Perillä Pamirin helmassa

                      Lauantaiaamuna 27. 7. pikkuinen kuusipaikkainen lentokone pyrähti käyntiin Kabulin kentältä. Meitä oli neljä matkustajaa sekä runsaasti tavaraa. Lensimme harmaan ruskeitten vuorien välissä kohti pohjoista. Vihreä matto peitti asutut laaksot kiiveten suikaleina  valojen ja varjojen rytmittämiä  rinteitä, vuoripuroja ja viljelyksiä seuraten. Vuoret oikealla idässä muuttuivat vähitellen sahalaitaisiksi, korkeiksi, synkiksi harjanteiksi, ensimmäiset lumihuiputkin näkyivät idässä. Nuo Nurestanin huiput tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja vihamielisiltä, varmaan siksikin, kun mieleen tuli väistämättä vuonna 2010 tapahtunut 10-henkisen terveystiimin murha, mikä tapahtui erään jokivarren metsikössä, kun ryhmä oli jo palaamassa pois kahden viikon retkeltään tuonne hyvin syrjäiselle seudulle. Ohitimme murhapaikan 25 kilometrin etäisyydellä.

                      Sitten kone kääntyi kohti itää, seuraten Tadjekistanin ja Afganistanin rajajokea, molemmilla puolilla samanlaista seepian, umbran ja siennan väristä vuoristoa, laaksoissa kyliä tasakattoisine savitaloineen, mutta rajan takana ne näyttivät olevan jonkinlaisessa järjestyksessä, tie siellä oli parempi. Käännyimme seuraamaan pääjokeen laskevaa  Pamir-jokea ja lopulta tunnin ja kolmen vartin lennon jälkeen kone töyssähti 700 metrin pituiselle kiitoradalle, eli jokivarren niitylle – kaartaen ensin tarkistuslenkin kentän tuntumassa,  mikä pelotti ajoradalla vielä mahdollisesti maleksivan karjan, lapset ja koirat pois. Koska silta toiselle puolen jokea oli rikki, ei auto ollut päässyt meitä noutamaan, ja niin läksimme tallustamaan jalan kohti kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa asemaa. Tavarat, 199 kiloa, kuormattiin viiden aasin selkään. Polku oli kivinen, ja matkalla oli ylitettävä vuorilta kohisevia puroja, mutta oli pahimmassa paikassa sentään kolmen riu´un varaan kivilaatoista rakennettu  kävelysilta. Se rikkinäisen autosillan ylitimme varovasti, jalan sentään onnistui.  Silta lepäsi tukevasti metallirungon varassa, mutta puiset palkit olivat osin lahonneet, isoja rakoja välissä, yritetty korjata litteillä kiviliuskeilla, mitkä vain syövyttivät lankkuja pahemmin. Kahden tunnin tarpomisen jälkeen olimme perillä!

                      Minä en asu muun tiimin kanssa varsinaisella asemalla, vaan noin kahden sadan metrin päässä, tavallisessa paikallisessa perheessä. Heillä on vierashuone omalla sisäänkäynnillä, minkä tiimi on vuokrannut, kuukausivuokra on 1500 Afs, eli noin30 euroa, mikä tuo mukavan rahalisän köyhään perheeseen.

                      Huoneeni  edustaa tyypillistä wakhien arkkitehtuuria: elämistä ja oleilua varten huonetta kiertävää mattojen peittämä koroke. On lattiapatja, jolla nytkin istun tätä kirjoittamassa, yhdessä nurkassa on tosin puusänkykin, mutta se on täynnä vuodevaatteita. Kasasta poimin yhden patjan petiksi. Ainoa ikkuna antaa vehnäpellolle, jonka keskellä kulkee maantie, pellon takana kohisee joki, ja vastarannalla nousee vuoren seinämä. Ikkunasyvennys näyttää, että seinä on noin kahden ja puolen vaaksan paksuinen. Siinä seisoo pieni akku antamassa virtaa energialamppuun, mikä on siis valolähteeni. Yhdessä nurkassa korokkeella on pieni hyllykkö, mihin olen levitellyt pikkutavaroitani. Suuri osa tavaroista on matkalaukussa, mitä pengon sitten mitä milloinkin etsien. Vaatteet roikkuvat seinään isketyissä nauloissa. Heti oven pielessä korokkeen syvennyksessä on iso puupöytä, sillä kaksilevyinen kaasuliesi, joista toinen levy toimii, mutta tarvitsee pihdit avaamiseen ja sulkemiseen. Astiasto käsittää kaksi matalaa ja yhden syvän lautasen, veitsen ja lusikan, vesipannun, millä keitän kahvi- ja teeveden sekä aamupuuron. ( Ryynit ja maitopulveri lautaselle, kuuma vesi päälle ). On pari kannellista isoa sankoa, pesuvati,  kannellinen astia ruokatarvikkeille kuten juustolle ja leivälle, jonka saamme aseman maanomistajan keittiöstä iltaisin, maukasta, kokojyväistä vehnäleipää, tanduuriuunissa paistettua. ( Tanduuri on kuoppa savilattiassa, kuumenee risuilla ja lehmänlantakakkaroilla. Litteät leivät lätkitään kuuman kuopan seinämille paistumaan ).

