Kylässä

Eilen pääsin kyläilemään ystäväni luo, tuttu 41 vuoden takaa. Hänen vaimonsa ja tyttärensä tulivat hakemaan minut majapaikastani, joka on, kuten mainitsin riskialueella turvallisen liikkumisen suhteen. ( Joku vuosi sitten ulkomaalainen kehitysyhteistyötekijä, nainen, surmattiin täällä kotimatkalla työstä ). He eivät päässeet kadullemme piikkilankaesteitten takia taksilla. Kävelin talon vahdin kanssa heitä vastaan. Oli riemullinen jälleen näkeminen! Taksilla ajoimme sitten joen turvalliselle puolelle ja loppumatkan, muutaman sataa metriä kävelimme kujia pitkin. Täällä avoviemäri keskellä katua oli sentään betoninen. Kuja päättyi vihreään puuoveen, jas kun pujahdin sisään, eteen aukeni pikkuinen piha pölyisine luumupuinenn ja viiniköynnöksineen, tomaattiviljelmineen ja kukkaistutuksineen. Kanat kotkottivat yhdessä nurkassa, kaksi virkaintoista vahtikoiraa, emo ja pentu, turvallisesti ketjuissa kiinni, mutta räksytystä riitti! Savitiilitalo kiersi L-muotoisena pihamuurin kuvetta, mutta tällä kertaa minut vietiin pieneen piharakennukseen, missä oli paikallisen lattiapatjaistuinryhmän lisäksi keinonahkainen sohvakalusto pöytineen, tehdaskutoinen itämainen matto lattialla. Istuin mieluummin tusakilla ( lattiapatjalla ). Harmaaaprtainen isäntä, ystäväni, onnahteli huoneeseen, ja tippa silmässä halasimme, edellisestä tapaamisesta oli kulunut kolme vuotta. Kaksi pientä lastenlasta, noin nelivuotias tyttö ja kolmisen vuotta vanha veljensä kävivät myös ihmettelemässä ukomaalaista, äitinsä, viidettä vuotta opiskeleva lääketieteen opiskelija istui viereeni ja juttelimme vähän "ammattiasioista". Olin iloinen hänen opintoalinnastaan, sillä hänellä tuntui todella riittävän intoa ja halua auttaa omiaan, varsinkin naisia, terveysasioissa. Sellaisia tulisieluja tämä maa tarvitsee!

Kolme lasta, kaksi tyttöä ja poika, ahkeroivat vielä koulussa, kaksi lasta on ulkomailla. Ihmettelin ja ihailin tämän köyhän perheen halua kannustaa lapsiaan opiskelemaan. Ja vielä enemmän ihmettelin, kun kuulin, että talosta maksavat vuokraa 300 USD kuussa. Ystäväni on eläkkeellä, mutta täällä eläke maksetaan könttäsummana kerran, ja siitä on vuosia vierähtänyt. Hän liikkuu vaivalloisesti, halvaus kävi joku vuosi sitten ja oikea puoli on edelleen heikko. Hän on siis työkyvytön. Hänen vaimonsa leipoi noonia ( täkäläistä rieskan tapaista vehnäleipää ), mutta joutui jättämään työn hengitysvaikeuksien takia. Leipä nimittäin valmistuu tanduurissa, lattiaan kaivetussa kuopassa, mikä lämpenee risuilla, puilla tai maaseudulla lehmän lantakakkaroilla. Savuahan siinä nousee. Ystäväni alkoi yskiä, ja yskökset olivat mustia. Lääkäri oli tivannut, polttaako hän, kun yskös näytti siltä. Myöhemmin hän teki osapäivätyötä eräässä kodissa, mutta se loppui juuri. Ei ole sosiaaliluukkua, mistä anoa avustusta tässä maassa! Eikä muita tukiasia. Eikä tämä perhe ole suinkaan ainoa, minkä kohdalla joutuu kysymään: Mistä he oikein elävät. Sillan kupeessa istuskelee lauma miehiä varhaisesta aamusta odottamassa, että joku palkkaisi heidät edes yhdeksi päiväksi töihin. Ystäväni kertoi, kun olimme kahden, että erään juhlapäivän edellä, kun kotona ei ollut minkään verran rahaa, hän istui moskeijan edessä kerjäämässä. Hän sai satasen yhdeltä hyväsydämiseltä naiselta ( 100 afgaania, noin kaksi euroa ) . Häntä hävetti niin, ettei ole kehdannut kotona kertoa kerjänneensä.

