Terveydeksi!

TERVEYTTÄ KAIKILLE VUOTEEN XXXX MENNESSÄ ?

Tuo WHO:n tavoite oli määrä saavuttaa alun perin vuonna 2000. Täällä Keski-Afganistanin vuoristossa voin toki paljonkin muutoksia havaita siitä, kun jouluksi 1971 pöllähdin lumen keskelle Jakaolangin kuntaan, mihin järjestömme oli rakentanut olosuhteisiin nähden hyvätasoisen sairaalan.  Alue siellä ja myöhemmässä toimipisteessäni Lal-wa-Sarejangalissa oli äärimmäisen köyhää, eikä juuri muita sairaaloita ja klinikoita ollut kuin meidän ulkomaalaisten ylläpitämät laitokset, mikä täällä Lalissa, kunnan keskuksessa käsitti nelihuoneisen mutatalon, kaksi palveli asuntona ja ruokavarastona, toiset kaksi lääkevarastona ja klinikkana. Meillä oli neljä paikallista miestä apuna, joita parhaamme mukaan koulutimme haavojen hoitoon, kortiston pitoon ynnä muuhun. Sosialistinen vallankumous kesällä 1973 karkotti meidät Lalista ja kesäkuussa 1974 Yakaolangin sairaalastakin.  Eräs miehistämme jatkoi ”tohtorin” työtä parhaansa mukaan tietotaidolla, minkä oli meiltä saanut. Kun palasin alueelle vuonna 1996, hän totesi: Nyt voinkin jäädä eläkkeelle, kun olet tullut.

 Palasin siis keväällä 1996 takaisin Hasaramaahan, ( Hazarajatiin, hazaraheimon asuttamalle alueelle. Kirjoitan z:n s:ksi, vastaa suomalaisen suussa paremmin soinnillista s:ää ). Tulin ensin lainaksi englantilaiseen järjestöön  kyläterveystyöhön. Sain ihan työkseni toteuttaa mieliharrastustani eli  vaeltaa kylissä virkeitten nuorten naisten kanssa opettamassa heitä opettamaan kylien naisia terveysasioissa.  Selässäni heilui ”reppuklinikka”  lääkkeineen ja tutkimusvälineineen.  Heinäkuussa 1999 saimme aloittaa oman järjestöni toimesta terveysaseman Lal-wa-Sareajngalin kunnan keskustassa Lalin basaarissa.

Talebanit valtasivat pääkaupungin syksyllä 1996, mutta heidän vaikutuksena ei ulottunut syrjäiseen Hasaramaahan.  Saimme toimia kaikessa rauhassa omien suunnitelmien mukaan. Saimme kouluttaa ja työllistää naisia aikana, jolloin tyttöjen koulunkäynti ja naisten työskentely kodin ulkopuolella oli pannassa! Mielessäni häilyi muisto ensimmäisen työkauden  sairaalapainotteisesta toiminnasta. Halusin päästä ruohonjuuritasolle, kyliin. Toivoin, että sillä lailla saisin ajan mittaan pysyviä muutoksia aikaiseksi kyläyhteisöiden terveydelle vahingollisissa käytännöissä ja asenteissa. Halusin painottaa nimenomaan kyläterveydenhoitajien koulutukseen ja yleisen terveystietoisuuden levittämiseen sekä tautien ennaltaehkäisyyn, vaikka nimenomaan työ hyvin toimivalla terveysasemalla tekikin ohjelmamme tunnetuksi ja suosituksi.

Paljon oli muuttunut terveydenhuollossa 1970-luvulta, kun vuonna 1996 palasin Hasaramaahan.

- WHO:n rokotusohjelma toimi kohtuullisen hyvin.  Rokotustiimit kulkivat kylissä rokottamassa lapsia ja raskaana olevia äitejä.

- Ihmiset olivat itse oivaltaneet synnytysten säännöstelyn merkityksen äidin ja lasten hyvinvoinnille. Pari vuosikymmentä aiemmin vain jotkut opettajien ja muitten virkamiesten perheet ymmärsivät perhesuunnittelun merkityksen. ( Tosin talebanit kielsivät ehkäisyvälineet, mutta tiskin alta niitä järjestyi ).

- Basaareissa oli useampiakin apteekkeja. Farmaseutit olivat saaneet muutaman kuukauden koulutuksen  Pakistanissa tai Kabulissa. Heillä oli jonkinlainen taju myös sairaitten hoitamisessa. TOSIN varsinkin antibiootteja määrättiin ja määrätään edelleen liiankin herkästi, varsinkin uusia, laajakirjoisia lääkkeitä.

- Lal-wa-Sarejangalissa toimi Lepra- ja tuberkuloosiklinikka Lepco, missä hoidettiin myös muita sairauksia. Sen aloitti Pakistanin Äiti Theresana tunnettu rouva Phau.

Hyvin varustettu terveyskeskuksemme sai toimia meidän alaisenamme kymmenen vuotta ( 1999 -2009 ).  Saimme sairaitten hoidon lisäksi kouluttaa sekä mies- että naispuolisia sairaanhoitajia, kurssittaa kylien naisia ja miehiä terveysasioissa, saimme aloittaa sivuklinikoita syrjäseuduilla. Sairaat hoituivat enimmäkseen omin voimin. Harvoin jouduimme lähettämään potilaita Kabuliin. Yhteistyö Lepcon kanssa sujui kitkattomasti tuberkuloosi- ja leprapotilaitten suhteen. Kesällä 2009 jouduimme luopumaan terveyskeskuksesta, koska emme pystyneet vastaamaan terveysministeriön antamaan haasteeseen ottaa koko Ghorin maakunnan terveysongelmat hoidettavaksi. Sairaalamme siirtyi erään kansallisen järjestön vastuulle,  joka nyt siis huolehtii koko maakunnan terveydenhuollosta. Mutta ainakin tämän itäisen, syrjäisen kulmakunnan sairaiden hoito on sen jälkeen ollut tosi pahasti hunningolla. Taisi olla heillekin liian suuri haaste. Kaiken lisäksi maakunnan läntisellä laidalla talebanliike on samassa valtaa. Taiwaran sairaalassa on tapahtunut hiljattain verilöyly, mikä kiinnitti maailmankin median huomiota. Myös erään järjestön autoon hyökättiin, autonkuljettaja surmattiin.

