MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA

MUISTELUMATKA ULOS VUORILTA  7. 1. 2015

YK:n helikopterilento oli tilattu tiistaiksi, Loppiaisen aatoksi. Sää suosi, lunta oli tosin satanut, muttei mitenkään liikaa. Maanantaina iltapäivällä saimme tietää, ettei kone lennä Laliin. Ja ettei todennäköisesti lennä torstaina Bamianiinkaan, koska oli odotettavissa huono keli. Siispä sitten keräsin kimpsuni maanantaina illan suussa äkkiä kokoon ehtiäkseni tiistaiksi Bamianiin, koska sinne kopteri kuitenkin laskeutuisi. ( Sieltä olisi 20 minuutin matka meille, mutta ei polttoainetta yhden ihmisen, minun takia tuhlattaisi ).  Kolme reipasta miestä läksi minua saattamaan Riitan valmistamien runsaitten eväitten kera. Mennessä ostettiin basaarista auton ”tupakkalokeroon” sopiva laturi. Jännän näköinen vehje, harmi, etten hoksannut itselleni ostaa sellaista. Sen vihreä pää vilkkuu somasti paikoilleen asetettuna, ja siitä lähtee erilaisia johtoja, mitkä sopivat esimerkiksi Nokian kännykkään, oli USB-liitinkin ynnä muuta. Nyt sillä alettiin ladata paria kännykkää.

Matkaan pääsimme puoli viideltä iltapäivällä, vastakkaiseen suuntaan eli itään sitä mainiota maantietä, mitä tallustin länteen uudenvuoden aattona. Minä olin ihan innoissani mahdollisuudesta kulkea maitse, vieläpä pitempää, aikaisempien aikojen kovin tuttua reittiä Pandsaon( Viiden Veden ) kautta Jakaolangiin, päällystetyn tien alkuun. Lyhempi reitti Jakaolangiin oli suljettu lumivyöryvaaran takia.

Takaraivossa kyllä kaihersi huoli, mitä sen jälkeen edessä odottaa, kun noin 30 kilometrin pätkä hyvää tietä loppuu. Umpihankeenko joudumme? Mutta ei hätää! Edellä oli ajanut ainakin yksi sashpoi ( kuusijalka, venäläistekonen kuorma-auto), jonka ajouraa ”lantikkamme” heittelehti ja hypähteli taitavan kuskin ohjaamana. Ensimmäinen iso vuori ylityspaikkoineen, Charkushta ( Neljä Tapettua ) häämötti edessä illan hämärtyessä, ja solan huippua kohti näytti ponnistelevan kuorma-auto. Tai itse asiassa se seisoi, ja lauma miehiä lapioi kuormurin edessä tietä auki. Oltiin jo melkein solan laella, kun saavutimme kuorma-auton, ja kas vain, lakipisteessä odotteli toinenkin ajopeli, ”falankouts” ( flying coach ), pikkubussi. Emme olleetkaan yksin maantiellä! Meidän kuskimme yritti ohittaa muut hangen kautta ja jäi kiinni, mutta lapiomiehet raivasivat tien nopeasti auki ja pääsimme ohitse. Pikkubussi oli kuulemma odottanutkin tuloamme, että raivaisimme tietä voimakkaampana ajopelinä sille. Olivat nähneet tietysti jo kaukaa ponnistelumme vuorta ylös mönkiessämme.

- Tässä olen kerran joutunut yöpymään autossa, kerroin alarinteen puolivälissä. – Olimme menossa tutkimaan, missä aloittaisimme työn kahden kymmenen vuoden tauon jälkeen Hasaramaassa, kun maan tilanne oli rauhoittunut, ja taas päästiin maaseudulle. Oli liejuista, ja auton pyörät vain sutivat paikallaan.  Ryömimme sitten makupusseihimme, ja kas, aamulla tie oli sen verran jäässä, että pääsimme yli solan!

Vastaankin mönki pari autoa vuoren rinteellä, ja muutenkin tiellä oli yllättävän paljon liikennettä, lähinnä kai kauppiaita tuotteineen. Taukopaikaksi valitsimme Kharqulin basaarin, mikä putkahti vastaan kohta vuorelta laskeuduttuamme. Miehet halusivat syödä. Minä nautin vain teetä ja leipää, sillä Riitta oli tankannut minut lähtiessäni puurolla. Mieleen tulvi muistoja tästäkin paikasta, missä olin Oxfamin aikoinani ( 1996 – 1998 ) useinkin yöpynyt tiimini kanssa pitäessämme naisille terveyskursseja. Lähikylässä olin tavannut myös ”Pakolainen” kirjan päähenkilön isän ja äitipuolen ensi kerran vuosikymmeniin.

Matka jatkui yli pienemmän vuoren Achzaratiin, pitkään ja kesäisin vetiseen, liejuiseen laaksoon.  – Minusta nämä tiet on paljon helpompi kulkea talvella kuin kesällä, tuumasin.

 - Lumi tasoittaa kuopat mukavasti ja vesi jäätyy. Kesällä tämä on kuin kynnöspeltoa. Kuinka monta kertaa olemmekaan jääneet kiinni liejuun. Miehet nyökyttelivät, ja ottivat siten kännyn latauksesta. Kohta alkoi soida melankolinen hasaramusiikki autossa. Ilta oli pimentynyt, enkä enää erottanut tuttuja maamerkkejä. Jänis loikki tien yli. Savitalojen ikkunoista tuikkivat hämyisät valot, tai kirkkaammatkin, aurinkoenergialla toimivat energialamput. Eräässä kylässä tie muuttui äkkiä AURATUKSI! Ja auravana jatkui kilometrikaupalla aina Pandsaun basaariin asti. Muutenkin minusta näytti, että kynnöspeltotietä on pyritty parantamaan, teitten pielet on ojitettu.