Juttu kulki tietysti 40 vuoden takaisiin muistoihin, olemme molemmat tulleet muisteloikään. Hän kertoi käyneensä kotikonnuillaan Hasaramaassa. Siellä olivat eräät kyläläiset pyytäneet anteeksi, kun he silloin muinoin varastivat naisille ja lapsille tarkoitettuja ruokavaroja, joita tiimini, hän mukaan lukien jakoi nälän hädän keskellä kamppailevalle väelle. - Ajattelimme, etä sehän on ulkomaalaisten tavaraa, heillä riittää, he olivat puolustelleet. - Mutta eihän se ruoka ulkomaalaisille ollut, omalta väeltä se oli pois! Ystäväni oli tuhahtanut. - Niin, emme sitä silloin ajatelleet. Vuorten yli veimme ja siellä myimme.
- Siksipä jaoimmekin jäljellä olevan ruoan niin nopeasti kuin suinkin, pois. muistelin. - Ja kun se ruljanssi oli ohi, tuli pilkkukuume-epidemia, ja paarustimme lumessa vuorten yli juuri niille seuduille, mihin varastettu ruoka oli viety, hoitamaan sitä, minä suksin ja muu tiimi jalan lumessa kahlaten.

Ystäväni toisti haikeana monern kertaan, että haluaisi takaisin kotikonnuilleen. Kaupungin olot ovat alkaneet ahdistaa. Kuumuus ja pöly tähän aikaan erityisesti. Hän tietysti toivoisi, että voisimme matkustaa yhdessä, mutta sinnepä en ole tällä kertaa menossa.

Maukas kana-riisiateria salaattihöystöineen juoksutti minua muutraman kerran ulkohuussiin, mikä on pihan perällä muurin kupeessa, savinen koroke kyykkyistyttavine reikineen.  Mutta oli siellä ihan oikea posliininen istumapyttykin, johon huuhteluvesi kaadetaan ämpärillä. Joka kerran koirat päästivät ärhäkän äläkän, kun ohi kuljin. - Niin, ei ruoassa vikaa eikä pöpöjä ole, mutta aina kun tänne tulen - tai täältä Suomeen menen, elimistö vaatii jonkin sortin totuttautiúmista myös ruokiin!

Läksin kotiin kävellen vaimon saattamana. Kuljimme joen turvallista reunaa, mutta sielläkin oli joku viikko sitten kauko-ohjattu pommi räjähtänyt Tärkeän Herran talon edessä, ja sirpalejäljet näkyivät. Hyvästelin ystäväni ja jatkoin matkaa basaarin kautta. Piti tehdä viime hetken ostoksia huomista varten: vessapaperia, kauraryynejä ja varmuuden vuoksi ripulioireisiin Immodiumia, mitä en yleensä harrasta ollenkaan.

Kuljin kaikessa rauhassa joen varren katua, nyrpistin nenääni kyllä puroksi kuivuneelle joelle, joka oli täynnä muovipusseija ynnä muuta jätettä, ihmettelin taas kerran "kermakakkutaloja", ylitin joen, poikkesin viimeiseen "turvalliseen" kohteeseen Ranskalaiseen Leipomoon ja ostin Spritea illan herkutteluun. Ja sitten kävelin kohti kotia ensin isoa päällystettyä katua ja lopuksi sivukujaa ilman mitään ongelmia. Päättelin itsekseni, että rosvot ja murhamiehet makaavat martonaan kodeissaan, kun on paastoaika. Tietysti joku voi uskoa saavansa ylimääräistä ansiota jumalan edessä, jos appaa vääräuskoisen ulkomaalaisen ramazanina ( ramadanina ), mutta varmaan se on kuitenkin epätodennäköistä. Niinkuin olikin.