Nykyisessä sairaalassa hoito on periaatteessa ilmaista, mutta lääkkeet potilas joutuu usein ostamaan itse basaarin apteekeista. Alati vaihtuvalla henkilöstöllä ei tietotaitoa eikä motivaatiota riitä vaikeitten ongelmien ratkaisemiseksi. Lääkärit tulevat muualta, jopa Tadjekistanista tai pastuheimoisten alueelta, ja hasarat ovat ”alempaa kastia” maassa yleensäkin.  Potilaat lähetetään herkästi 200 kilometrin päähän Bamianiin tai Kabuliin 370 km:n matkalle, nyt vieläkin useammin, kun sairaala on siirtynyt tilapäissuojiin,  mitkä käsittävät kaksi vierekkäistä pihapiiriä.  Tilat näyttävät muuten ihan asianmukaisilta, mutta kaikki sisään otetut potilaat makoilevat samassa huoneessa ja synnytyshuone, talon entinen keittiö muistuttaa pikemminkin varastoa. Täällä ihmiset elävät lattian tasossa ja synnyttävät kyykyssä tai puoli-istuvassa asennossa, korkea synnytyspöytä ja jalat pystyssä makuulla synnyttäminen on  varmaan sokki. Jotkut naiset sanoivatkin minulle, että he mieluummin kuolevat kotiin kuin menevät sairaalaan synnyttämään. Huoneessa e edes ollut tilaa lattiapatjalle, totutulle synnytysalustalle.

Meidän kouluttamiamme hoitajia löytyy henkilökunnassa ja jokunen siivoojamuori. Hierarkian takia hoitajat eivät voi käyttää omaa tietotaitoaan. ” Kuka sinä, sairaanhoitaja, olet neuvomaan minua lääkäriä” sai eräskin hoitaja kuulla, kun uskalsi epäillä lääkkeen yliannostusta. ” Me nyt vain teemme työtämme jotenkuten ja odotamme päivän päättymistä” eräs toinen, hyvin ammattitaitoinen hoitaja sanoi, työmotivaationsa menettäneenä.

Täällä ei ole KELAA! Voi olla joitain yksityisiä vakuutuksia, ulkomaisilla järjestöillä näyttää olevan jonkin sortin sairasvakuutussysteemi. Mutta suuri osa väestöstä on tavallisia, köyhiä maanviljelijöitä ja karjan kasvattajia. He siis  muualle lähetettäessä matkustavat Bamianiin tai Kabuliin yksityisellä pikkubussilla, ottavat velkaa velan päälle tarvittaessa. Tyytymättömyys paikallisen sairaanhoitolaitoksen toimintaan ja epävarmuus, minkä huono tutkiminen ja tehoton hoito aiheuttaa, saa heidät sitten liikkeelle Kabuliin oma-aloitteisestikin. Siellä heille määrätään runsaasti hyödyttömiäkin lääkkeitä.  Nämä potilas ostaa apteekista, missä lääkäri on itse osakkaana.

Minä en ole täällä pitänyt vastaanottoa, mutta  tutkittavia on riittänyt, ei mitenkään liikaa kuitenkaan. Ihmiset tulevat näyttämään lääkemääräyksiään, joita ”basaaritohtorit” tai sairaala on antanut. Paljon olen joutunut ottamaan kantaa erilaisiin naisten vaivoihin ja raskausongelmiin, kun naiset eivät koe saaneensa apua sairaalasta. Siellä kyllä toimii äitiysneuvola. Yleinen valitus on, ettei siellä tutkita. Parastaikaa pohdin, miten hoitaa nuorta naista, jolla oli toistuvasti keskenmenoja, tutkittu perusteellisesti ( paitsi ei kai tavallista kliinistä tutkimusta ole tehty? ) diagnoosina krooninen tulehdus, lääkkeinä runsaasti suonensisäisiä antibiootteja ym., kuitenkin sen verran hyväkuntoinen opettaja ammatiltaan, etten nyt saa häntä käsiini tutkimusta varten. Hänellä ei ole varaa kaikkiin määrättyihin lääkkeisiin. Hiljattain neuvoin erästä hätääntynyttä isää kuumekouristelevan lapsensa hoidossa. Hän oli jo kerinnyt saada Cotrimazole reseptin ( Esim.Ditrim Suomessa ) paikallisesta apteekista. Niin, apteekit ovat lisääntyneet täällä ja ilmeisesti kannattavat hyvin. 

Täällä on nykyään alettu tutkia B-hepatiitti verestä. Tämä on yllättävän yleinen sairaus, no joo, lääkeinjektioita rakastetaan, ja kertakäyttöisiä ruiskuja käytetään tietty useampaan kertaan. Kroonisen B-hepatiitin hoito on kallista, eikä monillakaan ole varaa ostaa tarvittavia lääkkeitä.

Meillä oli budjetti köyhiä varten, jotka eivät voineet maksaa hoitoa tai kuljetusta Kabuliin, jos – harvoin – tarvittiin päivystysluontoista siirtoa pääkaupunkiin. Oli lentokone, joka kuljetti kiireellistä hoitoa vaativat, joita ei voitu sairaalassa hoitaa,  pientä maksua vastaan. Ketään ei jätetty hunningolle tokaisulla: ” Menkää Bamianiin tai Kabuliin”. Niin, meillä oli varaa huolehtia kaikista apua tarvitsevista, kiitos kotimaittemme tukijoukoista.