P-i-t-k-ä-l-t-i tietä riitti, ainakin siltä tuntui, vuoren kuvetta, sitten pari pientä vuorennyppylää vielä, ja vihdoinkin saavuimme Viiden Veden isoon basaariin, missä vietin ensimmäisen työkauteni ensimmäisen talven keltanokkakehitysmaalääkärinä, ja sen jälkeen kahden vuoden jakson Pandsaun, Lalin ja Jakaolangin väliä seilaten OXFAM järjestön töissä kyläterveydenhoitajien kouluttajia kouluttamassa ja potilaitakin hoitamassa.

Viiden Veden laaksosta läksimme kiipeämään ylös Shotuvuorta kohti Jakaolangia, minne matkaa kertyy 64 kilometrin verran. Hämmästelyä riitti! Tie on loistavassa kunnossa, leveä, aurattu, siltoja rakennettu pitkin matkaa vuorelta virtaavien jokien ja purojen yli. – Kunpa Sister Martha olisi saanut tämän eläessään nähdä! Huudahdin. – Talvella 1973 hän lähti lomalle täältä, ja joutui tallomaan edellä kulkevan oppaan jalanjälkiä syvässä lumessa Shotun huipulle. Joutui yöpymään pienessä kylässä matkan varrella, ja toisella puolen vuorta oli vähemmän lunta ja hevonen vastassa. Mutta taisipa Martha mieluummin tarpoa jalan koko matkan. No, hänen tuuraajansa kulki matkan toisin päin tietysti. Hän taasen ratsasti mielellään, ja loppumatkan pääsi Marthan jalanjälkiä perille. Muistelin edelleen – kaksikymmentä vuotta sitten Oxfamin hommissa tulimme tänne huhtikuun alussa, ja ei voitu kuvitellakaan, että matka Jakaolangista sujuisi Pandsauhun niinkään myöhään autolla. Puolet matkasta taapersimme jalan, yhdessä päivässä. Aloitimme kiipeämisen vuoren yli aamuvarhaisella ja illan suussa saavuimme perille.

Vuoren ylitys tuntui loputtoman pitkältä pimeässä, varsinkin, kun aloimme laskeutua, tie kiemurteli loivin kaartein vuoren kuvetta loputtomalta tuntuvan ajan. Olimme kai jo väsyneitäkin. Mutta yhtäkkiä esiin putkahti Najakin eli Jakaolangin kuntakeskuksen basaari. Kello oli silloin yksitoista illalla. Päätimme yöpyä basaarissa. Hotelli, minkä matkakumppanini valitsivat, oli toisessa kerroksessa rautaportaitten päässä. Tiesin, että paikassa on ulkohuussikin erään kujan perällä, mutten sitä löytänyt, eikä auttanut muu kuin kyykähtää niille sijoilleen roskakasan taa. Yölläkin käväisin lähikujalla asioilla, valkean kulkukoiran seuratessa hämmästyneenä touhujani. Puoli kuudelta läksimme jatkamaan matkaa. Matkakaverit olivat poistaneet ketjut pyöristä, koska lunta ei juuri nimeksikään ollut. Tie oli leveä, päällystetty, paikoin jäinen. Ihmettelin, kun kuljettaja jurrasi hyväkuntoista, kuivaa tietä kolmen kympin tuntivauhtia. Pelkäsi kuulemma liukkaita kohtia. Neuvoin hänelle vähän talviajosta päällystetyllä, kuivalla tiellä, ja hyvin me saavuimme Bamianiin. Läksimme katsomaan loistohotellia, mihin Riitta oli varannut minulle huoneenkin, mutta jäimme siis matkalle yöksi. Hotellissa minua oli odotettu, ja aamupalan lupasivat tarjota. Lämmittimiä alkoivat kilvan sytytellä. Odottelimme aamiaista huoneessa, mikä minulle oli varattu. JA SITTEN…….Riitta soitti, että YK OLI PERUNUT LENNON! EIKÄ TORSTAINAKAAN SELLAISTA OLISI. Kyllä meni leipäpala väärään kurkkuun tuossa tilanteessa.  Kohta saimme kuitenkin tiedon, että Pactec ottaisi minut mukaansa harjoituslennollaan Kabuliin. Jäi aamiainen kesken, kun ryntäsimme seuraavaksi lentokentälle – saatuamme minulle e-lipun ( kaikki tällainen on mahdollista nyky-Afganistanissa! ). Matkatoverini luovuttivat minut sitten – tavarain tarkastuksen jälkeen – Pactecin sydämelliselle ja tutulle lentäjälle. Ja tässä sitä nyt ollaan, Kabulissa!  ( Pactec on lennättänyt meitä vuodesta 1998 syrjäisiin paikkoihin, ollut ensiarvoisen tärkeä varsinkin viime vuosina, jolloin emme ole voineet turvallisuussyistä enää kulkea maitse. Tällä hetkellä koneet seisovat Bamianissa, koska on hallitusten vaihtuessa yhtäkkiä tullut rekisteröintiongelmia, joita nyt selvitellään.  Toivomme hartaasti, että virallinen lentolupa pian heltiää!!! )

Viime yönä heräsin todellisuuteen, kun yhtäkkiä 11 jälkeen illalla alkoi rätistä ja paukkua lähikadulla, kuten minusta tuntui. Tuli kiire pukeutua, etsiä tärkeitä tavaroita ja pakata niitä reppuun evakuoinnin varalle. No, kännykkään tuli sitten viesti, että tällaista melua on ollut koko kaupungissa, KRIKETTIVOITON takia!

