Matkan varrelta: Terveydeksi!

TERVEYTTÄ KAIKILLE VUOTEEN XXXX MENNESSÄ ?

Tuo WHO:n tavoite oli määrä saavuttaa alun perin vuonna 2000. Täällä Keski-Afganistanin vuoristossa voin toki paljonkin muutoksia havaita siitä, kun jouluksi 1971 pöllähdin lumen keskelle Jakaolangin kuntaan, mihin järjestömme oli rakentanut olosuhteisiin nähden hyvätasoisen sairaalan. Alue siellä ja myöhemmässä toimipisteessäni Lal-wa-Sarejangalissa oli äärimmäisen köyhää, eikä juuri muita sairaaloita ja klinikoita ollut kuin meidän ulkomaalaisten ylläpitämät laitokset, mikä täällä Lalissa, kunnan keskuksessa käsitti nelihuoneisen mutatalon, kaksi palveli asuntona ja ruokavarastona, toiset kaksi lääkevarastona ja klinikkana. Meillä oli neljä paikallista miestä apuna, joita parhaamme mukaan koulutimme haavojen hoitoon, kortiston pitoon ynnä muuhun. Sosialistinen vallankumous kesällä 1973 karkotti meidät Lalista ja kesäkuussa 1974 Yakaolangin sairaalastakin. Eräs miehistämme jatkoi ”tohtorin” työtä parhaansa mukaan tietotaidolla, minkä oli meiltä saanut. Kun palasin alueelle vuonna 1996, hän totesi: Nyt voinkin jäädä eläkkeelle, kun olet tullut.

Palasin siis keväällä 1996 takaisin Hasaramaahan, ( Hazarajatiin, hazaraheimon asuttamalle alueelle. Kirjoitan z:n s:ksi, vastaa suomalaisen suussa paremmin soinnillista s:ää ). Tulin ensin lainaksi englantilaiseen järjestöön kyläterveystyöhön. Sain ihan työkseni toteuttaa mieliharrastustani eli vaeltaa kylissä virkeitten nuorten naisten kanssa opettamassa heitä opettamaan kylien naisia terveysasioissa. Selässäni heilui ”reppuklinikka” lääkkeineen ja tutkimusvälineineen. Heinäkuussa 1999 saimme aloittaa oman järjestöni toimesta terveysaseman Lal-wa-Sareajngalin kunnan keskustassa Lalin basaarissa.

Talebanit valtasivat pääkaupungin syksyllä 1996, mutta heidän vaikutuksena ei ulottunut syrjäiseen Hasaramaahan. Saimme toimia kaikessa rauhassa omien suunnitelmien mukaan. Saimme kouluttaa ja työllistää naisia aikana, jolloin tyttöjen koulunkäynti ja naisten työskentely kodin ulkopuolella oli pannassa! Mielessäni häilyi muisto ensimmäisen työkauden sairaalapainotteisesta toiminnasta. Halusin päästä ruohonjuuritasolle, kyliin. Toivoin, että sillä lailla saisin ajan mittaan pysyviä muutoksia aikaiseksi kyläyhteisöiden terveydelle vahingollisissa käytännöissä ja asenteissa. Halusin painottaa nimenomaan kyläterveydenhoitajien koulutukseen ja yleisen terveystietoisuuden levittämiseen sekä tautien ennaltaehkäisyyn, vaikka nimenomaan työ hyvin toimivalla terveysasemalla tekikin ohjelmamme tunnetuksi ja suosituksi.

Paljon oli muuttunut terveydenhuollossa 1970-luvulta, kun vuonna 1996 palasin Hasaramaahan.

- WHO:n rokotusohjelma toimi kohtuullisen hyvin. Rokotustiimit kulkivat kylissä rokottamassa lapsia ja raskaana olevia äitejä.

- Ihmiset olivat itse oivaltaneet synnytysten säännöstelyn merkityksen äidin ja lasten hyvinvoinnille. Pari vuosikymmentä aiemmin vain jotkut opettajien ja muitten virkamiesten perheet ymmärsivät perhesuunnittelun merkityksen. ( Tosin talebanit kielsivät ehkäisyvälineet, mutta tiskin alta niitä järjestyi ).

- Basaareissa oli useampiakin apteekkeja. Farmaseutit olivat saaneet muutaman kuukauden koulutuksen Pakistanissa tai Kabulissa. Heillä oli jonkinlainen taju myös sairaitten hoitamisessa. TOSIN varsinkin antibiootteja määrättiin ja määrätään edelleen liiankin herkästi, varsinkin uusia, laajakirjoisia lääkkeitä.