Entä jos esimerkiksi lapsella on vakava sairaus, kuten naapurissamme asuvalla työntekijämme pojalla. Hän oli ”sininen lapsi”.  Hänet oli tutkittu asianmukaisesti Kabulissa.  Siellä on hyvätasoinen Ranskalainen Sairaala, jossa tutkitaan ja hoidetaan ilmaiseksi  maaseudun köyhiä lapsia. Hänet piti viedä Intiaan saakka leikkaukseen! Hän oli onnekas, sillä Punainen Puolikuu maksoi hoidon. Mielessäni on toinen sydänvikainen vauva Pamirin vuorilta. Nuoret vanhemmat eivät olleet käyneet elämässään kotilaaksoa kauempana. Olisimme voineet järjestää lentokonekyydin Kabuliin tutkimuksiin Ranskalaiseen Sairaalaan, mutta entä sitten? Ei heillä olisi ollut varaa matkustaa ulkomaille hoitoon. Ja kotimatkakin olisi ollut liian raskas. Se olisi pitänyt tehdä maitse autokyytiä usein vaihtaen. Lähetimme lapsen kotiin kuolemaan nesteenpoistolääkkein. Suku ja kyläyhteisö huolehti sitten hänestä ja vanhemmista.

Mielestäni terveys ei ole sairauden puutetta. Kaikenlainen ennaltaehkäisevä kehitys ja huolenpito yhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi on vähintään yhtä tärkeää kuin sairaiden hoito. Täällä ihmettelen ja iloitsen siitä, että

- tytötkin käyvät koulua ja naisillekin järjestetään lukutaitokursseja. ( On todistettu, että naisten koulutus on a ja o perheitten hyvinvoinnille ).

- ihmiset ovat oppineet viljelemään ja syömään vihanneksia

- vesihuolto on parantunut, vessoja on rakennettu ja niitä käytetään

- sähkö ja kännykkäyhteydet  ovat kaikille mahdolliset

- tieyhteydet ovat parantuneet

- elintaso täällä köyhällä alueella on parantunut, uusia taloja rakennetaan.

Syy kehitykseen piilee siinä, että hasarat ovat yritteliäitä, ja tällä on ainakin vielä rauha. Kunpa rauhan aika saisi jatkua!

Rahmat ennen leikkausta talvella 2015/16

Rahmat leikauksen jälkeen kesällä 2017

Tilapäissairaalan synnytyshuone

MUISTOJEN MAISEMASSA

MUISTOJEN MAISEMASSA

                      Olen saanut kulkea Jumalanlahjan lapsuuden ja nuoruudenkin maisemassa. Hänen äitipuolensa muistojuhla kirvoitti pintaan muistoja. Juhlassa tapasin rouvan hänen kylästään, joka muistaa minut ensi vierailulta siellä syksyllä 1972. Olen kertonut entisaikojen tapahtumista myös työtovereilleni. Kukahan kääntäisi englanniksi Pakolaisen ( Perussanoma ), joka kuvaa paitsi Jumalanlahjan elämää myös hasaroitten arkea ja juhlaa yleensäkin? Enemmistö Afganistanin turvapaikanhakijoista, joita olen tavannut, on hasaroita. Heidän taustoihinsa tutustuminen olisi varmaan hyödyksi pakolaisten kohtaamisessa.

                      Muistoja kirvoittavat mieleen päivittäin omanikäisten ja vähän nuorempien ihmisten kohtaamiset kylillä. He muistavat  sukseni, joilla viiletin potilaskäynneille ympäri pitäjää vuorten yli. Ensimmäisenä talvena 1973 riehui paha pilkkukuume-epidemia seudulla, mikä työllisti tohtorin ja hätäisesti kootun paikallisen tiimin DDT-pulverin ruiskuttamista varten vaatetäitten tappamiseksi. Onneksi lääkitys tehosi hyvin sairastuneisiin, mutta monet menehtyivät, kun apu tuli liian myöhään. Eilen kyyhötin Musa karblain vieressä viljapellon laidalla. Hän tuntee minut 1970- luvun alusta, jolloin aloitin mutaklinikan Lalissa Marthan, saksalaisen diakonissan kanssa. ( Lääkärinä Afganistanissa, Mutaklinikan arkea ja juhlaa, KarasSana ). Silloinen klinikka, rakennettu vuonna 1972 tyttökouluksi,  on muuten edelleen olemassa, palvelee viereisen poikakoulun opettajainhuoneena.  Sen sijaan ”Leenan sairaala” , savitalo sekin, on jyrätty maan tasalle. Paikalle nousee kivinen 50- vuodepaikan pytinki. Sairaala toimii tilapäissuojissa. Menen ensi viikolla tutustumaan.

                      Nyt olen kulkenut työryhmien mukana kylillä vuorten takana. BLISS tiimi lopetteli juuri ravitsemusopetusta eteläisessä laaksossa. Ihanan virkeitä, hyväntuulisia ja opinhaluisia naisia!  Ja innostuneita opettajia. On saatu aikaiseksi erinomainen opetusmateriaali. Esittelimme laihan ja turvonneen aliravitun lapsen, valmistimme voimapuuroa, ja lopuksi yleisö, lapset ja aikuiset saivat  tuota ”halvaa” syödäkseenkin. ( Puuron raaka-aineena on paahtamalla esivalmistettuja herneitä, papuja ja riisiä,  jauhetaan ja keitetään samalla tavalla kuin kotoinen ”halva” mikä on pelkästään vehnäjauhoa ja vettä ).  Toisena päivänä pohjoisten vuorten rinteellä seurasin ”Naisten pankin” toimintaa. Kerran viikossa kylien naiset keräävät 10 Afgaania yhteiseen pottiin. Rahan he käyttävät sitten hyödyllisiin tarvikkeisiin basaarissa, myyvät kotikylässä saaden vähän voittoa. No, kaikilla ei ole edes tuon vertaista ( noin 14 senttiä ) antaa, mutta ei hätää, kananmunatkin kelpaavat. Tiimin naiset niitä sitten ostavat, niin minäkin kolme tuoretta vapaan kanan maalaismunaa roskineen ja lantoineen ruokatalouteeni.  Miina, toinen istunnon vetäjistä kertoi kuvin, kuinka tärkeää on, ettei opetus mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja ettemme sano vain joojoo, vaikkemme ymmärrä asiaa, vaan kuuntelemme, ajattelemme, harkinnan jälkeen toimimme.

                      Tuollaiset istunnot tuntuvat ehkä ajan haaskaukselta. Yleensä kokoonnutaan jossain kodissa. Aikaa kuluu osanottajien koolle saamiseen. Ihmisillä on omat työnsä ja toimensa, eikä aikakäsite muutenkaan ole sama kuin meillä. Eräs afgaani tokaisikin kerran: Teillä ulkomaalaisilla on kello, meillä on aikaa.