Ihana kolme viikkoa on takana. Olen saanut jakaa sen kokemuksia teillekin. Jos kerkiän – kohti 

kotimaan kiireitähän tässä ollaan menossa – kerron myöhemmin työstä, mitä Lalissa teemme.  

UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

UUSI VUOSI YÖKYLÄSSÄ

Uudenvuoden aattona läksin kävelemään Riitan ja Durukhshanin kanssa Bet Nauhun, ystäväni lapsuuden kotiin, jossa olen  vieraillut vuodesta 1996, yksi paikoista, joissa koen olevani kuin kotonani, ja haluan vieriluillani, jos suinkin mahdollista käydä. . Durukhshan oli 16 vuotias, kun ensi kerran vierailin kylässä pitämässä parin paikallisen työtoverini kanssa terveyskurssia kylän naisille. Matka on noin 14 kilometriä, ja kuljimme silloin jalan, joten yövyimmekin kylässä muutamana iltana, aina Durukhshanin kotona.

Kiinnitin jo tuolloin huomiota tähän perheen nuorimmaiseen, virkeä-älyiseen tyttöön, joka nautti luottamusta kylän naisväen keskuudessa.  Kerran kurssittaessamme erityisesti kyläkätilöitä kylän johtava kätilövaimo ei voinut osallistua kurssille, koska hän oli myös yhteisön paimen.  – Kyllä Durukhshan minulle kertoo, mitä opetitte. Tyttö ei ollut käynyt koulua, mutta hänen veljensä opetti hänelle viiden ensimmäisen luokan oppiaineet. Hänet naitettiin 19 vuotiaana serkkunsa kanssa ja sai ensimmäisen lapsen 20 vuotiaana. Kävin hänen uudessa kodissaan ylempänä vuoren rinteellä, kun poika oli vielä vauva. Kauhistuin hänen alkeellista elinympäristöään, kurjaa ulkomuotoaan ja aliravittua vauvaansa. Kun sitten aloitimme 1999 kesällä klinikkatoiminnan Lalissa ja aloimme kouluttaa paikallisia naisia hoitajiksi, vedin Durukhshanin mukaan opetusohjelmaan. Perhe muuttikin sitten Laliin. Siinä vaiheessa oli esikoispojan lisäksi syntynyt kolme tytärtä, ja Lalissa syntyi vielä kaksi poikaa. Durukhshanin mies aloitti räätälin toimen, ja ystäväni pääsi  meille töihin. Hän suoritti työn ohella lisää kouluopintoja, lopulta aina 12, luokan kurssin. Kun terveyskeskuksemme siirtyi kansallisen järjestön hoitoon vuonna 2009, hän jäi tilapäistöitten varaan, on ollut erilaisten järjestöjen palveluksessa, mutta on taloudellisten vaikeuksien keskellä määrätietoisesti pyrkinyt kouluttamaan lapsiaan. Tytöt käyvät nyt talvellakin erilaisia talvikursseja, kun varsinainen koulu on suljettu kylmänä kautena. Vanhin poika on Kabulissa preppauskursseilla, yhteishaku opiskeluun on edessä.

Alkumatka sujui joutuisasti vasta valmistunutta maantietä pitkin kohti länttä. Ainakin näin talvisaikaan tuo leveä ura on ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin suomalaiset soratiet. Valtava parannus rapaisten, kapeitten teitten jälkeen. Luntakin on kohtuullisen vähän, ja tie oli sula. Yhdessä mutkassa seisoi vanha mies perheensä kanssa nyssäköineen. – Minne matka? Ihmettelin. – Onko tosiaan auto tulossa?  Mies nyökytteli toiveikkaana. Ja voihan olla, että  yksityinen pikkupussi ”falang kouts” ( flying coach ) kohta onkisi matkalaiset mukaansa. Täällä ei ole maaseutuoloissa mitään valtion yleistä kuljetussysteemiä!

Ohitimme kilometripylvään, mikä kertoi, että Lalin basaariin oli kuusi kilometriä. Sellaisen matkan olimme siis ensimmäisen tunnin aikana  taivaltaneet! Sitten läksimme kulkemaan sivutietä etelään kuorma-auton jälkiin tallautunutta polkua pitkin. Matka oli perille saakka lievästi ja paikoin jyrkemminkin nousuvoittoista. Tuuli pöllytti kävelyuran paikoitellen umpeen, joskus jouduimme kahlaamaan lumessakin. Minulla oli kävelysauvat tukena, verraton apu umpihankea kahlattaessa. Aina välillä kohtasimme muita patikoijia sekä rohkeita motoristeja, jotka taiteilivat menopeleineen  umpeutuneillakin poluilla.  Maisemat olivat huikeat, polun molemmin puolin kohosivat jylhät vuoret, puro solisi laaksossa, ohitimme savitalorykelmiä, tuttuja meille kaikille. Ilma oli kohtuullisen lämmin, puolipilvinen. Evästaukojen rytmittämänä selvisimme kuin selvisimmekin perille kolmen ja puolen tunnin taivaltamisen jälkeen.  Väsyneenäkin jaksoin iloita lumisella kentällä pelmuavasta poikalaumasta. Jalkapalloa pelasivat.

Vastaanotto oli sydämellinen. Talon emäntä, matkatoverini veljen vaimo istutti matkalaiset olohuoneen lämpimimpään nurkkaan. Huoneessa ei ole lämmitintä, vaan tyypillinen lattialämmitys, missä lämpö johdetaan tanduuriuunista kanavia pitkin  olohuoneen lattian alle. Istuimme lattiapatjoilla tyynyt selän tukena, täkin alla. Jalkani olivat kyllä hapoilla, ja lasikaupalla piti tankata teetä nestehukan korjaamiseksi. Höysteeksi tarjottiin kasa keitettyjä kananmunia ja noonia, tanduuriuunissa paistettua vehnärieskaa.