- Lal-wa-Sarejangalissa toimi Lepra- ja tuberkuloosiklinikka Lepco, missä hoidettiin myös muita sairauksia. Sen aloitti Pakistanin Äiti Theresana tunnettu rouva Phau.

Hyvin varustettu terveyskeskuksemme sai toimia meidän alaisenamme kymmenen vuotta ( 1999 -2009 ). Saimme sairaitten hoidon lisäksi kouluttaa sekä mies- että naispuolisia sairaanhoitajia, kurssittaa kylien naisia ja miehiä terveysasioissa, saimme aloittaa sivuklinikoita syrjäseuduilla. Sairaat hoituivat enimmäkseen omin voimin. Harvoin jouduimme lähettämään potilaita Kabuliin. Yhteistyö Lepcon kanssa sujui kitkattomasti tuberkuloosi- ja leprapotilaitten suhteen. Kesällä 2009 jouduimme luopumaan terveyskeskuksesta, koska emme pystyneet vastaamaan terveysministeriön antamaan haasteeseen ottaa koko Ghorin maakunnan terveysongelmat hoidettavaksi. Sairaalamme siirtyi erään kansallisen järjestön vastuulle, joka nyt siis huolehtii koko maakunnan terveydenhuollosta. Mutta ainakin tämän itäisen, syrjäisen kulmakunnan sairaiden hoito on sen jälkeen ollut tosi pahasti hunningolla. Taisi olla heillekin liian suuri haaste. Kaiken lisäksi maakunnan läntisellä laidalla talebanliike on samassa valtaa. Taiwaran sairaalassa on tapahtunut hiljattain verilöyly, mikä kiinnitti maailmankin median huomiota. Myös erään järjestön autoon hyökättiin, autonkuljettaja surmattiin.

Nykyisessä sairaalassa hoito on periaatteessa ilmaista, mutta lääkkeet potilas joutuu usein ostamaan itse basaarin apteekeista. Alati vaihtuvalla henkilöstöllä ei tietotaitoa eikä motivaatiota riitä vaikeitten ongelmien ratkaisemiseksi. Lääkärit tulevat muualta, jopa Tadjekistanista tai pastuheimoisten alueelta, ja hasarat ovat ”alempaa kastia” maassa yleensäkin. Potilaat lähetetään herkästi 200 kilometrin päähän Bamianiin tai Kabuliin 370 km:n matkalle, nyt vieläkin useammin, kun sairaala on siirtynyt tilapäissuojiin, mitkä käsittävät kaksi vierekkäistä pihapiiriä. Tilat näyttävät muuten ihan asianmukaisilta, mutta kaikki sisään otetut potilaat makoilevat samassa huoneessa ja synnytyshuone, talon entinen keittiö muistuttaa pikemminkin varastoa. Täällä ihmiset elävät lattian tasossa ja synnyttävät kyykyssä tai puoli-istuvassa asennossa, korkea synnytyspöytä ja jalat pystyssä makuulla synnyttäminen on varmaan sokki. Jotkut naiset sanoivatkin minulle, että he mieluummin kuolevat kotiin kuin menevät sairaalaan synnyttämään. Huoneessa e edes ollut tilaa lattiapatjalle, totutulle synnytysalustalle.

Meidän kouluttamiamme hoitajia löytyy henkilökunnassa ja jokunen siivoojamuori. Hierarkian takia hoitajat eivät voi käyttää omaa tietotaitoaan. ” Kuka sinä, sairaanhoitaja, olet neuvomaan minua lääkäriä” sai eräskin hoitaja kuulla, kun uskalsi epäillä lääkkeen yliannostusta. ” Me nyt vain teemme työtämme jotenkuten ja odotamme päivän päättymistä” eräs toinen, hyvin ammattitaitoinen hoitaja sanoi, työmotivaationsa menettäneenä.

Täällä ei ole KELAA! Voi olla joitain yksityisiä vakuutuksia, ulkomaisilla järjestöillä näyttää olevan jonkin sortin sairasvakuutussysteemi. Mutta suuri osa väestöstä on tavallisia, köyhiä maanviljelijöitä ja karjan kasvattajia. He siis muualle lähetettäessä matkustavat Bamianiin tai Kabuliin yksityisellä pikkubussilla, ottavat velkaa velan päälle tarvittaessa. Tyytymättömyys paikallisen sairaanhoitolaitoksen toimintaan ja epävarmuus, minkä huono tutkiminen ja tehoton hoito aiheuttaa, saa heidät sitten liikkeelle Kabuliin oma-aloitteisestikin. Siellä heille määrätään runsaasti hyödyttömiäkin lääkkeitä. Nämä potilas ostaa apteekista, missä lääkäri on itse osakkaana.