Matkantekoa Kabulissa

Asun eri paikassa kuin yleensä, ihan mukavassa vierstalossa savisen, päällystämättömän kujan varrella muutaman kilometrin päässä keskustasta. Talo on tyypillinen tasakattoinen kaksikerroksinen valkeaksi rapattu omakotitalo, on pieni pihaläntti kadulle päin ( 80 askelparia ympäriinsä ), omenapuita, kukkaistutuksia. Tällä hetkellä minun lisäkseni talossa on uusseelantilainen miesvieras. Meillä on omat huoneet alakerrassa, yhteinen WC suihkuineen, ilmastolaitteella varustettu olohuone, ruokasali, keittiö, pyykinpesu- ja silitystilat, jääkaappi ja televisio. Mieskokki laittaa ruokaa, naissiivooja pesee pyykitkin tarvittaessa, on yö- ja päivävahti ja koira pihaa vartioimassa. Kyllä kelpaa!

MUTTA talon takana muurissa kiinni on naisten sairaala, oikealla sivulla muurissa kiinni nelikerroksinen, vuosi sitten valmistunut punertava kerrostalo, vasemmmalla nousee samoin nelikerroksinen, sinapinkeltainen kerrostalo. Siihen väliin siis litistyy vierastalomme. Hienoa, että asuintaloja nousee, mutta millaisella suunnitelmalla???

 Talo on aika syrjässä kaupoista ja riskialueella turvallisuuden suhteen. Ensimmäisenä iltana halusin vähän tutkia ympäristöä ja tallustin kauempana näkyvää isompaa katua katsomaan orientoitumismielessä. Kun palasin, talon vahti huudahti, etten missään nimessä saa lähteä kävelemään ulos itsekseni enkä varsinkaan ilman isoa huivia ja säädyllistä paikallista housu-mekkoasua. ( Minulla oli ylläni väljät housut ja yli polven ulottuva tunika, huivi päässä ). Olen minä päässyt kuitenkin vierailemaan ystäviin ja minunkin luona ovat monet käyneet. Käytännössä se tapahtui siten, että ystäväni mies tuli hakemaan taksilla läheiselle isommalle kadulle ja porttivahtimme vei minut hänen luokseen. Yhdessä sitten kuljimme ensin taksilla ja pikkubussilla, lopuksi kävellen peniä kujia keskellä kiemurtelevan avo-ojan vesiä väistellen. Kotimatkalla hän saattoi minut ovelle saakka. Tai jos joku haluaa tulla minua tapaamaan, juoksutan käyttööni annetun matkapuhelimen vahdille, joka osaakin sitten neuvoa tien kujallemme, ehkä parin ylimääräisen kyselyn jälkeen vieraani löytää perille. No, kerran, kun etsin vahtia puhelinimeni, hän ei ollut paikalla, ja portti oli lukossa! Niin kovasti hän kauhistui irtiottoani, että lukitsi minut pihaan. No, löytyi hän sitten portin ulkopuolelta. Ja ystävänkin löysi tiensä luokseni.

Kaupunginosamme läpi kiemurtelee haiseva, kuivunut jokipahanen, jonka toisella puolen, siellä missä yleensä asun pääkaupunkimatkoillani, on naisihmisen ihan turvallista kulkea yksin päiväsaikaan. Tänään pääsin nauttimaan sellaisesta kävelystä, kun sain kyydin  joen toiselle puolen. Kyllä oli ihanaa löntystää ihmisvilinässä tuttuja katuja. Tuttuja kauppiaita löytyi, tai vuosikymmenten takaisten ystävien poikia tiskin takaa. Siististä länsimaisesta supermarketista löysin eväät työpaikalle, jonne lennän lauantaina. Kännykkäkaupassa ei löytynyt enää ykköshittinä Nokiaa vaan Samsungin Galaksia siellä esiteltiin. Päätin matkani tervehdyskäynnille toimistoomme ja kotia sain sieltä kyydin.