Yritin saada selville väen sukulaisuussuhteita. Talossa asuu kaksi  veljestä perheineen sekä sisko perheineen, pari miniää. Kylässä muualla asuu ainakin yksi veli ja sisko perheineen. Koko ajan huoneeseen lappoi miehiä, nuoria ja vanhoja ”tohtoreita” tervehtimään, ja kaiken keskellä joukko pikkulapsia pelmusi rattonamme. Laskeskelimme kaikkiaan 18 asukasta lapset ja lastenlapset mukaan lukien. Veljellä on viisi lastenlasta, ja oma nuorimmainen noin 4 ½ vuotias. Joten tämä ”setä” on nuorempi kuin jotkut isänsä laasten lapset. Yksi tytär opiskelee Ankarassa lääkäriksi! On ponnistanut kyläkoulusta Lalin lukion kautta lääkärikouluun Heratiin, ja sai stipendin Turkkiin! Fiksua väkeä! Ja hienoa, että täällä jotkut sentään pääsevät elämässä eteenpäin ilman lahjuksia, ihan omalla älyllään ja tarmollaan.

Durukhshanin vanhemmat ovat kuolleet. Kolme vuotta sitten tutkin hänen hauraan, mutta virkeän 80 vuotta vanhan äitinsä. Mieslääkärit eivät voineet tehdä gynekologista tutkimusta, mutta syöväksi olivat hekin arvelleet vanhuksen sairauden.  Laajalle levinnyt pahanlaatuinen kasvain olikin kyseessä. Sain kotiväen luopumaan ajatuksesta kuljettaa muori Pakistaniin hoitoon, ja hän kuoli myöhemmin syksyllä omaistensa ympäröimänä omassa kodissaan, loppuun asti virkeänä ja terävänä.

Hän oli synnyttänyt 12 lasta, joista seitsemän menehtyi kuka keuhkokuumeeseen ja kuka ripuliin. Durukhshan on nuorin, ja koti, missä istuimme, oli hänen vanhimman veljensä koti.

Kylässä on kahden suvun väkeä. Alun perin toisella oli neljä perhettä ja toisella kuusi. Lapsia syntyi paljon ja väki lisääntyi niin, että kylä käsitti suurimmillaan 60 perhettä, nyt noin 40, sillä väkeä on muuttanut paremman elannon toivossa isompiin asutuskeskuksiin. Durukhshan kertoi tädistään, joka oli synnyttänyt kaikkiaan 22 lasta, mukana kolmet kaksoset. Vain vanhin ja nuorin ovat säilyneet hengissä! Keuhkokuume ja ripuli oli tappanut muut.

Illan mittaan ”pöytään” eli lattialle levitetylle vahakankaalle kannettiin riisiä, lampaan lihaa, ruskeaa, rasvaista lientä ja tietysti noonia, sekä vihreää teetä. Hyvissä ajoin, kahdeksan maissa illalla, lattiapatjat asetettiin vuoteiksi, patjan päälle kaksi paksua täkkiä, joitten alle ryömimme vaatteinemme päivinemme me kolme riviin ja toiselle seinustalle talon emäntä nuorimmaisensa kanssa. Kunhan ensin olimme nauttineet vielä yhdet teet.  Valolähteenä toimii katon rajassa killuva energialamppu. Iltapisut ja pesut ulkohuussissa ja kattoterassin laidalla. Miesväki kantoi petivaatteensa kylämoskeijaan yöksi.

Päivän ja illan ohjelmasta huolehtivat perheen pienimmät. Oli tosi ihanaa seurata heidän keskinäistä touhiluaan, sitä, kuinka he keksivät leikkejä keskenään, ja kuinka he huolehtivat toisistaan, pienimmäinen 1 ½ vuotias Sharifa tyttönen on kaikkien lemmikki, ja puolitoista vuotta sitten näkemäni kehdossa liekkuneet kaksoset olivat kasvaneet kävelyikäisiksi tomeriksi vesseleiksi. Sharifa  on luottavainen tarkkailija, joka ei juuri puhu, mutta ymmärtää puheen. Uskaltautui lopulta syliinkin. Vieraan tädin silmälasit kiinnostivat erityisesti. Niitä piti koetella ja ihmetellä. Hänen  äitinsä oli 14 vuotias naimisiin mennessään ja sai tämän esikoisensa 15 vuotiaana, isä, Durukhshanin veljen poika oli 18 vuotias naimisiin mennessään. Niinpä myös talon emäntä meni 14 vuotiaana avioon. Hänellä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Hän kaipaa Ankarassa opiskelevaa tytärtään, jota ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Toivomme, että tytär pääsisi käymään keväämmällä lukukausilomallaan. Jätimmekin pesämunan matkaansa varten.

Mitään muuta uudenvuoden aaton ohjelmaa emme kaivanneet seuratessamme tämän suurperheyhteisön elämää ja erityisesti lasten touhuja. Ihmeellisesti lapset huolehtivat toisistaan, tuliaiskeksitkin jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Päällimmäiset vaatteet riisuttuamme kellahdimme vuoteisiimme – 9:lä illalla!

Uuden Vuoden päivänä sonnustauduimme hyvissä ajoin 9:n jälkeen maantielle. Jalatkin menossa vähän vetristyivät, ja nyt matka kulki alamäkeä. Oikaisimme loppumatkalla ihania polkuja pitkin välttäen yksitoikkoisen maantiekävelyn. Olen kulkenut matkan päivässäkin kesäkelillä edestakaisin, viimeksi kesällä 2014 Riitan kanssa, paluumatkan vieläpä ”oikaisten” vuorten yli. Kellon ympäri kuljimme, tosin vähän eksyillenkin vuorten keskellä.

