Elämää Pamirin helmassa

Kolme vuotta sitten tullessani tänne ensi kerran kesätöihin, olin suorastaan hämmentynyt, sillä miehet tervehtivät kädestä, hymyilivät ja katsoivat silmiin, vaikka olin uusi tulokas, vielä tuntematon. Muutenkin ilmapiiri on täällä vapaa ja rento. Täällä asuu Wakhi-heimo, kielensä wakhi on kuulemma persian murre, mutta minä en kyllä saa siitä tolkkua kuin sanan sieltä, toisen täältä. Uskonnoltaan he ovat ismaeliitteja, haarautunut shiialaisuudesta, eivätkä sunnit heitä oikein muslimeina pidä. Muhammadin tyttären poika Ali on ismaeliiteille tärkeä palvonnan kohde, niin kuin shialaisillekin. Mutta tärkeä on myös elossa oleva, Pariisissa asuva 49. Ismaeliitti-imaami Aga Khan, joka hallitsee ainakin henkisesti 15 miljoonaa seuraajaansa yli 25 maassa ympäri maailmaa. Imaamin tehtävä on tulkita uskoa seuraajilleen ja kohentaa heidän yhteisöidensä elämää. Hän mm. puolustaa naisten oikeuksia, edistää yhteiskunnassa moniarvoisuutta, vaalii positiivisia suhteita eri yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien välillä. Täällä paikan päällä häntä edustaa Aga Khan Foundation ( AKF ), jonka edustajia tässä on minunkin aikanani pyörinyt tutkimassa rikkoutuneitten siltojen tilaa ( Toisen sillan tulva pyyhkäisi pois hiljattain lentokentän lähellä, ”tälpuolel jokkee”, joten autolla ei olisi tätäkään kautta kulkeminen lentokentälle, VAIKKA tulvan huuhtomalla tiellä vesi laskisikin viikon kuluessa, jolloin lähtöni koittaa ). Terveydenhuolto rokotusohjelmineen on AKF:n hallussa Wakhanissa, koululaitos samoin. Täällä kolkassa ei koskaan ole ollut sotaa, mikä osaltaan selittää vapaan ilmapiirin, kuten toisaalta – ainakin ensi tutustumalta – moniin muihin alueisiin verrattuna vapaamielisempi uskonnon tulkinta. Venäläiset olivat täällä aikanaan rauhanomaisissa merkeissä. TOSIN he ja silloinen hallitus täältäkin pakotti miehiä sotaan sissejä vastaan Faizabadin tienoolle. Talebanit eivät ole tänne tulleet, ”koska Aga Khan on kieltänyt meitä tarttumasta aseisiin, emme ole uhka talebaneille”, minulle selitettiin. Itsepuolustukseksi aseisiin saa tarttua. No, eilen vastaani tuli lauma aseistettuja miehiä, yksi heistä vastaanotollekin, ovat kuulemma paikallisia poliiseja, on tapahtunut varkauksia ym. koiruutta, ja poliisia sentään tarvitaan. Wakhit eivät pidä paastokuukautta. ” Koska Jumala haluaa, että pyrimme hänen edessään aina puhtauteen, eikä vain kuukauden verran vuodessa”. Toisena syynä minulle selvisi nyt KÖYHYYS. Wakhit ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa paastoajan mässäilyyn. Mutta virallista Ramazanin ( Ramadanin ) lopun vapaata täälläkin vietetään! Alkaa ylihuomenna keskiviikkona. Ja lauantaina alkaa koulukin, lapset ovat olleet vapaalla paastokuukauden ajan. Tavallisen ihmisen arjessa juhla tuskin näkyy, sillä pellot ja karja on hoidettava kuten aina. Suuri osa väestä on tosin kesälaitumilla muutenkin karjoineen, kahden päivän matkan päässä Pamirin vuoristossa, yli neljän kilometrin korkeudessa. Erityisesti paksuturkkiset jakkihärät on vietävä sinne kesän kuumuutta pakoon. Wakhit ovat hämmentävän ystävällisiä, vieraanvaraisia, iloisia ja huumorintajuisia. Naiset sanovat mielipiteensä, heitä kuunnellaan, yhdessä kylässä on jopa naispäällikkö! Mutta yhteisössä vallitsee kuitenkin selkeä työnjako miesten ja naisten välillä: miehet hoitavat pellot, naiset kodin ja karjan. Naiset ja miehet kokoontuvat yhdessä, kouluissa on sekaluokat, myös ylemmillä asteilla, ei siis erotettuina miehitä, kuten muualla. Karjanhoito näyttää tärkeämmältä kuin ihmisten. Vehnää viljellään kyllä joka päivä paistettavaksi noon-leiväksi, mutta nyt osa vehnäpelloista on otettu rehukauralle, samoin herne, jota viljellään runsaasti, on etupäässä eläinten ruokintaan. Tuoreena sitä sentään ainakin lapset nyhtävät pellosta. Vehnää ostetaan sitten satunnaisilta kulkukauppiailta, jotka tulevat parin viikon välein, kesällä useamminkin, rasva-, riisi-, vehnälasteineen . Pelkäänpä, että pian täälläkin syödään ravitsevan kokoviljaleivän sijaan valkoista leipää. Yhdessä kylässä minulle tarjottiinkin jo sellaista, missä oli valkoista jauhoa seassa. Ruokajuomana on suolainen maitotee. Muuten syödään rasvaista riisiä. Esimerkiksi perunaa ja sipulia ei juurikaan viljellä. Kananmunia ei saa, koska kanat joutuvat kettujen ruoaksi, niitä ei juuri näy. Minun taloni isännän pihassa kanat kotkottavat. Mutta hänkin kertoi, että kettu söi kuusi laumasta viime talvena. Suku huolehtii vanhuksista. ”Aina löytyy joku sukulainen jostakin hoitamaan häntä”, minulle kerrottiin, kun pohdin yksinäisen osaa. Vieraanvaraisuus on velvollisuus, mikä on nyt tullut köyhille ylenmääräiseksi taakaksi, kun seudulla on klinikka, ja potilaita tulee kaukaakin, ja heidät on pakko majoittaa, syöttää ja juottaa – maksutta. Lupsakkaa ja rauhallista elämää täällä vietetään. Aikakäsite menee uusiksi. Mutta tulee kyllä myös vaikutelma, että näillä ihmisillä ei ole juuri tarvetta kohentaa elämäänsä omasta aloitteestaan, että he ovat Aga Khanin suojeluksessa tottuneet saamaan kaiken valmiina, kuten aurinkopaneelin katolle, tien, koulun, klinikan. Vastuu on lähinnä omasta perheestä ja suvusta, yhteiset asiat saisi äiti valtio hoitaa – kuten sen sillan korjaamisenkin. No joo, kuulostaa tutulta? Täällä vain äiti maa ei pysty jakamaan hyvyyksiä sillä lailla kuin pilalle hemmotellussa (?) lännessä.