Jos haluan kauemmas kaupunkiin, on parasta ottaa "turvataksi", eli tietty ja luotettu kuljettaja, josta voi mennä takuuseen, että hän vie sinut sinne, minne meinaat. Ehkä tällainen kontrahtikyyditys on hänellekin eduksi, ei tarvitse pelätä joutuvansa kuristetuksi eikä ryöstetyksi. Pitihän minun tällistakin kokeilla. Halusin supermarketiin Kutesangin lähiöön ostamaan lisää täkäläisiä hellevaatteita. Mainittu alue on ollut eteläisen kaupungin vilkkainta basaarialuetta, mutta myös sisällissodan taistelutannerta. ( Neuvostoliiton miehitysjoukkojen poituttua helmikuussa 1989 eri sissipuolueet taistelivat kaupungin herruudesta, kunnes talebanit tulivat "rauhoittamaan" tilanteen). Mielessäni on kuva maan tasalle hävitetystä ennen vilkkaasta basaarista. Kyllä tuntui hyvältä nähdä Kutesangiin taas kukoistavan! Ja vaatettakin löytyi. Kaupassa tietysti kyselivät, mistä olen kotoisin, ja eräs paikallinen rouva alkoi puhu minulle ruotsia!

Ajatella, joskus muinoin olen kulkenut Kabulissa polkupyörälläkin, eikä ole ollut tarpeen laatia minkäänlaisia turvallisuusmääräyksiä! Toisaalta YK:n ja diplomaattien elämä on vieläkin rajoitetumpaa, siitäpä joskus saamme kuulla median kautta: luotiliivit, panssaroidut autot, turvamiehet. Joten olen ihan tyytyväinen näihinkin oloihin ja näihinkin liikkumismahdollisuuksiin - varsinkin, kun kohta pääsen vuoriston vapauteen!

Kaikki on suhteellista

Vilkkaan kesäloman päälle, kiemurreltuani yön lentokoneen epämukavalla istuimella tömähdin eräänä aamuna yhtäkkiä pölyiseen, kuumaan ja saasteiseen Kabuliin! Uskomatonta! Mutta niin vaan taas kerran hetken ympärilleni vilkuiltuani koin olevani kuin kotonani. Kaupungin ilme näytti rauhalliselta ja jotenkin siistiytyneeltäkin. Rakennustoiminta on vilkasta. Uusia kerrostaloja nousee lähes joka kortteliin, ei enää sellaisia hääkakun näköisiä marmolirakennelmia kuin takavuosina, vaan ihan tavallisia asuinkerrostaloja. Ihmiset elävät ihan tavallisen näköisesti tavallista arkeaan, mitä tosin hidastaa meneillään oleva paastokuukausi ja helle, täällä plus 35 astetta. Joten älkääpä valittako kuumuutta! Minun on muutaman päivän päästä lentää pohjoiseen Mazar-e-Sharifiin, missä lämpötila keikkuu 42 aasteen tuntumassa. Joten EN valita hellettä minäkään! Ensimmäinen päivä kyllä meni sitä päivitellessä. Lisäksi huonosti nukuttu yö, kahden ja puolen tunnin "jetlak" ja 1800 metrin korkeuteen nousu tyrmäsivät minut tulopäivänä päänsärkyiseen horrokseen, joka nyt on, kolmannen päivän vaipuessa kohti iltaa, voitettu.

Tähän mennessä olen saanut tavata paikallisia ystäviä, muiden muassa kaksi lääkäriopiskelijaa, meidän vuoristossa kouluttamiamme sairaanhoitajia, molemmat perheellisiä, toinen jopa pyöräytti neljännen lapsen maailmaan sopivasti tenttikauden päätteeksi! Hän oli sitkeästi istunut luennoilla ison vatsansa kanssa hyvällä menestyksellä vielä. Perheen pää on ihan oikea koti-isä, mikä on vallan tavatonta tässä kulttuurissa. Vaipan vaihto, ruoan laitto, siivous ja pyykkäys onnistuu luontevasti. Tokaluokkaisen poikansa hän saattelee kouluun nuorimmaiset, puolitoista vuotiaan ja puolen vuoden ikäiset tyttärensä sylissään. Hän kertoi tarinansa minua majapaikkaan saatatessaan.