Kotia saavuimme ½ 1 maissa. Ja Deutsche Wellen TV-uutisista saimme vähän seurata maailman tapahtumia Muenchenin terroriuhkineen ja ilotulitusten räiskettä eri puolilla maailmaa.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

VUORILLA JOULUNA

HELIKOPTERILENTO, TOTUTTELEMISTA IGLUELÄMÄN

Elämäni ensimmäinen helikopterilento Kabulista Keskimaan vuorille YK:n pelillä.  Kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Välilasku Bamianissa. Matkustajia minun lisäkseni 17 miestä. Meille jokaiselle annettiin kuulosuojaimet, vesipullo ja proteiinikeksipaketti. Istuttiin seinustoilla, tavarat keskellä rivissä.  Koneen tärinässä  ja melussa ei juuri puheltu. Maisemia ei näkynyt pienistä ikkunoista katon rajassa, mutta loppumatkalla erotin kuitenkin tuttuja maamerkkejä. Sydän alkoi hakata kiivaammin. Töyssähdimme nätisti maahan.  Iloisia kasvoja ympärillä, Riitta juoksi ensimmäisenä vastaan. Ja sitten näin kauempana kahdeksanpäisen, mustiin huntuihin pukeutuneen naisryhmän! Naistyöntekijät olivat tulleet minua vastaan! Mahtoi herättää hämmästystä matkatovereissani, jotka lensivät kohta seuraavaan kohteeseen. Naiset kietoivat kaulaani kukkaseppeleitä. Tervetulosuudelmia ja halauksia vaihdettiin.  Oli ihanaa tulla ”toiseen kotiin”.  

Alku on ollut tosin kuten aina hankalaa totuttelemista 2760 metriä meren pinnasta.  Päänsärkyä, väsymystä, ripulikin iskenyt. Ainoa lämpölähde on keittiön dieselkamiina, joka kyllä ant
aa mukavasti lämpöä – noin 17 – 18 asteeseen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen se tuntuu ihan sopivalta! Viereistä makuuhuonetta en lämmitä muuten kuin avaamalla keittiöön vievän oven yöksi.  Paksut peitot ja kuumavesipullo riittävät, ja uni maittaa! Olohuoneessa on kyllä myös paikallinen, ohutpeltinen kamiina, mikä lämpiää nopeasti, mutta myös jäähtyy saman tien, kun tuli sammuu.  Huone sinänsä on  valoisa, ja aurinkoisella ilmalla kohtuullisen lämmin, mutta käytän sitä vain vieraita varten. Pukeutumiseen tarvitsen sisätiloissa pari ylimääräistä kerrosta. Kirpputorilta 5 eurolla ostamani kevyttoppis päällimmäiseksi tarvittaessa. Ulkona aurinko lämmittää päiväsaikaan mukavasti, ja pärjään ihan suomalaisilla talvivetimillä. Asun Riitan kanssa samassa pihapiirissä.  Muut ulkomaalaiset ovat lähteneet talvilomalle.

Perinteinen lämmityssysteemi täällä on lattialämmitys. Olohuoneen lattian alle rakennetaan tiilistä kanavia, joita pitkin lämpö leviää lattiaan ja säilyy paksussa savikamarassa pari päivääkin.  Usein tulilähteenä toimii tanduuriuuni, reikä keittiön lattiassa, missä paistetaan päivittäin vehnärieskat, ja missä ruoka säilyy lämpimänä. Itämailla tunnettu sandali (  paksuin peitoin peitetty pöydän alla hehkuva hiilipannu tai sähkölamppu ) on saanut paikallisen version, mihin tutustuin kyläreissulla.: kaksi muovikanisteria oli täytetty kuumalla vedellä ja niitten päälle oli levitetty täkki. Jalat vain sinne täkin alle, ja suloinen lämpö leviää koko kehoon. Vesi säilyy kuulemma kuumana 24 tuntia.

Uusi lämmityskeino on rakentaa alakerran ikkunoitten eteen kasvihuoneesta mallia otettu muovikehikko!  Kasvihuoneet ovat yleistyneet seudulla viime vuosina kuten yleensäkin vihannesten viljely kylien kehittämisohjelmamme tuloksena.

Heti, melkeinpä kentältä suoraan marssin tiimin naisten kanssa surunvalittelukäynnille.  Vanha ystävämme ja työtoverimme, terveyskeskuksen porttivahti oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Hän sairasti syöpää, mutta ilmeisesti hän menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. ( Tuo vuonna 1999 perustamamme terveyskeskus on viime vuosina ollut paikallisen järjestön hoidossa ).  Ja ennen joulua pääsimme vielä häihinkin.  Ystävän yhdeksänlapsisen perheen poika nouti morsiamen vuorten takaa, mutta me yhdyimme hääriemuun vasta kun hääväki saapui morsiamen kanssa anoppilaansa.  Hakijat olivat lähteneet matkaan aamukahdeksalta, ja neljän pintaan iltapäivällä juhla jatkui Lalissa.

Joulu saapui tännekin.  Profeetta Muhamamdin syntymäpäiväkin osui samaan saumaan ( aaton aattona ), joten tiimimme on saanut viiden päivän loman! Tämä on antanut minulle kunnolla aikaa sopeutua ilmastoon ja hoidella ripulitautia, minkä kai sain jo Kabulissa noutoruoasta. Teillekin tässä  paikallisiin oloihin mukautettu ORS resepti LITI: litraan vettä kaksi kourallista vehnäjauhoja ja kaksi hyppysellistä suolaa keitetään hiljalleen juomaksi, mitä nautitaan vähitellen tarpeen mukaan ( kupillinen jokaisen ulostuskerran jälkeen, olemme antaneet ohjeeksi lapsille ). En ole syönyt antibioottia.