                      Kylien kehittämistyötä sain seurata kanadalaisen Arlinin ja tiiminsä vanavedessä pohjoisten vuorten rinteillä. Tutustuin viljaprojektiin, minkä tarkoituksena on löytää seudulle sopivimmat vehnä- ja ohralajit, jotka kestävät myös viljaruostetta. Vuoren rinteelle on palstoitettu 14 erilaista vehnälajia ja neljänlaista ohraa. Viljan kasvua ja sadon laatua on seurattu. Ohra onkin kypsynyt, ja se koottiin, pakattiin eri säkkeihin lajinsa mukaan ja tutkitaan myöhemmin. Kyläläiset saavat myös antaa arvionsa viljanäytteistä. Mielenkiintoista ja tärkeää täällä, missä jokapäiväinen leipä noon muodostaa perusruoan. Ohralla ruokitaan yleensä karja! Olemme mainostaneet ohran erinomaisuutta myös ihmisten ravinnossa.

                      Tiimi on tuonut halukkaisiin kyliin myös vihanneksen viljelyn. Sain tutustua tuollaisiin malliviljelyksiin, pieniin aidattuihin maaläntteihin.  Kukkakaalit olivat kerinneet jo ylikypsiksi yhdellä ”farmilla” ja jaettiin saman tien kyläläisten kesken. Pikkuruisia kasvihuoneitakin löytyy farmeilla tomaatteineen ja kurkkuineen. Kesäkurpitsaa, kurpitsaa, pinaattia, punajuurta, porkkanaa, ynnä muuta, jopa mansikkaa viljellään. Farmin verkkoaidassa kasvaa makoisia herneitä. Tarkoitus on opettaa kyläläiset viljelemään itsekin vihanneksia ja juureksia. Minun pihallani on siemenviljelmä ylikukkineita porkkanoita. Siemenet jaetaan kyliin viljeltäväksi. Meidän pihapiirissämme kasvaa tietysti vaikka mitä omaan tarpeeseen.

                      Ensiarvoisen tärkeä projekti on ollut vesiohjelma. Maa on paikoin hyvin kuivaa, mutta vuorilla löytyy lähteitä, joita Arlin on pystynyt hyödyntämän kuivienkin kylien vedensaantiin. Vesi johdetaan putkia pitkin kylien vesipisteisiin, pyrkimyksenä on saada sellainen 100 – 150 metrin päähän asunnoista. Tiimi antaa sementtitarpeet ja väki tekee työt, kerää myös tarvittavat kivet ympäristöstä lähteen seinustoja varten. Nyt Lalisskin on tällaisia vesipisteitä runsaasti. Ihmiset arvostavat nimenomaan juoksevaa vettä, mitä pidetään puhtaampana kuin kaivovesi. ( Silti he perinteisesti rakentavat huussit joen varteen, joten jokivesi, vaikka juoksevaa, on kaikkea muuta kuin puhdasta ). Käsipumppuisia kaivojakin on rakennettu jonkin verran.

                      Olen ilmoittanut, etten varsinaisesti katso potilaita ensimmäisellä viikolla. Halusin sopeutua rauhassa ilmastoon 2700 metriä meren pinnasta.  Tulijoita ”vastaanotolle” riittäisi, varsinkin naisväen keskuudessa. Katsotaan, mitä muuta seuraava vaihe tuo tullessaan, osin edelleen ystävien tapaamista ja retkeilyäkin toivottavasti.

Sairas ja terve "nukke"

"Vesileikki"

VUORET KUTSUVAT JÄLLEEN

9. 8. 2017 Istun ”kesämökkini” olohuoneessa. Kuuntelen hiljaisuutta, minkä katkoo aika ajoin naapuritalon kukko kieunnallaan. Siinä asustavat järjestömme tällä hetkellä ainoat ulkomaalaiset täällä Afganistanin sydämessä, kanadalaisamerikkalainen pariskunta, konkareita maassa. Olen tullut heidän avukseen tänne toiseen kotimaahani. Naapurini on agronomi, ja niinpä hänen tonttiemme välisen oven erottamassa pihapiirissään kasvaa kaikenlaisia vihanneksia, marjapensaita ja mansikoita, ensi sato jo kypsynyt, mutta uusi kukinta pukkaa esiin. Minun puolellani hän on aloittanut siemenviljelmän, niinpä porkkanapehko saa rauhassa kukkia ja siemenet kootaan talteen kyliin jaettavaksi.

Tällä kertaa viisumin saanti tuotti tuskaa ja epävarmuutta niin, että jo mietin, olenko kuin Raamatun Bileam, joka ei ymmärtänyt aasinsa oikuttelua matkalla Mooabin maahan kiroamaan israelilaisia. Jumala oli nimenomaan neuvonut häntä lähtemään. Mutta kuitenkin hän lähetti enkelin estämään matkaa. Aasi näki enkelin ja pysähteli. Bileam pakotti tämän jatkamaan taivalta ruoskan voimalla. Juhta  puhkesi lopulta puhumaan: ” Miksi minua lyöt?  Minähän olen sinun aasisi, jolla olet ratsastanut iät ja ajat. Olenko minä koskaan ennen vikuroinut?” Silloin Bileam näki miekoin varustetun enkelin edessään, ja sanoi: Jollet hyväksy tätä matkaa, minä käännyn takaisin. Enkeli antoi luvan Bileamille jatkaa kulkua. Mutta hänen tuli siunata eikä kirota Israel. ( 4.Moos. 22: 1 – 35, myös 23 ja 24 luvut kertovat tästä ). 

Sain lopulta 30 päivän viisumin – en Tukholmasta, mistä suomalaisten kesäkuun alusta pitäisi, vaan Genevestä, ja passikin ehti ajoissa käsiini ennen matkaa. Viivytyksen aihe ei liene ollut vihamielisyys minua kohtaan, vaan byrokratia ja kohdalle sattunut paastokuukausi, jolloin työnteko islamilaisessa maailmassa tapahtuu yleensäkin puolitehoisesti, varsinkin kun ramadan tänäkin vuonna sattui kuumimpaan kesäaikaan.