- Vaimo oli hoitajana syrjäklinikalla Hasaramaassa ( Keskiafganistan vuoristoseutua ). Vastaanotolle tuli synnyttäjä, jonka istukka ei irronnut. Hoitaja odotti kymmenen tuntia autoa kuljettamaan nainen sairaalaan, yritti tietysti itse mitä voi siinä odottaessaan. Lopulta auto tuli, ja samalla istukka pullahti ulos. Silloin hän päätti lähteä lukemaan lääkäriksi voidakseen auttaa paremmin kanssasisariaan syrjäisellä kotiseudullan. Ja minä haluan tukea häntä kaikin tavoin, vaikka ihmiset kyllä naureskelevat minulle vaippoja kuivumaan ripustaessani ja muutenkin. En välitä heidän puheistaan.

Hänen vaimonsa vuorostaan päivitteli valtion terveydenhoidon jäykkyyttä ja byrokratiaa.
- Jos kotikylälläni joku sairastuu vakavasti, häntä ei voida lähettää suoraan pääkaupunkiin, vaikka hoitomahdollisuudet syrjäseudulla ovat hyvin rajalliset. Hänen on mentävä omaan terveyskeskukseen, josta lähetetään maakunnan keskussairaalaan, jossa ei esimerkiksi ole synnyttäjien osastolla yhtään gynekologia, kätilöitä vain. Sieltä ehkä lähetetään pääkaupunkiin tai muuhun isompaan keskukseen. Jos joku sairastuu siinä kylässä, missä tuo istukkaongelma oli, hänet on ensin kuljetettava 70 kilometrin päähän terveyskeskukseen ja sieltä sitten lähetetään tarvittaessa keskussairaalaan, mikä on vain 50 kilometrin päässä hänen kotikylästään. Hän ei siis saa mennä lähimpään hoitopaikkaan. Ja kuljetushan on huonoilla teillä mitä on, ei ole ambulansseja, vaan etsitään basaarista joutilas ja halukas väline, kuorma-auto, perälavallinen tai umpinainen maastoauto.

Jotenkin melkein kuulostaa tutulta, kun ajattelen, kinka Suomessa pomputellaan potilaita paikasta toiseen, tosin huomattavasti paremmissa oloissa kuin köyhissä maissa. Onko meidän ihan mahdotonta oppia käyttämään tervettä järkeä inhimmillisesti terveydenhuoltoa kehittäessämme? Toivon niin.

Kunniakansalaisemme

Kesäkuun alussa sain käydä rajantakaisessa Karjalassa neljän päivän retkellä. Tulipa nyt nähtyä Ruskealan palanut kirkko, minkä kellarikerros on kunnostettu talkoovoimin kokous- ja majoitustiloiksi, kävimme Sortavalassa, Valamossa, Konevitsassa, Äyräpäässä, Ihantalassa ja Viipurissa, jota lukuun ottamatta muut seudut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Retken vaikuttavin tuttavuus minulle oli Ihantala. Vanhin matkalaisemme, 89 vuotias sotaveteraani kuvasi meille paikan päällä Ihantalan taisteluita, joissa hän oli ollut mukana. Hänen äänensä sortui kesken selostuksen, ja minulle meni pala kurkkuun.  Sotiemme todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla siinä itse paikan päällä. Ymmärrän nyt paremmin taistelujen läpi käyneitä veteraanejamme, jotka joutuvat elämään raskaitten sotamuistojensa kanssa läpi elämänsä, kokematta ehkä juurikaan ymmärrystä nuoremmilta sukupolvilta. Hyvä tavaton, hänkin oli parikymppinen nuori sodan aikana! Nykyajan koltiaisille käsittämätöntä ja meille vanhemmillekin sotahistoria on jäänyt vieraaksi, järjen ja tiedon tasolle, koska eiväthän isämme sodasta meille puhuneet. Syvä kiitollisuus valtaa mielen vapaasta isänmaasta.

