VUORET KUTSUVAT JÄLLEEN

9. 8. 2017 Istun ”kesämökkini” olohuoneessa. Kuuntelen hiljaisuutta, minkä katkoo aika ajoin naapuritalon kukko kieunnallaan. Siinä asustavat järjestömme tällä hetkellä ainoat ulkomaalaiset täällä Afganistanin sydämessä, kanadalaisamerikkalainen pariskunta, konkareita maassa. Olen tullut heidän avukseen tänne toiseen kotimaahani. Naapurini on agronomi, ja niinpä hänen tonttiemme välisen oven erottamassa pihapiirissään kasvaa kaikenlaisia vihanneksia, marjapensaita ja mansikoita, ensi sato jo kypsynyt, mutta uusi kukinta pukkaa esiin. Minun puolellani hän on aloittanut siemenviljelmän, niinpä porkkanapehko saa rauhassa kukkia ja siemenet kootaan talteen kyliin jaettavaksi.

Tällä kertaa viisumin saanti tuotti tuskaa ja epävarmuutta niin, että jo mietin, olenko kuin Raamatun Bileam, joka ei ymmärtänyt aasinsa oikuttelua matkalla Mooabin maahan kiroamaan israelilaisia. Jumala oli nimenomaan neuvonut häntä lähtemään. Mutta kuitenkin hän lähetti enkelin estämään matkaa. Aasi näki enkelin ja pysähteli. Bileam pakotti tämän jatkamaan taivalta ruoskan voimalla. Juhta  puhkesi lopulta puhumaan: ” Miksi minua lyöt?  Minähän olen sinun aasisi, jolla olet ratsastanut iät ja ajat. Olenko minä koskaan ennen vikuroinut?” Silloin Bileam näki miekoin varustetun enkelin edessään, ja sanoi: Jollet hyväksy tätä matkaa, minä käännyn takaisin. Enkeli antoi luvan Bileamille jatkaa kulkua. Mutta hänen tuli siunata eikä kirota Israel. ( 4.Moos. 22: 1 – 35, myös 23 ja 24 luvut kertovat tästä ). 

Sain lopulta 30 päivän viisumin – en Tukholmasta, mistä suomalaisten kesäkuun alusta pitäisi, vaan Genevestä, ja passikin ehti ajoissa käsiini ennen matkaa. Viivytyksen aihe ei liene ollut vihamielisyys minua kohtaan, vaan byrokratia ja kohdalle sattunut paastokuukausi, jolloin työnteko islamilaisessa maailmassa tapahtuu yleensäkin puolitehoisesti, varsinkin kun ramadan tänäkin vuonna sattui kuumimpaan kesäaikaan.

Vietin helteisessä Kabulissa pikku hiki pinnassa yhden yön, sisälämpötila +33 astetta, ulos portista minulla ei ollut lupa mennä tiukkojen turvasääntöjen takia. Ei kyllä haluttanutkaan, ulkona pistävä helle. No, tulipa hellevaatteillekin käyttöä melkein ensi kertaa tänä kesänä!  YK:n helikopteri lennätti minut Laliin mutkan kautta, kiertää kerran viikossa tarvittaessa tätä kautta, JOS matkalaisia on muiltakin asemilta tarpeeksi. Mielessä on edellinen kerta, tammikuussa 2016, jolloin eivät minua hakeneet Lalista eikä myöskään alueen pääpaikasta Bamianista.  Eihän sitä nyt yhden ihmisen takia lähdetä liikkeelle, vaikka kyseessä olisikin doktor Leena. Sain silloin kyydin erään lentofirman harjoituslennolle Bamianista Kabuliin. NYT tuolla Kodiak pienkoneella ei ole laskeutumismahdollisuutta Laliin, sillä lentokentän maanomistajat taistelevat maanomistusoikeuksistaan. Valtio haluaisi laajentaa ja kunnostaa kenttää, ja ihmiset pelkäävät, että heidän on muutettava muualle nykyisen kentän tienoolta. Maanomistajat ovat kautta aikojen pitäneet puoliaan kentän omistusoikeudesta tähänkin saakka. Muitten kylien asukkailla ei olisi ollut oikeutta osallistua lumen luontiin talvisin. Ja kun meidän firma yritti luoda lunta lumiauralla, siihen ei suostuttu! Suomessa kansa ei osanne protestoida yhtä tehokkaasti esimerkiksi automatisointia vastaan, mikä siellä vähentää työpaikkoja.

 Niin, Lalin lentokenttä on ollut toiminnassa 1970- luvun alusta. Nytkö sen historia loppuu? Loppunut on myös meidän vuonna 1999 aloittamamme terveyskeskuksen tarina. Sen savirakennelmat on tuhottu, ja paikalle nousee uusi kivinen pytinki.  Saa nähdä, tuottaako tämä työtehoa nykyiseen, missä henkilökunta vaihtuu alinomaa ja lääkkeistä sekä tarvikkeista on jatkuvasti pulaa, ja missä työmoraali on varsin surkea. Naiset kertovat, että he mieluummin vaikka kuolevat kotona kun menevät sairaalaan synnyttämään.  Hiljattain sairaalan kätilö oli nukkunut, eikä häneltä saanut apua,  hädissään oleva nainen oli sitten synnyttänyt kotona navetassa lapsens. Muuttaako uusi rakennus muualta tulleen henkilökunnan nurjia asenteita väestöön. Toiminta jatkuu toistaiseksi tilapäissuojissa basaarissa.