Vietin helteisessä Kabulissa pikku hiki pinnassa yhden yön, sisälämpötila +33 astetta, ulos portista minulla ei ollut lupa mennä tiukkojen turvasääntöjen takia. Ei kyllä haluttanutkaan, ulkona pistävä helle. No, tulipa hellevaatteillekin käyttöä melkein ensi kertaa tänä kesänä!  YK:n helikopteri lennätti minut Laliin mutkan kautta, kiertää kerran viikossa tarvittaessa tätä kautta, JOS matkalaisia on muiltakin asemilta tarpeeksi. Mielessä on edellinen kerta, tammikuussa 2016, jolloin eivät minua hakeneet Lalista eikä myöskään alueen pääpaikasta Bamianista.  Eihän sitä nyt yhden ihmisen takia lähdetä liikkeelle, vaikka kyseessä olisikin doktor Leena. Sain silloin kyydin erään lentofirman harjoituslennolle Bamianista Kabuliin. NYT tuolla Kodiak pienkoneella ei ole laskeutumismahdollisuutta Laliin, sillä lentokentän maanomistajat taistelevat maanomistusoikeuksistaan. Valtio haluaisi laajentaa ja kunnostaa kenttää, ja ihmiset pelkäävät, että heidän on muutettava muualle nykyisen kentän tienoolta. Maanomistajat ovat kautta aikojen pitäneet puoliaan kentän omistusoikeudesta tähänkin saakka. Muitten kylien asukkailla ei olisi ollut oikeutta osallistua lumen luontiin talvisin. Ja kun meidän firma yritti luoda lunta lumiauralla, siihen ei suostuttu! Suomessa kansa ei osanne protestoida yhtä tehokkaasti esimerkiksi automatisointia vastaan, mikä siellä vähentää työpaikkoja.

 Niin, Lalin lentokenttä on ollut toiminnassa 1970- luvun alusta. Nytkö sen historia loppuu? Loppunut on myös meidän vuonna 1999 aloittamamme terveyskeskuksen tarina. Sen savirakennelmat on tuhottu, ja paikalle nousee uusi kivinen pytinki.  Saa nähdä, tuottaako tämä työtehoa nykyiseen, missä henkilökunta vaihtuu alinomaa ja lääkkeistä sekä tarvikkeista on jatkuvasti pulaa, ja missä työmoraali on varsin surkea. Naiset kertovat, että he mieluummin vaikka kuolevat kotona kun menevät sairaalaan synnyttämään.  Hiljattain sairaalan kätilö oli nukkunut, eikä häneltä saanut apua,  hädissään oleva nainen oli sitten synnyttänyt kotona navetassa lapsens. Muuttaako uusi rakennus muualta tulleen henkilökunnan nurjia asenteita väestöön. Toiminta jatkuu toistaiseksi tilapäissuojissa basaarissa.

Myöhemmin. Toinen päiväni täällä kääntymässä iltaan.  Olen käynyt tervehtimässä Kylien kehittämistiimiä ( Community Development Program, CDP ) sekä naisten tiimiä, mikä keskittyy raskaana olevien, synnyttäjien, vastasyntyneitten vauvojen ongelmiin ( Basic Life Saving Skills, BLISS ). Heidän työhönsä tutustun lähemmin ensi viikolla, mikä täällä alkaa lauantaista, eli nyt on edessä viikonloppu. Tohtorille on löytynyt jo töitä, kuinkas muuten. Kaksi BLISS tiimin naista on raskaana ja tutkin heidät kodeissaan. Kotikäynnit ovat hauskoja, saan tutustua ihmisiin ja heidän elämäänsä. Eikä tarvitse kelloon vilkuilla, voi rauhassa rupatella ja teetkin juoda.  Nur Jehan on vajaa kahdeksannella kuulla, supistelee, voi huonosti muutenkin, vaikea kyttyrä ja skolioosi on lysäyttänyt selkänsä kasaan. Hän kertoi, että oli pieni, kun kävin heidän kylässään suksilla hoitamassa synnytyksen, missä olin  ilmeisesti  joutunut käyttämään pihtejäkin. Toisen synnyttäjän Fatiman synnytys voi tapahtua milloin tahansa, mutta hän oli eilen vielä töissä ja tänään puoleen päivään! Lähetettiin kotiin huonovointisena. Huoneessa oli myös naapuri, kouluttamamme kätilö Durukhshan, joka voi auttaa synnytyksessä. Tohtoria toivoivat, mutta sanoin, että synnytys ei ole sairaus, ja toki olen valmis auttamaan tarvittaessa. Kätilömme ovat päteviä, ja synnytystarvikkeet olivat valmiina: puhdas muovi alustaksi, puhdas partakoneen terä ynnä muuta, ja siinä samalla rupatellessa keitettiin langat navan sitomiseen valmiiksi. Oli tietty myös puhtaat vaatteet vauvalle ja äidille. BLISS tiimi on nyt vähän vaikeuksissa, kun on kaksi työntekijää samanaikaisesti äitiyslomalla, sillä en nyt millään voi lähettää kumpaakaan maantielle lauantaina kuoppaiseen höykkytykseen.

Välillä tutkin Nur Jehanin miehen korvan, oli täräyttänyt päänsä pahasti ja korvaa särki. Kuulokin alentunut. Ei korvaa kukaan ollut katsonut ( ei ole välineitä eikä taitoa, on korvalääkärin asia ). Oli kuitenkin saanut särkylääkettä ja antibioottiakin, ”estämään tulehdusta”.  Mies rauhoittui jo siitä, että tutkin korvan ja totesin tärykalvon ehjäksi.

Päivän viimeinen potilas oli  kolme kuukautta raskaana oleva nainen, joka oli vuotanut verta kuukauden päivät. Paikallisessa terveyskeskuksessa ei tutkittu, vaan käskettiin mennä Kabuliin ( 3550 km ) tai Bamianiin ( 150 km ). Totesin raskauden ja veren vuodon, halusin lähettää sairaalaan, mutta hän ei olisi millään halunnut lähteä taloudellisten ongelmien takia. Eikä luottanut Bamianinkaan sairaalaan saatuaan siellä aiemmin töykeän kohtelun. Rauhoittui, kun kirjoitin lähetteen, mitä paikallinen terveyslaitos ei koskaan näköjään tee! Ja selitän huomenna aviomiehelle tilanteen.