Hiljaisuus, rauha, kauneimmat joululaulut, joulumusiikin säestyksellä valmistui tuttuja laatikkoruokia sekä rosollia. Possun sijasta pakastekanaa ( ostettu paikallisesta puodista ), pipareita Riitta oli leiponut hyvissä ajoin ennen joulua. TV:stä hyviä dokumentteja ym. ( Katsomista rajoittaa sää. Pilvisellä ilmalla aurinkokennot eivät saa ladatuksi  tarpeeksi sähköä ylimääräisiin huvituksiin valon lisäksi ). Ulkoilua lähivuorilla. Ilahduin, kun huomasin, että jaksan sauvakävellä tasaiseen tahtiin ylös mäkiä ihan hyvin. Olen tottunut ilmastoon! Sopivat suksetkin on löytynyt: Fisherin pitopohjat, Suomessa olevien omieni edeltävää mallia. Lunta on vielä varsin vähän, mutta olen päässyt hiihtoa kokeilemaan laakson poluilla.

Jonkun verran olemme vieraitakin vastaanottaneet. Ja aina löytyy tietysti lääkärin neuvojen tarvetta. Ja vastaan tulee ihmisiä, jotka pitävät itsestään selvänä, että tunnen heidät, kun muinoin olen luonaan yöpynytkin työmatkoillani jossain syrjäkylällä. Yksi tällainen ”Jafarin isä” kävi juuri luonani, jätti lahjaksi elävän lampaan, vaimoltaan, joka pitää minua siskonaan. Poistin pojalta noin 15 vuotta sitten tulehtuneen umpisuolen.  Lammas päätyi kuolleen porttivahdin pojan karsinaan. Hautajaiset aiheuttavat täällä omaisille suunnatonta taloudellista ahdinkoa, sillä surunvalittelut jatkuvat 40 päivää. Väkeä ei tule joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa. Kauempaa tulleet kävijät on ruokittava.

Rauhallisen joulun jälkeen arki saa nyt alkaa!   

28. 12. 2015

HELIKOPTERILENTO, TOTUTTELEMISTA IGLUELÄMÄN

Elämäni ensimmäinen helikopterilento Kabulista Keskimaan vuorille YK:n pelillä.  Kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Välilasku Bamianissa. Matkustajia minun lisäkseni 17 miestä. Meille jokaiselle annettiin kuulosuojaimet, vesipullo ja proteiinikeksipaketti. Istuttiin seinustoilla, tavarat keskellä rivissä.  Koneen tärinässä  ja melussa ei juuri puheltu. Maisemia ei näkynyt pienistä ikkunoista katon rajassa, mutta loppumatkalla erotin kuitenkin tuttuja maamerkkejä. Sydän alkoi hakata kiivaammin. Töyssähdimme nätisti maahan.  Iloisia kasvoja ympärillä, Riitta juoksi ensimmäisenä vastaan. Ja sitten näin kauempana kahdeksanpäisen, mustiin huntuihin pukeutuneen naisryhmän! Naistyöntekijät olivat tulleet minua vastaan! Mahtoi herättää hämmästystä matkatovereissani, jotka lensivät kohta seuraavaan kohteeseen. Naiset kietoivat kaulaani kukkaseppeleitä. Tervetulosuudelmia ja halauksia vaihdettiin.  Oli ihanaa tulla ”toiseen kotiin”.  

Alku on ollut tosin kuten aina hankalaa totuttelemista 2760 metriä meren pinnasta.  Päänsärkyä, väsymystä, ripulikin iskenyt. Ainoa lämpölähde on keittiön dieselkamiina, joka kyllä antaa mukavasti lämpöä – noin 17 – 18 asteeseen. Muutaman päivän kärvistelyn jälkeen se tuntuu ihan sopivalta! Viereistä makuuhuonetta en lämmitä muuten kuin avaamalla keittiöön vievän oven yöksi.  Paksut peitot ja kuumavesipullo riittävät, ja uni maittaa! Olohuoneessa on kyllä myös paikallinen, ohutpeltinen kamiina, mikä lämpiää nopeasti, mutta myös jäähtyy saman tien, kun tuli sammuu.  Huone sinänsä on  valoisa, ja aurinkoisella ilmalla kohtuullisen lämmin, mutta käytän sitä vain vieraita varten. Pukeutumiseen tarvitsen sisätiloissa pari ylimääräistä kerrosta. Kirpputorilta 5 eurolla ostamani kevyttoppis päällimmäiseksi tarvittaessa. Ulkona aurinko lämmittää päiväsaikaan mukavasti, ja pärjään ihan suomalaisilla talvivetimillä. Asun Riitan kanssa samassa pihapiirissä.  Muut ulkomaalaiset ovat lähteneet talvilomalle.

Perinteinen lämmityssysteemi täällä on lattialämmitys. Olohuoneen lattian alle rakennetaan tiilistä kanavia, joita pitkin lämpö leviää lattiaan ja säilyy paksussa savikamarassa pari päivääkin.  Usein tulilähteenä toimii tanduuriuuni, reikä keittiön lattiassa, missä paistetaan päivittäin vehnärieskat, ja missä ruoka säilyy lämpimänä. Itämailla tunnettu sandali (  paksuin peitoin peitetty pöydän alla hehkuva hiilipannu tai sähkölamppu ) on saanut paikallisen version, mihin tutustuin kyläreissulla.: kaksi muovikanisteria oli täytetty kuumalla vedellä ja niitten päälle oli levitetty täkki. Jalat vain sinne täkin alle, ja suloinen lämpö leviää koko kehoon. Vesi säilyy kuulemma kuumana 24 tuntia.