Minua hävettää pinnallinen asenteemme sotahistoriaamme ja sotaveteraaneihin, mutta myös vanhusten kohteluun yleensä. Hävettää, että nyt on pitänyt laatia vanhuspalveluun LAKI ikääntyneittemme hoidon turvaksi. Heidän hyvinvointinsa pitäisi olla meille luonnollista, itsestään selvää, ilman lain piiskaa. Ajattelen ystäviäni kehitysmaissa. Siellä vanhuksia kunnioitetaan, arvostetaan ja kuunnellaan. Heillä on tärkeä osa yhteisössä arjen eteen päin viemisessä. Suvun lapsia kaitsiessaan ja muuta pientä puuhatessaan he myös kokevat olevansa hyödyksi yhteisössä, kokevat elämänsä vanhuudessakin mielekkääksi. Eräs Suomeen juurtunut maahanmuuttajaystäväni sanoi minulle, kun palasin kotimaahan työvuosien jälkeen: "Olet kuin äitini. Ja kun et enää pysty elämään yksin, tulet meille asumaan. Sinun ei tarvitse lähteä mihinkään laitokseen".  No, tietysti meidän olosuhteemme poikkeavat kehitysmaista, meille ei ole mahdollista hoitaa ikääntyneitä vanhempiamme omissa kodeissamme.

Tästä lähtien siis kunnat velvoitetaan
- kartoittamaan vanhusväestön kunto ja palvelutarpeet kokonaisvaltaisesti yhdessä asianomaisen vanhuksen ja hänen omaistensa kanssa,(  jos heitä on ). Hänen on anottava selvitys itse ( jos pystyy ) ja arvion perusteella kunta laatii toimintasuunnitelman.
- Pitkäaikainen hoito tapahtuu mahdollisuuksien mukaan kodissa. Laitoshoitoon turvataan vain, jos siihen on lääketietellistä perustetta ja jos se on arvokkaan elämän ja  turvallisuuden takia tarpeen. Tässä meillä Suomessa on paljon kirimistä. Missään muualla ei vanhuksia makuuteta sairaalaassa ym. laitoksessa siinä määrin kuin Suomessa! Sairausjaksojen jälkeen muualla pyritään tehokkaaseen kuntoutukseen, niin että vanhus pystyy asumaan kotona mielekästä elämää.

Toivon, että hoitoa ja hoivaa tarvitsevat vanhukset kuitenkin saavat yksilöllistä kohtelua, elikkä lain pykälien noudattaminen ei ole etusijalla, vaan ikäihminen itse, hänen toiveensa ja tarpeensa. "Jokainen haluaa asua niin pitkään kuin mahdollista omassa kodissaan" on varmaan totta. Mutta ehkä joku ei haluakaan -  turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteen takia, vaikka kuntonsa puolesta voisikin. Suotakoon hänelle mahdollisuuksien mukaan koti palvelutalossa!

Ikäihmiset ovat taistelleet isänmaamme puolesta sodassa tai kotirintamalla ja heidän uurastuksnsa tuloksena Suomi alkoi nousta ja kehittyä sodan jälkeen siksi, mitä se nyt on. He ovat kunniakansalaisiamme ja ansaitsevat arvokkaan, hyvän vanhuuden. Vanhuslaki ei taida siihen riittää? Tarvitaan vapaaehtoisia käsiä, jalkoja, kuuntelevia korvia, yhteisöjä. Mutta yhteisöt tarvitsevat myös heitä: varamummoja ja pappoja, heidän elämänviisauttaan, tarinoitaan.