Minä en ole täällä pitänyt vastaanottoa, mutta tutkittavia on riittänyt, ei mitenkään liikaa kuitenkaan. Ihmiset tulevat näyttämään lääkemääräyksiään, joita ”basaaritohtorit” tai sairaala on antanut. Paljon olen joutunut ottamaan kantaa erilaisiin naisten vaivoihin ja raskausongelmiin, kun naiset eivät koe saaneensa apua sairaalasta. Siellä kyllä toimii äitiysneuvola. Yleinen valitus on, ettei siellä tutkita. Parastaikaa pohdin, miten hoitaa nuorta naista, jolla oli toistuvasti keskenmenoja, tutkittu perusteellisesti ( paitsi ei kai tavallista kliinistä tutkimusta ole tehty? ) diagnoosina krooninen tulehdus, lääkkeinä runsaasti suonensisäisiä antibiootteja ym., kuitenkin sen verran hyväkuntoinen opettaja ammatiltaan, etten nyt saa häntä käsiini tutkimusta varten. Hänellä ei ole varaa kaikkiin määrättyihin lääkkeisiin. Hiljattain neuvoin erästä hätääntynyttä isää kuumekouristelevan lapsensa hoidossa. Hän oli jo kerinnyt saada Cotrimazole reseptin ( Esim.Ditrim Suomessa ) paikallisesta apteekista. Niin, apteekit ovat lisääntyneet täällä ja ilmeisesti kannattavat hyvin.

Täällä on nykyään alettu tutkia B-hepatiitti verestä. Tämä on yllättävän yleinen sairaus, no joo, lääkeinjektioita rakastetaan, ja kertakäyttöisiä ruiskuja käytetään tietty useampaan kertaan. Kroonisen B-hepatiitin hoito on kallista, eikä monillakaan ole varaa ostaa tarvittavia lääkkeitä.

Meillä oli budjetti köyhiä varten, jotka eivät voineet maksaa hoitoa tai kuljetusta Kabuliin, jos – harvoin – tarvittiin päivystysluontoista siirtoa pääkaupunkiin. Oli lentokone, joka kuljetti kiireellistä hoitoa vaativat, joita ei voitu sairaalassa hoitaa, pientä maksua vastaan. Ketään ei jätetty hunningolle tokaisulla: ” Menkää Bamianiin tai Kabuliin”. Niin, meillä oli varaa huolehtia kaikista apua tarvitsevista, kiitos kotimaittemme tukijoukoista.

Entä jos esimerkiksi lapsella on vakava sairaus, kuten naapurissamme asuvalla työntekijämme pojalla. Hän oli ”sininen lapsi”. Hänet oli tutkittu asianmukaisesti Kabulissa. Siellä on hyvätasoinen Ranskalainen Sairaala, jossa tutkitaan ja hoidetaan ilmaiseksi maaseudun köyhiä lapsia. Hänet piti viedä Intiaan saakka leikkaukseen! Hän oli onnekas, sillä Punainen Puolikuu maksoi hoidon. Mielessäni on toinen sydänvikainen vauva Pamirin vuorilta. Nuoret vanhemmat eivät olleet käyneet elämässään kotilaaksoa kauempana. Olisimme voineet järjestää lentokonekyydin Kabuliin tutkimuksiin Ranskalaiseen Sairaalaan, mutta entä sitten? Ei heillä olisi ollut varaa matkustaa ulkomaille hoitoon. Ja kotimatkakin olisi ollut liian raskas. Se olisi pitänyt tehdä maitse autokyytiä usein vaihtaen. Lähetimme lapsen kotiin kuolemaan nesteenpoistolääkkein. Suku ja kyläyhteisö huolehti sitten hänestä ja vanhemmista.

Mielestäni terveys ei ole sairauden puutetta. Kaikenlainen ennaltaehkäisevä kehitys ja huolenpito yhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi on vähintään yhtä tärkeää kuin sairaiden hoito. Täällä ihmettelen ja iloitsen siitä, että

- tytötkin käyvät koulua ja naisillekin järjestetään lukutaitokursseja. ( On todistettu, että naisten koulutus on a ja o perheitten hyvinvoinnille ).

- ihmiset ovat oppineet viljelemään ja syömään vihanneksia

- vesihuolto on parantunut, vessoja on rakennettu ja niitä käytetään

- sähkö ja kännykkäyhteydet ovat kaikille mahdolliset

- tieyhteydet ovat parantuneet

- elintaso täällä köyhällä alueella on parantunut, uusia taloja rakennetaan.

Syy kehitykseen piilee siinä, että hasarat ovat yritteliäitä, ja tällä on ainakin vielä rauha. Kunpa rauhan aika saisi jatkua!