                      Juomaveden haen pulloissa asemalta, talon isäntä toi lisäksi pesu- ym. käyttövettä ison muovikanisterillisen, jonka hän täyttää tarvittaessa. Koko  kuudenkymmenen talon kylässä ei ole asemamme huussin lisäksi muita ulkohuoneita kuin koululla. Mutta kun kyselin, minne voin mennä tarpeille, kas, onhan tässäkin talossa poppelipuitten keskellä irtokivistä ladottu pömpeli, reikä betonilattiassa, ei kattoa. Tänä aamuna, kun menin tarpeilleni, oli isännän vuoro kastella puitaan, joten maa oli märkä ja vessan reiän pohjalla loiski vesi. – Niin, vesi virtaa kylään vuoripuroista, ja se ohjataan jonkinlaisia kasteluojia pitkin kunkin viljelyksille vuorollaan. Myös joesta on ohjattu vettä viljelyksille betonisia kastelukanavia pitkin.

                      Ruokailun oli kai tarkoitus tapahtua muitten tiimiläisten luona vuorotellen aamupaloja lukuun ottamatta, mutta meitä ei ole paikalla minun lisäkseni kuin kaksi pariskuntaa, joten nyt minulla on vesipannun lisäksi kattila, missä keittelen itselleni runsaasta varastosta löytyneitä pikaruokia varmaan. Yksipuolista siis. Meillä on oma kasvihuone, mistä voi saada vihreää lisuketta. Seudulla ei ole basaaria, joskus käy lulkukauppias, jolta voi saada esimerkiksi melonia ja sipulia, perunaakin. Enköhän pärjää.

                      Tiimin kaksi vakituista työntekijää, naispuolista sinkkua, sekä yksi samanlainen lyhytaikainen kuin minä, lähtivät kolmen viikon tutkimusretkelle Pamirin vuoristoon.  Tiimin johtaja on perheineen Saksassa, varajohtaja Pamirissa. Paikalla on siis lisäkseni amerikkalainen keski-ikäinen pariskunta, puolen vuoden pestillä, toinen, eläkeläispariskunta Englannista, ollut täällä vuoden. Heidän kanssaan tulin, olivat olleet poikansa häissä ja poissa paikalta muutaman viikon, ja kärsivät ilmastoon sopeutumisongelmista, kuten minäkin jonkin verran. Elämme täällä kolmen tuhannen metrin korkeudessa. Kabul on noin 1800 metriä meren pinnasta, joten viikon oleilu siellä auttaa ilmeisesti minua täällä, sillä en ole sillä lailla väsynyt kuin aikaisemmilla kerroilla. Tämä on kolmas ”keikkani” kesälomatuuraajaksi Wakhaniin, mikä on maan koillisosassa Kiinaan ulottuvassa kielekkeessä..  Minä olen kai kielitaitoisin, enkä minäkään hallitse paikallista kieltä wakhia.

                      Internetyhteyttä ei majapaikassani tietenkään ole. Asemalla on iltaisin tunnin verran  ja tarvittaessa muulloinkin mahdollista käyttää sitä, jos aurinkosähköä riittää. Myös tuulivoimaa meillä hyödynnetään. Tietokoneen ja kamerankin lataan asemalla. Tämä on mielenkiintoinen rakennuskompleksi, alkuperäisen pitkän suorakaiteen muotoisen rakennuksen lisukkeeksi tarpeen mukaan rakennettu lisäsiipiä sekä erillinen toimisto. Kännykkäyhteyttä ei ole, ei televisiota, ei sanomalehtiä, mitä nyt viitsin tai ehdin tunnin aikana tärkeämpien asioitten lisäksi netistä lukea. En käy internetissä päivittäin. Radiosta kuuntelen BBC:n uutisia, mutta venäläiset asemat pakkaavat tulemaan paremmin esiin.

                      Pesumahdollisuudet? On se vati huoneessa. MUTTA on täällä myös kylpylä! Ja ihan ilmainen! Kuumine lähteineen. Niitä on itse asiassa kaksi. Minä tykkään käydä runsaan puolen tunnin kävelymatkan päässä , ylhäällä vuoren rinteellä sijaitsevassa. Melkoinen kiipeäminen  on vaivan väärtti. Ihan siistin näköinen valkeaksi rapattu rakennus, jossa kaakelein vuorattu lattia ja pieni kaakeliallas, johon mahtuu neljä  kerralla loikoilemaan hyvän lämpimässä rikkivedessä, mikä juoksee vuoren uumenista putkea pitkin sisään ja toista putkea ulos. Huone suljetaan panemalla kivi oven eteen, sisäpuolelta siis. Poistuttaessa ovi jätetään auki. Kylpylässä on täkäläisen rakennustyylin mukainen iso kattoikkuna, mistä voi ihailla taivasta, on kyllä myös sivuikkuna, mistä tänään, kun olin kylvyssä itsekseni, joku mies kurkisti sisään.. Olin ilkosillani vedessä pesemässä pyykkiä. Hämmästyneenä ulkomaalaisen naisen näkemisestä hän vetäytyi kiireesti pois.

Tällaista leirielämää vietän siis runsaat kaksi viikkoa. Jatkoa seuraa….