Uusi lämmityskeino on rakentaa alakerran ikkunoitten eteen kasvihuoneesta mallia otettu muovikehikko!  Kasvihuoneet ovat yleistyneet seudulla viime vuosina kuten yleensäkin vihannesten viljely kylien kehittämisohjelmamme tuloksena.

Heti, melkeinpä kentältä suoraan marssin tiimin naisten kanssa surunvalittelukäynnille.  Vanha ystävämme ja työtoverimme, terveyskeskuksen porttivahti oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Hän sairasti syöpää, mutta ilmeisesti hän menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. ( Tuo vuonna 1999 perustamamme terveyskeskus on viime vuosina ollut paikallisen järjestön hoidossa ).  Ja ennen joulua pääsimme vielä häihinkin.  Ystävän yhdeksänlapsisen perheen poika nouti morsiamen vuorten takaa, mutta me yhdyimme hääriemuun vasta kun hääväki saapui morsiamen kanssa anoppilaansa.  Hakijat olivat lähteneet matkaan aamukahdeksalta, ja neljän pintaan iltapäivällä juhla jatkui Lalissa.

Joulu saapui tännekin.  Profeetta Muhamamdin syntymäpäiväkin osui samaan saumaan ( aaton aattona ), joten tiimimme on saanut viiden päivän loman! Tämä on antanut minulle kunnolla aikaa sopeutua ilmastoon ja hoidella ripulitautia, minkä kai sain jo Kabulissa noutoruoasta. Teillekin tässä  paikallisiin oloihin mukautettu ORS resepti LITI: litraan vettä kaksi kourallista vehnäjauhoja ja kaksi hyppysellistä suolaa keitetään hiljalleen juomaksi, mitä nautitaan vähitellen tarpeen mukaan ( kupillinen jokaisen ulostuskerran jälkeen, olemme antaneet ohjeeksi lapsille ). En ole syönyt antibioottia.

Hiljaisuus, rauha, kauneimmat joululaulut, joulumusiikin säestyksellä valmistui tuttuja laatikkoruokia sekä rosollia. Possun sijasta pakastekanaa ( ostettu paikallisesta puodista ), pipareita Riitta oli leiponut hyvissä ajoin ennen joulua. TV:stä hyviä dokumentteja ym. ( Katsomista rajoittaa sää. Pilvisellä ilmalla aurinkokennot eivät saa ladatuksi  tarpeeksi sähköä ylimääräisiin huvituksiin valon lisäksi ). Ulkoilua lähivuorilla. Ilahduin, kun huomasin, että jaksan sauvakävellä tasaiseen tahtiin ylös mäkiä ihan hyvin. Olen tottunut ilmastoon! Sopivat suksetkin on löytynyt: Fisherin pitopohjat, Suomessa olevien omieni edeltävää mallia. Lunta on vielä varsin vähän, mutta olen päässyt hiihtoa kokeilemaan laakson poluilla.

Jonkun verran olemme vieraitakin vastaanottaneet. Ja aina löytyy tietysti lääkärin neuvojen tarvetta. Ja vastaan tulee ihmisiä, jotka pitävät itsestään selvänä, että tunnen heidät, kun muinoin olen luonaan yöpynytkin työmatkoillani jossain syrjäkylällä. Yksi tällainen ”Jafarin isä” kävi juuri luonani, jätti lahjaksi elävän lampaan, vaimoltaan, joka pitää minua siskonaan. Poistin pojalta noin 15 vuotta sitten tulehtuneen umpisuolen.  Lammas päätyi kuolleen porttivahdin pojan karsinaan. Hautajaiset aiheuttavat täällä omaisille suunnatonta taloudellista ahdinkoa, sillä surunvalittelut jatkuvat 40 päivää. Väkeä ei tule joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa. Kauempaa tulleet kävijät on ruokittava.

Rauhallisen joulun jälkeen arki saa nyt alkaa!   28. 12. 2015

Paikoillenne, valmiit, hep

PAIKOILLENNE, VALMIIT, HEP

Eduskuntavaalit 2015 ovat täydessä vauhdissa. Varsinainen lähtölaukaus kajahti, kun saimme NUMEROT.  Minun on 113, melkein hätänumero, KD:n Hämeen vaalipiiriä edustan. Kummasti tuo NUMERO terästää taistelumieltä. Sähinää on kuin massahiihtotapahtumassa. Kilpailumieliset  hamuavat kärkipaikkoja, me kuntohiihtäjät etsimme sopivaa rakoa, missä toivomme, ettemme jää jalkoihin. Taistelu eduskuntapaikasta saa häikäilemättömiäkin piirteitä: ehdokkaat tyrkyttävät mainoslappusiaan tilanteissa, missä toivotaan, ettei niin tehtäisi kokouksen epäpoliittisen luonteen takia. Kyselytunnilla he suoltavat litaniaa vaalitavoitteissaan ohi kokouksen aihepiirin antamatta puheenvuoroa yleisölle, joka pyörittelee mielessään kipeitä kokemuksiaan toivoen saavansa purkaa niitä.

Kaikki me pääsemme maaliin, uskoisin. Ja kyseessä on joukkuepeli, missä kukin osaltamme keräämme pisteitä puolueen yhteiseen pottiin.

Yhteisöllisyydestä

Mielessäni vilisee kuvia toisesta kotimaastani Keski-Afganistanin vuorilta.  Poikkesin vierailulle tuttuun kylään. Hyväntuulinen naisjoukko saapui juuri pyykkirannasta. Iloisesti hälisten he istuttivat minut vierashuoneeseensa lattiapatjalle ja alkoivat kertoa kuulumisiaan.