Myöhemmin. Toinen päiväni täällä kääntymässä iltaan.  Olen käynyt tervehtimässä Kylien kehittämistiimiä ( Community Development Program, CDP ) sekä naisten tiimiä, mikä keskittyy raskaana olevien, synnyttäjien, vastasyntyneitten vauvojen ongelmiin ( Basic Life Saving Skills, BLISS ). Heidän työhönsä tutustun lähemmin ensi viikolla, mikä täällä alkaa lauantaista, eli nyt on edessä viikonloppu. Tohtorille on löytynyt jo töitä, kuinkas muuten. Kaksi BLISS tiimin naista on raskaana ja tutkin heidät kodeissaan. Kotikäynnit ovat hauskoja, saan tutustua ihmisiin ja heidän elämäänsä. Eikä tarvitse kelloon vilkuilla, voi rauhassa rupatella ja teetkin juoda.  Nur Jehan on vajaa kahdeksannella kuulla, supistelee, voi huonosti muutenkin, vaikea kyttyrä ja skolioosi on lysäyttänyt selkänsä kasaan. Hän kertoi, että oli pieni, kun kävin heidän kylässään suksilla hoitamassa synnytyksen, missä olin  ilmeisesti  joutunut käyttämään pihtejäkin. Toisen synnyttäjän Fatiman synnytys voi tapahtua milloin tahansa, mutta hän oli eilen vielä töissä ja tänään puoleen päivään! Lähetettiin kotiin huonovointisena. Huoneessa oli myös naapuri, kouluttamamme kätilö Durukhshan, joka voi auttaa synnytyksessä. Tohtoria toivoivat, mutta sanoin, että synnytys ei ole sairaus, ja toki olen valmis auttamaan tarvittaessa. Kätilömme ovat päteviä, ja synnytystarvikkeet olivat valmiina: puhdas muovi alustaksi, puhdas partakoneen terä ynnä muuta, ja siinä samalla rupatellessa keitettiin langat navan sitomiseen valmiiksi. Oli tietty myös puhtaat vaatteet vauvalle ja äidille. BLISS tiimi on nyt vähän vaikeuksissa, kun on kaksi työntekijää samanaikaisesti äitiyslomalla, sillä en nyt millään voi lähettää kumpaakaan maantielle lauantaina kuoppaiseen höykkytykseen.

Välillä tutkin Nur Jehanin miehen korvan, oli täräyttänyt päänsä pahasti ja korvaa särki. Kuulokin alentunut. Ei korvaa kukaan ollut katsonut ( ei ole välineitä eikä taitoa, on korvalääkärin asia ). Oli kuitenkin saanut särkylääkettä ja antibioottiakin, ”estämään tulehdusta”.  Mies rauhoittui jo siitä, että tutkin korvan ja totesin tärykalvon ehjäksi.

Päivän viimeinen potilas oli  kolme kuukautta raskaana oleva nainen, joka oli vuotanut verta kuukauden päivät. Paikallisessa terveyskeskuksessa ei tutkittu, vaan käskettiin mennä Kabuliin ( 3550 km ) tai Bamianiin ( 150 km ). Totesin raskauden ja veren vuodon, halusin lähettää sairaalaan, mutta hän ei olisi millään halunnut lähteä taloudellisten ongelmien takia. Eikä luottanut Bamianinkaan sairaalaan saatuaan siellä aiemmin töykeän kohtelun. Rauhoittui, kun kirjoitin lähetteen, mitä paikallinen terveyslaitos ei koskaan näköjään tee! Ja selitän huomenna aviomiehelle tilanteen.

Menimme vielä kaikki kolme Azizin äidin kuoleman muistotilaisuuteen. Oli kulunut 20 päivää hänen kuolemastaan. Vielä tärkeämpi tapahtuma on 40 päivän kokoontuminen. Käytännössä kyseessä on ruokakestit, jonka vainajan lähiomaiset järjestävät. Miehet istuivat omassa huoneessaan lattialla, naiset  ja lapset omalla puolella. Vainaja on muuten Pakolaisen eli Jumalanlahjan äkäinen, mutta sittemmin rauhoittunut, sävyisä äitipuoli. Juhlijoitten joukossa oli eräs kai ikätoverini, joka muisti minut niiltä ajoilta, kun ensimmäisen kerran kävin heidän kylässään vuonna 1972, kyllä sitten myöhemminkin usein. Oli hauska seurata lasten touhuja, nuorin noin kahdeksankuinen, jonka nimi on Prinsessa Yksönen ( Jaggonaki ). Ja millä huolella, rakkaudella ja kokemuksella tuo ikätoverini kaitsi noita vilkkaita lapsosia, etteivät vähän isommat satuttaneet pikkuista.  Kesken juhlien Durukhshan kertoi, että Fatima oli synnyttänyt pojan. Hänellä on nyt kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Ja naisten keskuudessa helähti iloinen nauru sitten siitäkin, kun talon emäntä onnitteli erästä BLISS työntekijää uudesta miniästä. ” Vähälläpä pääsit”, tokaisi. Hänen poikansa oli nimittäin tuonut taloon kenenkään tietämättä morsiamen, joka oli karannut kotoa vuorten takaa.  Ihan hyvä tyttö kuulemma, ja sukulaiset ovat nyt saapuneet basaariin kai jonkin sortin naimakaupan hierontaan.

Tällainen oli siis ensimmäinen varsinainen ”työpäiväni” täällä toisessa kotimaassa. Vauhtia ja käänteitä ei taida puuttua jatkossakaan.  Perästä kuuluu.