Sairaanhoitoa Hölmölässä

Ystäväni pikkuiselle, ikä neljä viikkoa, tehtiin leikkaus, mikä onnistuikin hienosti Helsingin Lastenklinikassa. MUTTA äitinsä sai pahan rintatulehduksen. Sanottiin, että hän tarvitsee suonensisäistä lääkitystä ja lähetettiin kotiseudun terveyskeskukseen - JOSTA lähetettiin aluesairaalaan - JOSTA lähetettiin Naistenklinikkaan, mikä sijaitsee vauvan hoitopaikan Lastenklinikan vieressä! Aikanaan  äitikin parani. Mutta kyllä minä vanhan ajan käytännön lääkärinä kovasti ihmettelen asiain monimutkaista kulkua.

Kyseessä oli tavallinen, mutta kiireellistä hoitoa tarvitseva tauti.
- Miksei sitä hoidettu heti oireitten ilmetessä, jollei Lastenklinikassa, niin ainakin siinä naapurissa, minne hän lopulta ajautui mutkien kautta?
- Onko terveen järjen käyttö ja INHIMMILLISYYS kiellettyä lakien ja asetusten viidakossa.
- Vai puuttuuko ammattitaitoa ja rohkeutta hoitaa terveysongelmat nk asiakaislähtöisesti?
- Vai puuttuuko vastuuntuntoa? Tuollaisenkin suhteellisen tavallisen kiireistä hoitoa vaativan potilaan hoidossa. Miten sitten vaativampien ongelmien suhteen.

Nyt sitten odotetaan kuin kuuta nousevaksi uutta SOTE-lakia, tumput suorina, jähmettyneinä. Ja kaiken aikaa sitä odoteltaessa kuitenkin sairaat tarvitsevat apua. Puhutaan SOTE suosta. Kauan siinä on nyt rämmitty. Toivotaan, että loppu häämöttää potilaitten ja heitä hoitavan henkilöstön hyväksi. Toivotaan, että systeemi yksinkertaistuu ja järjen käyttö sekä inhimmillisyys sallitaan.

Luokkamatka

20. 6. 2013 Viime aikoina muistot veturinkuljettaja-isästäni ja asemanseudun lapsuudesta Imatran Virasojalla, Härmänmäen seisakeella ja sittemmin Kontiomäellä ovat ryöpsähtäneet pintaa ensin Lahdessa, kun sain matkata pätkän höyryveturin vetämässä junassa tuttuine pien ja noen hajuineen ja nyt vastikään ollessani akvarellimaalauskurssilla Hyrynsalmen asemalla. Tällä kertaa en poikennut Kontiomäen Puutteenperälle, josta läksimme etelään, Riihimäelle, kun olin 14 vuotias, mutta kävin Härmänmäen pysäkin paikalla, kahdeksan kilometriä pohjoiseen Kontiomäestä sekä yhtenä päivänä maalaamassa Ristijärven Saukkovaaralla, minne Härmänmäen kotini siirrettiin kahvilamajaksi.

Tuntui kotoiselta maalata Hyrynsalmen asemalla, kun tavarajunat joskus jyristivät ohi. Isäni oli ajanut siitä ohi "lättähattua" Taivalkoskelle. Lapsuudesta muistan sen onnen ja ylpeyden tunteen, kun joskus sain matkustaa isän kanssa veturissa, sain vetää pillinarusta ja katsella, kuinka hän lykki koksia tai puita veturin ammottavaan tulipätsiin. Silloin hän toimi vielä veturinlämmittäjänä. Opiskelin Saksassa lääkräriksi, ja sielläkin kerroin ylpeänä lapsuuden muistojani suomalaisille opiskelijatovereilleni. Ihmettelin, kun eräs toverini sanoi, että hän kunnioittaa minua, kun en peittele perhetaustaani. No, useimamt toverini olivatkin tuomarien, lääkärien, opettajien lapsia, mutten ollut miettinyt välillämme vallitsevia luokkaeroja, koska lapsuudessani me kaikki kylän kersat leikimme keskenämme sulassa sovussa. No, olimmekin tosin enimmäkseen rautatieläisten lapsia.