Menimme vielä kaikki kolme Azizin äidin kuoleman muistotilaisuuteen. Oli kulunut 20 päivää hänen kuolemastaan. Vielä tärkeämpi tapahtuma on 40 päivän kokoontuminen. Käytännössä kyseessä on ruokakestit, jonka vainajan lähiomaiset järjestävät. Miehet istuivat omassa huoneessaan lattialla, naiset  ja lapset omalla puolella. Vainaja on muuten Pakolaisen eli Jumalanlahjan äkäinen, mutta sittemmin rauhoittunut, sävyisä äitipuoli. Juhlijoitten joukossa oli eräs kai ikätoverini, joka muisti minut niiltä ajoilta, kun ensimmäisen kerran kävin heidän kylässään vuonna 1972, kyllä sitten myöhemminkin usein. Oli hauska seurata lasten touhuja, nuorin noin kahdeksankuinen, jonka nimi on Prinsessa Yksönen ( Jaggonaki ). Ja millä huolella, rakkaudella ja kokemuksella tuo ikätoverini kaitsi noita vilkkaita lapsosia, etteivät vähän isommat satuttaneet pikkuista.  Kesken juhlien Durukhshan kertoi, että Fatima oli synnyttänyt pojan. Hänellä on nyt kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Ja naisten keskuudessa helähti iloinen nauru sitten siitäkin, kun talon emäntä onnitteli erästä BLISS työntekijää uudesta miniästä. ” Vähälläpä pääsit”, tokaisi. Hänen poikansa oli nimittäin tuonut taloon kenenkään tietämättä morsiamen, joka oli karannut kotoa vuorten takaa.  Ihan hyvä tyttö kuulemma, ja sukulaiset ovat nyt saapuneet basaariin kai jonkin sortin naimakaupan hierontaan.

Tällainen oli siis ensimmäinen varsinainen ”työpäiväni” täällä toisessa kotimaassa. Vauhtia ja käänteitä ei taida puuttua jatkossakaan.  Perästä kuuluu.

KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

KYLÄYHTEISÖJEN KEHITYSTÄ

CDP ( Community Development Programme, Yhteisön Kehittämisohjelma ) pyrkii parantamaan kehitysmyönteisten yhteisöjen elinoloja maaseudulla alikehittyneissä maissa. Myös Keski-Afganistanin vuoristossa kehityshankkeiden parissa häärii muutamia järjestöjä: Rakennetaan teitä, neuvotaan ravitsemusta, parannetaan vesihuoltoa, maanviljelystä ja karjanhoitoa, ruoka-aineiden säilöntää, opetetaan lukutaitoa ynnä muuta. Yhteisöjen halutaan  osallistuvan ja kantavan vastuuta olojensa parantamisessa.

Mielessäni on kylävierailut kesäaikaan vuonna 2014. Kylämoskeijan sivuhuone on täyttynyt naisista. On menossa opetus vessojen merkityksestä. Yleisö istuu lattialla, nuoret tytöt ja vanhat naiset edessä, taempana muut. Ovensuussa seisovat he, joille ei ole istumapaikkaa riittänyt. Nenäliinan kokoisen sivuikkunan valossa edessä eräs kuulija neuloo ilmeisesti lapsen lapselleen nuttua vaalean vihreästä langasta, mikä on kai purettu jostain vanhasta neulomuksesta. Yleisön edessä kaksi CDP:n työntekijää, naisia molemmat, näyttää kuvia. Yhdessä pikku poika kykkii joen varrella ja toisessa esitellään yksinkertainen, ilmastoitu ulkovessa, näytetään kuvia käsien pesusta ja muusta hygieniasta.  - Noin meillä ennen tehtiin, naiset nauravat  huvittuneina joenvarsikuvaa katsoessaan. – Nyt ymmärrämme WC:n hyödyt.

Puolentoista tunnin istunnon jälkeen toinen ryhmä naisia täyttää huoneen. Lähden testaamaan kylän käymälää ja totean, ettei oppi ole mennyt perille: savipömpeli seisoo joen varrella,  joten kaikki eritteet laskevat suoraan virtaan! Oven virkaa toimittaa rätti, eikä WC:tä oltu ilmastoitu . – Oletan, että tämä on rakennettu ennen kuin tiimi alkoi työ kylässä, arvelen toiveikkaana. Saan ajatukselle vahvistuksen, kun poikkean moskeijan pääsaliin, missä yksi tiimin miespuolinen jäsen odottelee miehiä samanlaiselle luennolle.  Aloitteellinen kylän väki oli  tosiaan kyhännyt WC:n ennen kurssien alkua. – Ei tänne kovin montaa miestä taida ilmaantua, tuumin. – Niin, ovat kiireisiä viljapelloillaan, toverini arvelee.

Kehitystä jarruttavat useimmiten ennakkoluulot. – Ei ole meillä tapana, tai – Ne haiseekin niin pahalle väki tokaisee vessoista puhuttaessa. Kyllä kai haisevat, jos on väärin rakennettu, niin kuin tämä huussi moskeijan takana joen varrella. Keski-Suomesta kotoisin oleva kätilösairaanhoitaja Riitta arvelee, että kestää kolme sukupolvea, ennen kuin väki omaksuu oikeasti muutokset tavoissaan ja tottumuksissaan. Jotkut nuoret naiset kuiskasivat kerran minullekin  – Hyviä asioita puhutte. Kyllä me ruvetaan niitä toteuttamaan, kunhan nuo vanhat kuolevat. Mutta ikääntyvänkin väen on tärkeää kuulla muutoksen tarpeesta ja syistä niihin. Yleensä ihmiset ymmärtävät, kun asian selittää, eivät he tyhmiä ole. Niin kutsuttua maalaisjärkeä löytyy!