Huomasin, että yksi heistä oli sairastunut kaksi vuotta välillä poissa ollessani dementiaan. Mutta hän sulautui luontevasti hilpeään naisjoukkoon. Ja koko kylä huolehti siitä, ettei mummo päässyt karkaamaan omille teilleen. Hän oli iloinen ja tyytyväinen, koki olevansa turvassa tutussa ympäristössä, eikä yhteisö kokenut häntä mitenkään häiriötekijänä tai rasitteena.

Toisen kerran olin yökylässä rikkaan maanomistajan savilinnassa. Hänen vaimonsa on ystäväni parin vuosikymmenen takaa. Kaksikerroksinen muurien ympäröimä savirakennus kiertää kehänä sisäpihaa. Väki asuu yläkerrassa ja karjasuoja sijaitsee alhaalla. Suurperheeseen kuuluu sokea vanhaisäntä, isäntä vaimoineen ja kolme poikaa perheineen.

Illalla auringon laskiessa istuskelimme pienissä ryhmissä matoilla talon pihan seinustaa kiertävillä korokkeilla. Siinä minun oli hyvä seurata perheen iltapuuhia. Vuohet, lampaat ja lehmät rynnistivät pihaan laitumelta, ja talon naisväki alkoi lypsää karjaa. Isommat lapset auttoivat pitelemällä eläimiä paikoillaan. Kaikki näyttivät häärivän jossain askareissa. Vanhaisäntä istui yläpatiolla yksikseen keppiinsä nojaten. Kun hän halusi jaloittelemaan, pieni, noin viisivuotinen poika riensi hänen luokseen ja talutti isoisoisänsä hellästi alas jyrkkiä portaita ja ohjasi hänet penkille istumaan,  huomaamatta, eleettömästi, kunnioittavasti, kenenkään pyytämättä. Talon isäntä istui minun vastapäisellä patiolla ja suukotteli suvun nuorinta, poikansa puoli vuotta vanhaa tytärtä. Tämän pari vuoden ikäinen isoveli kompastui pihalla ja suureen ääneen parkuen juoksi mummonsa syliin. Polven pinnalliseen ruhjeeseen löytyi hoitotarpeet ja lapsi rauhoittui. Minullekin, vieraalle löytyi yksi paijattava lapsikatraasta, koska taaperoitten äidit puuhasivat illallisen valmistelussa ja isänsä olivat juurit teurastaneet lampaan ateriaksemme ja paloittelivat sitä uteliaan lapsilauman ympäröimänä.

Tällaisia toinen toisistaan huolehtivia yhteisöjä on meilläkin ollut vielä muutaman kymmenen vuotta sitten, ja ehkä niitä vieläkin löytyy maaseudulla. Mutta varsinkin kaupunkien kerrostaloissa lokeroidumme omiin ”pilttuisiimme” ja tuskin tunnemme naapureitamme. Ja niin esimerkiksi yksinäinen vanhus voi kaikessa rauhassa kuolla kotiinsa kenenkään tietämättä.

Miten voisimme löytää uudelleen yhteisöllisyyden rapautuneessa yhteiskunnassamme? Mehän olemme tottuneet saamaan ja vaatimaan äiti valtiolta apua oletettuihin ja todellisiinkin tarpeisiimme ilman omavastuuta ja velvollisuuksia. Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että osallistumme itse olojemme kehittämiseen. Kun haluamme parantaa kylien oloja Afganistanin maaseudulla, edellytämme, että kyläläiset itse osallistuvat talkoisiin, ihan työn suunnitteluvaiheessa.  Niin projektista tulee HEIDÄN omansa, ja se takaa myös jatkuvuuden työlle, tuo kestävää kehitystä. Tällaista yhteisvastuullisuutta kuuluttaisin myös Suomen oloihin varsinkin nykytilanteessa taloudellisten resurssien pulan aikana.

Meillä eri sukupolvet ovat vieraantuneet toisistaan. Mutta vanhuksilla olisi meidänkin oloissamme annettavaa, elämän kokemusta ja viisautta. Vireitä ikäihmisiä löytyykin kyllä vapaaehtoistyössä esimerkiksi varamummoina ja - pappoina. Mutta liian monet elävät yksinäisinä ja eristettyinä kerrostaloasunnoissaan tai syrjäisissä mökeissään kunnan kotihoidon armoilla, mikä kärsii resurssipulasta. Tällainen yksin elävä ystäväni tokaisikin minulle kerran, että kotihoito lähettää päivittäin jonkun tarkistamaan, ettei hän pääse muumioitumaan sänkyynsä.  Kotisairaanhoitaja hänet löysikin sitten tajuttomana vuoteestaan vähän jälkeen 90-vuotispäivänsä. Hautajaisissa oli minun lisäkseni läsnä kaksi omaistakin.

Entä sitten omaishoitajien osa? Meillähän heikompien hoitaminen lankeaa paljolti omaisille. JOS yhteisöllisyys kasvaisi, jos tutustuisimme naapureihimme esimerkiksi kerrostaloissamme ja muissa lähiympäristöissämme, jos toisesta välittäminen kasvaisi, voisimme omalta osaltamme auttaa naapuruston omaishoitajia käytännön teoin: kuuntelemalla, auttamalla heitä heidän arjessaan sen lisäksi, että oikeutetustikin vaadimme äiti valtiolta toimenpiteitä heidän jaksamiseensa.

MUTTA yhteisöllisyyttä ei kai voi säätää lailla? Se syntyy meistä itsestämme käsin. Yhteiskuntamme tarvitsee sisältä käsin asennemuutosta yksilökeskeisyydestä lähimmäisten huomioimiseen.