Kerran sitten eräällä kansanterveystieteen kurssilla läksimme "luokkamatkalle", eli mietimme menneisyyttämme mielessä yhteiskunnan luokkarajat. Elikkä usein lääkärin lapsista tulee lääkäreitä, tuomarin tuomareita, opettajan opettajia. Mutta jotkut rikkovat luokkarajoja. Minusta, keskiluokan rautatieläisen lapsesta tuli yläluokan? edustaja, lääkäri, jota varsinkin vanhempi väki kunnioittaa ja katsoo ylöspäin, hyvä kun eivät niiaa tai kumarra edessäni! ( Nuorempi polvihan ei ketään kumartele ).
Olen oivaltanut, että osittain usen tiedottamattomatkin alemmuuden tunteeni, joita vastaan olen elämäni aikana joutunut taistelemaan,  johtuvat tuosta luokkamatkasta, eli olen ikään kuin joutunut ylittämään rajan. On ollut vapauttavaa oivaltaa tämä(kin) mörkö sisimmässäni. Itse asiassa olen edelleen ylpeä ja kiitollinen siiä, että sain kasvaa "tavalisessa" perheessä, sillä näin minun on helppo olla vain tavallinen ihminen tavallisten seurassa. Uskon, että juuri siksi olen työssäni kehitysmaissakin päässyt niin sanotusti "lähelle kansaa", viihtynyt ruohonjuuritasolla.

Hiljaista kansaa

19. 6. 2013
Olen istunut parina päivänä Lahden Kansainvälisessä Kirjailijakokouksessa Messilässä. Eilisiä  alustajia keskustelussa oli Heikki Aittokoski, joka terävästi ja raskaasti suomi joitain kehitystyössä esiintyviä ongelmia: Auttajat istuvat korkeitten muurien sisällä, muurien huipulla piikkilankaa ja lasin sirpaleita, turvamiehet ympärillä ulkona liikuttaessa, huikeat palkat ja muut etuudet. Autettavien ylin kerros kuorii kerman avustusrahojen päältä, tallettaa sen ulkomaille. Korruptio kukoistaa. Näin kaikkialla kolmansissa maissa. Mainitsi hän lopuksi nähneensä toisenlaistakin, pyyteetöntä avustustyötä.

Mieleen tuli väistämättä hätkähdyttävä "Hiljaista kansaa" tilateos Suomussalmella viitostien varrella, maan hiljaiset ympäri maapalloa, jotka eivät pidä ääntä vaikeuksistaan, jotka haluavat vain rauhassa elää arkeaan, joitten arki on usein kamppailua jokapäiväisestä leivästä, joitten savihökkelit kyyhöttävät ökyrikkaitten marmoripalatsien vieressä pahaa omatuntoa herättämässä? tai sitten ei. Tai ajattelen niitä toisenlaisia auttajajärjestöjä, jotka vuosikymmenien ajan uskollisesti ja kärsivällisesti puurtavat ruohonjuuritasolla - tai ainakin lähempänä tavallisia ihmisiä kuin nuo - tosin olosuhteiden pakostakin -muurien eristämät. Pohdin auttamisen mielekkyyttä korruption keskellä. "Anna, anna! - Anna lisää, anna!"

Oli miten oli, elämä ja auttaminen ruohonjuuritasolla on hyvin mielekästä ja rikasta, toinen toisiltaan oppimista, rohkaisemista käyttämään olemassa olevat voimavarat parhaalla mahdollisella tavalla, YHDESSÄ oloja kohentaen, yhteisön ehdoilla.

On se muuten kummallista, ettei mediaa kiinnosta tavallisten ihmisten tavallinen elämä, vaan etupäässä tuodaan kehitysmaistakin esiin negatiivisia asioita ja ongelmia. Hyvä tietysti, että niitä paljastetaan, mutta voivotellessamme ja päivitellessämme epäkohtia ja kauheuksia unohdamme, että ne ovat vain osa todellisuutta.