kuulunut joen kohina, mikä soi taustalla kaiken aikaa laaksossa. Korva oli siihen niin tottunut, että hiljaisuus täällä ylhäällä tuntui järisyttävältä. Kurkistin vielä seuraavan kulman taakse ja läksin vastahakoisesti kipittämään vuorta alas.. Olisin jaksanut solan huipulle, minne olisi ollut vielä 2 ½ tunnin kiipeäminen. Mutta ei auttanut, työ kutsui. Tiimillä ( yksi englantilainen ja yksi amerikkalainen pariskunta minun lisäkseni ) oli yhteislounas. Näytin akvarelliluonnoksiani, joita olen aamupäivän tunteina maalannut aseman ympäristössä ja vaelluksillani vuorilla. Lahjoitin kummallekin pariskunnalle kaksi. Iltapäivällä oli minun vuoroni klinikassa. Pistävän kuumassa helteessä taas loikkimaan , nyt kasteluojien yli sen mukaan, kenen peltoa tällä kertaa kasteltiin. Kuiva polku ei siis välttämättä kulkenut siinä kohtaa, missä se viimeksi kävellessä oli. Miehiä ja nuoria poikia oli korjaamassa hernesatoa – eläimille! No, kyllä palkoja ihmisetkin saavat syödä ja syövätkin tuoreena, mutta vähän täällä kyllä siltä näyttää, että eläimistä huolehditaan paremmin kuin ihmisistä. Onneksi ei tänä virallisesti toiseksi viimeisenä klinikkapäivänäni ollut vakavasti sairaita: kurkkukipuisia sekä lähinnä raskaan työn aiheuttamia lihas – ja nivelsärkyjä, yksi kuivakielinen nuori poika tuli hernepellolta valittamaan huonoa oloa ja päänsärkyä. Oli ilmeisesti nauttinut liian vähän nesteitä, ja ehkä työkin oli liian raskasta hontelolle, kasvavalle nuorelle. Lähti lepäämään parasetamolin ja ripulijuomapussien kera. ( ORS on erinomaista juomaa helteellä suolatasapainon säätäjänä ). Yllättävän vähän on vastaanotolle tullut ripulitautisia. Kesälaitumille Pamiriin on väki mennyt, ja he saavat mukaan paketin ORS:ia, sekä parasetamolia kuume- ja kipulääkkeeksi lapsille ja aikuisille. Vaikeasti sairaat kiidätetään vuorilta laaksoon. Klinikka suljetaan klo 4 iltapäivällä. Sen jälkeen poikkesin BLISS-työntekijän Qurbon Bibin luo. Hänen tyttärensä odottaa vauvaa, joka on ”uhkaillut” tulla maailmaan ennen aikojaan, 30 viikkoisena. Kaksi edellistäkin syntyivät keskosina, kuolivat. Toista heistä hoitelin kaksi vuotta sitten. Nyt äiti on päättänyt pitää tyttären luonaan levossa, vaikka tämän mies patistelee vaimoa kotiin. Pariskunta asuu tunnin kävelymatkan päässä toisessa kylässä. - Töihin tyttö siellä joutuisi! Ystäväni tuhahti. – Ja arvattavasti samoin seurauksin kuin aiemmin. Nuori kätilömme on ehdottanut, että odottava äiti kuljetettaisiin terveyskeskukseen odottamaan synnytystä, mutta mitä mahtaisi tapahtua kolmen tunnin kuoppaisen rynkytyksen jälkeen, ja sitä paitsi tie voi mennä poikki minä hetkellä tahansa jossain vuorelta syöksyvien lumen sulamisvesien takia. Nyt tilanne oli joka tapauksessa rauhallinen. Ja läksin tyytyväisenä loikkimaan kasteluojien poikki kotiin. Illalla menin tietokoneineni asemalle. Kello seitsemän illalla olisi mahdollisuus käydä internetissä. Sitä ennen sain puolikkaan noonia aamupalaksi sekä täytin puolentoista litran vesipullon suodatettua juomavettä. Puhelin kollegan kanssa Qurban Bibin tyttärestä sekä sydänvikaisesta vauvasta. Olimme lähettäneet hänet kotiin nesteenpoistolääkkein. Niin oli parasta perheen kokonaistilannetta ajatellen. ( Kerroin hänestä edellisessä blogissani ). Tunnin aikana sain tutkittua tärkeimmät sähköpostiviestit. Loput täytyy jättää aikaan parempaan, kunnon sähkön ja nopeampien yhteyksien tullessa mahdolliseksi. Hm – kotimaan viralliset viestit eivät edes kiinnostaneet nykytilanteessa. Kotiin otsalampun valossa. Iltapisut ja pesut. Iltauutiset radiosta. Aamupäivän kuusituntinen lenkki painoi petiin yhdeksältä illalla.