Kylän vesi virtaa lähteestä putkea pitkin sementtialtaaseen, minkä kyläläiset ovat rakentaneet asiantuntijan ohjauksessa. Sementin he ovat saaneet järjestöltä, kivet seinämiksi ovat keränneet itse. ( Niitähän riittää! ) Juomavesi voidaan ottaa suoraan putkesta, ja altaassa naiset voivat pestä pyykin ja lapset, joskus, kuoleman tapauksessa ruumiinkin. Vesi virtaa ulos poistoputkea pitkin. Se ei ole sinänsä juomakelpoista, mutta lähteen suojaaminen on silti vähentänyt ripulitauteja yhteisössä.

-       Täällähän on vesihuolto paremmalla mallilla kuin kunnan keskuksessa! Huudahdin, kun seurasin erään naisen pyykinpesua altaassa. Lalissa, keskustassa, naiset pesevät pyykkiä kujan sivulla virtaavassa ojassa.

Silmiin pistävin kehitysilmiö on kasvisten viljely, ja hedelmäpuitten, kuten omenapuuistutusten ilmaantuminen maisemaan.  – Ei meidän ilmastossamme vihannesten viljely onnistu, ja omenapuut paleltuvat talvella, kuulen taas ennakkoluuloisen tokaisun takavuosilta. Tiputusviljely on auttanut vesiongelmassa: Kasvimaan läpi johdetaan muoviletkuja, jotka on rei´itetty noin 30 cm:n välein. Toisessa päässä on pohjasta hanalla säädeltävä vesilähde ( useimmiten sanko ). Vesi tippuu hitaasti putkia pitkin, ja kasvimaa pysyy kosteana.  Yksinkertaiset kehikkoon rakennetut muoviset kasvihuoneet lisäävät  esimerkiksi tomaattien kasvukautta. Ja nykyään kylässä kuin kylässä näkee kukoistavaa vihanneksen viljelyä. Sillä muutkin, kuin työn kohteena olevat kylät omaksuvat uudet tavat!

Tämänkertaisella talvikeikalla sain myös tutustua kasvihuoneitten uusiokäyttöön kylmää vastaan: Talo ”vuorataan” kasvihuoneen tapaan  edestä. Näin saadaan ilmava tila, minkä aurinko lämmittää suoden lisälämpöä hataraan asumukseen, jonka ikkunoissa on vain yksi lasikerros, mikä aiemmin suojattiin ylimääräisellä muovin palalla talvella. Ilmeisesti on halvempaa ja ainakin tehokkaampaa rakentaa tuollainen ”kasvihuone” talon edustalle kuin suojata ikkunat kaksinkertaisilla laseilla?

BLISS ( Birth Life Saving Skills, Synnytyksen Elämää Pelastavat Taidot )

käsittelee raskaudenaikaisten, synnytysten ja vastasyntyneen lapsen ongelmien ennaltaehkäisyä ja hoitoa. BLISS tiimi voi kulkea nopeammin ja laajemmalla alalla kuin CDP-ryhmä, joka keskittyy kolmeksikin vuodeksi kerrallaan yhden yhteistyöhaluisen laakson kylien olojen kehittämiseen. Riitta ohjaa neljää naista BLISS tiimissä. Mutta myös miehet työskentelevät miesten puolella. On todettu, että hekin tarvitsevat tietoa ja ymmärrystä synnytyksistä ja yleensäkin terveysasioissa!

Sain seurata tällaisen kaksiviikkoisen BLISS kurssin päätöstilaisuutta puolitoista vuotta sitten. Syrjäisen  kylän naiset ovat kokoontuneet vierashuoneeseen. Tarkkaavaiset kurssilaiset, kymmenkunta eri ikäistä naista, istuvat pikku huoneen seinustoilla. Joitain lapsia hyörii jaloissa. Joku imettää kesken istunnon vauvaansa. Vuorotellen oppilaat käyvät esittelemässä perätilasynnytyksen nuken ja vanhasta mekosta sorvaillun synnytyskanavan välityksellä. Taustalla eräs kurssilainen valmistaa ruokaa tähän tärkeään päätöstilaisuuteen. Riisi kiehuu ja papukastike valmistuu lattialla kaasukeittimellä. Istunnon päätteeksi Riitta jakaa juhlallisesti kurssin osanottajille päästötodistukset. Puhutaan jatkokurssista, ja kaikki haluavat sellaisen, vaikka on paastokuukausi alkamassa. – Ajatella, vieläkin vuosien opetuksen jälkeen löytyy syrjäkyliä, missä naiset synnyttävät lapsensa kuivuneeseen lehmänlantaan, ja vastasyntyneelle ei ensimmäisenä kolmena päivänä anneta muuta kuin vettä ja voita, minkä on määrä puhdistaa suoli. Sen sijaan ternimaito, siis luonnollinen rasva- ja energiapaukku heitetään pois, koska se on vastasyntyneelle muka liian vahvaa! Riitta puhisee. – Opetusta todella tarvitaan. Ja varsinkin nuoret ovat innokkaita opiskelijoita. Mutta täällä naiset eivät haluaisi tyttöjä mukaan, kun puhutaan synnytykseen liittyvistä asioista, ystäväni jatkoi  – Yhdessä kylässä oli tällainen opinhaluinen kymmenvuotias tyttö, joka kuunteli salaa oven takana opetusta. Hän osallistui loppukokeeseen ja sai parhaan arvosanan. Sen jälkeen opettaja antoi hänen ihan virallisesti osallistua jatkokurssille, Riitta nauroi. – Niin, minäkin muistan, kuinka eräs kurssille osallistunut 14 vuotias tyttö auttoi pikku veljensä maailmaan, tiesi tarkkaan puhtaan synnytyksen periaatteet, muistelin.

Tällä kertaa, talvella, en kerinnyt kylille. Painopiste talviopetuksessa on lukutaitokursseilla. Niihin osallistuu kuulemma lähinnä nuoria tyttöjä, joilla ei ole mahdollista käydä kouluta, koska heitä tarvitaan kotihommissa! Talvella on enemmän vapaata aikaa, ja tytötkin pääsevät lukukursseille. Kyliin on myös perustettu kirjastoja, mistä löytyy selkokielistä luettavaa. Myös Lalissa on meidän järjestömme perustama kirjastohuone kunnantalossa. Sieltä ovat lastenkirjat juuri nyt loppuneet, koska koululaisilla on lomaa, ja he ovat lainanneet kirjoja.

– Palauttavat kyllä, kunhan koulut taas alkavat, kirjastonhoitaja totesi luottavaisesti. Naiset käyvät ahkerasti kirjastossa.

Lasten ravitsemus on toinen tärkeä opetusaihe talviaikaan. Perinteisesti lapset saavat rintamaitoa kaksi ja puoli vuotta, jopa ylikin. Muutaman kuukauden iässä heille ehkä aletaan syöttää rasvaista, paksua vehnäpuuroa ja saavat leipäpalan käteensä. Kananmunia ei missään nimessä saa lapselle antaa ensimmäisen ikävuoden aikana, ettei hänen puheenkehityksensä viivästyisi.  Melko yleinen aliravitsemus ei johdu niinkään ruoan puutteesta, vaan yksipuolisesta, pienelle lapselle sopimattomasta ravinnosta. Alikehittyneissä maissa on kehitetty jopa tehdasmaisesti pikkulapsille sopivia, helposti imeytyviä ruoka-aineita. Esimerkiksi Etiopiassa ja Nepalissa väki on sellaiset jauhoseokset omaksunut.  Afganistanissa tehdasvalmisteinen pikkulasten puurojauho ei ole löytänyt käyttäjiä.  Basaarissa löytyy Nestlen markkinoima jauhovalmiste, ravintoarvoltaan heikkolaatuista, sisältäen etupäässä valkoista vehnää ja sokeria. Kansallisesti valmistettuja proteiinikeksejä meille tarjottiin evääksi helikopterilennolla pääkaupungista vuoristoon! YK:kin oli takavuosina jakanut soijapohjaisia keksejä aliravituille lapsille Afganistanissa.  Soija ei kuulu mitenkään paikalliseen ravintovalikoimaan, emmekä halua totuttaa lapsia ( emmekä vanhempiaan ) muutenkaan keksien jakeluun, sillä basaarissa yleensä löytyvät sokeripitoiset tuotteet ovat ravintoarvoltaan heppoisia.

Esittelen seuraavaksi PAIKALLISISTA aineksista valmistetun voimapuuron. Tätä reseptiä Riitan tiimi yrittää nyt saada ujutettua väestöön vauvojen lisäravinteeksi.

1 ) 1 osa riisiä, ½ osaa yhteensä kahdenlaisia palkokasveja, kuten papuja ja herneitä,  ( tai yhtä lajia, jollei kahta löydy )

2 ) ainekset puhdistetaan erillään

3 ) paahdetaan erillään

4 ) jauhetaan erillään ja sekoitetaan keskenään.

  Valmistettaessa lisätään vähän rasvaa ja vihanneksia, kuten porkkanaa, pinaattia, kaalia ynnä muuta. Keitetään noin 10 minuuttia puuroksi.

Paahtaminen edistää puuron sulamista suolistossa ja antaa ruoalle myös makua. Yleensä lapset syövät puuroa mielellään. Kuulostaa ehkä meistä mukavuudenhaluisista länsimaisista monimutkaiselta, mutta täällä paahtaminen käy vaivattomasti kotioloissa ja myllyjä löytyy lähistöltä jauhamiseen. Toimiston nurkassa olikin säkit valmiina vietäväksi lähimyllyyn jauhettavaksi.

Olipa kerran ulkomaalaisten rakentama terveyskeskus, vaatimaton savirakennelma, mutta toimi tehokkaasti, sai aurinkosähkönkin Suomen valtiolta, oli tutkimusmahdollisuudet, jopa ultraäänilaite, lähinnä raskaana olevien naisten ja kohdussa pyörivien vauvojen tilan seuraamiseksi, oli sairaanhoitajakoulu sekä naisille että miehille,  annettiin kylissä terveyskasvatusta, perustettiin neljä sivuklinikkaa syrjäseuduille ja koulutettiin niihin mies-naishoitajapari huolehtimaan kylien perusterveydenhuollosta.

Terveysministeriö olisi halunnut, että järjestömme ottaa koko maakunnan terveydenhuollon hoitaakseen, muttei meillä ollut siihen resursseja. Vuonna 2009, kymmenen vuoden toiminnan jälkeen jouduimme luovuttamaan ”sairaalan” kansalliselle järjestölle. Osa kouluttamaamme henkilökuntaa jatkoi työssä, samoin sivuklinikoilla, mutta lääkärit tulevat muualta, palvelevat kuusi kuukautta kerrallaan, osa ainakin tulee Tadjekistanista saakka. Hoidon taso on aika ajoin surkea, muualta tulleitten asenteet paikalliseen väestöön ovat halveksivat.

Mitä se hyödytti, että panimme itsemme likoon, ja saimme mielestäni myös henkilökuntaan istutettua ”me” henkeä? Tätä kyselin nyt, kun vierailin sairaalassa, kylmässä säässä ei lämmitystä, ei lääkkeitä. Laiha, keski-ikäinen naislääkäri Tadjekistanista värjötteli yksin autiolla poliklinikalla. Olisimme kutsuneet hänet kylään, mutta hän ei uskalla lähteä sairaalan tontilta ulos, on saanut määräyksen pysytellä piha-alueella, missä hänellä on huone. Myöhemmin minulle selvisi, että tadjekkihenkilöstö on saanut tappouhkauksia, eikä naislääkäri voi liikkua ulkopuolella tontin – turvallisuussyistä!- No, pelastavathan he sentään henkiä, kun antavat tarvittaessa vertakin, Riitta totesi tyynesti, kun pauhasin sairaalan alasajoa ja moraalin sekä etiikan ja hoidon tason laskua.  Aika näyttää, saadaanko seudulle apua omasta keskuudesta. Kaksi sairaanhoitajaksi kouluttamaamme naista, molemmat perheenäitejä,  opiskelee nyt lääkäriksi Kabulissa, ja yksi syrjäkylän ystävämme tytär Ankarassa, Turkissa valtion stipendillä!  

                                                   TULEVIA KYLÄLÄTILÖITÄ!?!